Dissidentti - kuka mitä?

 

Osa kirjoituksesta julkaistu: Elokehä 13 - 14, 2007:  Yhteiskunnastamme puuttuu intelligentsia

 

Minna Canth, Työmiehen vaimossa:

Teidän lakinne ja oikeutenne – nehän minun pitikin ampua.

 

Yrjö Kallinen:

Ampukaa minut, mutta siihen teidän valtanne päättyy.

 

Immanuel Kant 1784

Habe Mut, dich deines eigenen Verstandes zu bedienen -

Käytä rohkeasti omaa ymmärrystäsi

 

Mitään todellista ei voi uhata.

Mitään epätodellista ei ole olemassa.

Siinä Jumalan rauha.

 

Hans-Georg Gadamer:

Se joka ei tunnusta itselleen omaa riippuvuuttaan ja joka pitää itseään vapaana

siellä missä hän ei ole vapaa, varjelee omia kahleitaan.

 

 

Muistatteko vielä ajan, jolloin Suomessa julkaistiin lehtiä kuten Uusi ihmiskunta ja Suomi? Kun Vihreässä Langassa ja Ydin-lehdessä painettiin filosofisia mietteitä rakenteellisesta väkivallasta ja paremmasta yhteiskuntarakenteesta? Mihin lehteen kirjoittaisi dissidentti nykyään?

 

Yhteiskunnan totaalistumisesta saa kuvan vain lukemalla järjestelmään kriittisesti suhtautuvien kansalaisten elämänkertoja. Niitä ei paina mikään kustantamo eikä globaalikansalainen niistä kiinnostuisikaan. Elämänkertoja löytää nettipäiväkirjoista ja seuraamalla, minne takavuosien radikaalit ovat rakentaneet kotinsa. Mitä merkitsee sosiologisille tutkimuksille se, että blogilla ei ole tieteellisessä tutkimuksessa todistusarvoa muuta kuin tilastona eivätkä kaikki blogit ole yleisesti edes saatavissa? Tieteellistä tutkimusta vaihtoehtoisista ajatuksista on yhä vaikeampi tehdä.

 

 

 

Vieraantunut kansalainen

 

Vielä 1980-luvulla F.E. Schumacher kirjoitti: “Yhdeksästä viiteen hän pyrkii kaikilla mahdollisilla keinoilla nopeuttamaan kehitystä. Hän taistelee taloudellisen kasvun ja rationalisoinnin puolesta edistääkseen yhtiönsä tai valtiollisen virastonsa taloudellista kasvua. Illalla hänen on kohdattava tämän kasvun vakavat seuraukset. Työpäivän jälkeen hän saa televisiosta, lehdistä ja kirjoista laskelmia ihmiskunnan tuhosta, ympäristökatastrofeista ja raaka-aineiden loppumisesta. Yhdeksästä viiteen hän tutkii ja toteuttaa kaikkia mahdollisia menestyskeinoja, vaikka kaikki ne tutkimukset ja tosi-asiat, joita hän kohtaa työajan jälkeen, osoittavat juuri tämän menestymisen, ei suinkaan kehityksen epäonnistumisen, uhkaavan ihmiskuntaa eniten. Ja niin ihmisen päivät kuluvat, viikosta toiseen. Hän täyttää sellaisia tehtäviä ja vaatimuksia, jotka ovat täysin ristiriitaisia keskenään ja joita ei voi edes yhdistää.”

 

Enää ei voi käydä töissä ja osittaa päiväänsä kuten 1980-lukua edeltäneessä fordistisessa yhteiskunnassa. Nykyään, 2000-luvulla, ongelma on toinen: Ihminen tekee töitä 24 tuntia vuorokaudessa. Työtä ei tehdä enää johtajan vastuulla, vaan työkollektiiveissa. Jokainen vastaa omasta ryhmästään tai projektistaan. Jokaisen on oltava tavoitettavissa välittömästi ja kaiken aikaa. Pohtimiseen ei ole tilaisuutta.

 

McDolands on toinen esimerkki vieraannuttavasta työnteon strategiasta. Työntekijöillä ei ole yhteisiä ruoka-aikoja, työ on ositettu ja jokainen tekee urakkatyötä. Työpäivän aikana ei todennäköisesti tule juteltua muiden työntekijöin kanssa, vain johtajan ja asiakkaiden. Työntekijöiden erottaminen toisistaan on tehokas tapa estää kriittisen työyhteisön muodostuminen.

 

Työ on tullut kotiin, lapset ovat siirtyneet netin ääreen, siivoojan hankkimiseen saadaan verovähennystä tai yksinkertaisesti jätetään siivoamatta, juurekset ja lihat ostetaan valmiiksi esikypsytettyinä muovifoliossa. Kotielämän ylläpitoon ei tarvita muuta kuin rahaa. Jokaisen on tienattava rahaa, sillä vain rahan avulla voi elää, ei omalla työllä.

 

Nämä kolme nykyistä kehityssuuntaa - julkisen väittelyn puute, 24:n tunnin palkkatyö, monetarismi - ovat näivettäneet yhteiskunnallisen keskustelun. Luovaa aikaa pohtimiseen ei ole, koska joka hetki on muistettava rahantulon turvaaminen. Minnekään ei voi enää paeta eikä mesenaatteja löydy.

 

"Demokratia on mielestäni kuin yhtiö, jossa kansalainen on täysivaltainen osakas ja demokratia on ensi sijassa tulonjakokysymys, koska vain raha voi antaa demokraattisten vapauksien käyttöoikeuden. Näin ollen demokratia ei toteudu, jos maassa on köyhyyttä. Köyhyys on kiellettävä. Se on epädemokraattinen tila. Puhutaan suhteellisesta varattomuudesta. Köyhyys on siitä hirveä asia, että se on kaiken köyhyyttä. Se on aktiivisuuden köyhyyttä, aloitteiden köyhyyttä ja muuta. Rakennemuutoksen julmuus on sitä, että demokratian tarvitsema sosiaalinen verkko heikkenee koko ajan." (Erno Paasilinna, Tiedonantaja 15.1.1988)

 

Heikki Aittokoski jatkaa: ”Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka eikä lähe piikkilankaleirille, päähenkilö Konsta Pylkkänen tuumaa Veikko Huovisen romaanissa... Myös maailman tyrannien näkökulmasta ajatus on hiirihaukka, mutta eri tavalla: se on elinvoimainen ja sillä on terävät kynnet. Siksi kynnet pitää ajatusten kantajilta poistaa... Yksikään yksilö ei yksin voi sortokoneistolle mitään, mutta tyranni näkee yksilön takana väkijoukon... Hirmuvaltiaiden viesti kuulu: ajattele ensin ennen kuin ajattelet toisin."

 

 

 

Yhteiskunnan piilevät toimintamekanismit

 

Menneiden vuosikymmenten viralliset toisinajattelijat kuten Hilkka Pietilä, Erno Paasilinna, Seppo Ahti, Kari Suomalainen, Kerttu Kauniskangas, Jouko Turkka, Pentti Linkola, Arvo Salo eivät näyttäisi saaneen seuraajia. Tosiasiassa itsenäiset ajattelijat ovat joutuneet valtiollisen järjestelmän uhreiksi, sisäänrakennetun henkisen kidutusmenetelmän rattaisiin. Ihminen voi turvata leipänsä vain sopeutumalla järjestelmään, jopa omaa vakaumustaan vastaan.

 

Matti Kassila kirjoitti hs 7.10.09 mielipidesivuilla: "Wuolijoen ja Revon kaltaisia lahjakkaita, originelleja ja omapäisiä ihmisiä ei suvaita. Heidät normalisoidaan ja tasapäistetään. Poliittinen hallinto tekee sen mahdolliseksi - tai on tehnyt.

 

Teemu Vesterinen, stand up -koomikko (Keskisuomalainen 14.1.08): "Yksi yhteiskunnan oire on se, että on olemassa ADHD-tapauksia, joista ei tiedetä, pitäisikö ne tunkea laitokseen vai lamauttaa laillisilla huumeilla. Onko ADHD vamma, kyky vai ominaisuus? Yksi yhteiskunnan oire on se, että on olemassa ADHD-ihmisiä, joihin yhteiskunta ei osaa sopeutua."

 

Suomessa Veikko Huovista kutsuttiin “toisen tasavallan toisinajattelijaksi”, sillä hän sivalteli satiirisesti Kekkosen ajan ilmapiiriä. Erno Paasilinna totesi työstään: "Kirjoitan aikalaisraporttia hullusta maailmasta.” Hengenheimolaisikseen Paasilinna nimeää Eino Leinon, Pentti Haanpään, Anton Tsehovin, Mark Twainin, Slawomir Mrozekin. Kun Paasilinnan muistelmateokselle annettiin loistavat arvostelut, hän valitti suureen ääneen: ”Miten ne nyt noin voivat! "Menestys oli Paasilinnalle myrkkyä. Hän haluisi olla kaikkien lehtien boikotissa. ”Hän tahtoo olla yhteiskunnan ulkopuolinen, loistava kapinallinen Lucifer, jonka Jumala syöksi pimeyteen. ” (HS 11.10.96, Pekka Tarkka).

 

"Paasilinnan teoksissa ja puheenvuoroissa yhdistyvät rohkea yhteiskuntakritiikki, terävä älyllinen analyysi ja taitava suomen kielen käyttö. Hän on ansiokkaasti viritellyt kysymystä suomalaisen sanankäytön suhteesta julkiseen valtaan.
Hänen keskeisiä teemojaan ovat sananvapaus, ihmisten tasapäistyminen ja virkavaltaisuus". (Aleksis Kivi-palkinnon perustelut, TS 11.10.96) 

 

Kun Markku Jokiperä luki otteita suomalaisista toisinajattelijoilta Tampereen pääkirjastossa, oli ohjaaja Kari Selinheimo valinnut mukaan: Kalevi Haikaran, Hilkka Pietilän, Erno Paasilinnan, Seppo Ahti, Kari Suomalainen, Kerttu Kauniskangas, Jouko Turkka, Satu Hassi, Pentti Linkola, Arvo Salo, Eero Taivalsaari, Antti

 

Tehokkaimmin järjestelmä kitkee kriittisen keskustelun häpeän tunteella, yksilöä syyllistämällä. Toisinajattelijoista on tehty “vaikeasti työllistettäviä”. Heiltä puuttuu olemassaolon mahdollisuus, elinehdot. Marginalisoitu ihminen ei ole suljettu yksilönä pois yhteiskunnallisesta elämästä, vain järjestelmän toimintamekanismeista. Ne eivät tue hänen toiminta- ja ajattelutapaansa. Hakevathan he tasa-arvoa asioissa, jotka eivät kuulu reaalidemokratian piiriin. Näillä yhteiskunnallisilla ryhmillä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia eikä laillisia kannustimia osoittaa teesiensä paikkansapitävyyttä. He, heidän tietonsa, taitonsa ja itseluottamuksensa eivät päihitä leipätutkijaa, leipäintelligentsijaa.

 

 

Älymystö - Sininen Suomi dokumentti -sarja - elää yhteiskunnan varoilla, maksaa veroja.

Ei siis sahaa oksaa jolla istuu

 

 

“Yhteiskunta” on myös jakautunut niin moniin erilaisiin ryhmiin, että niistä ei ole yhteistä vastusta "valtiolle". Ainut viimeaikojen onnistunut esimerkki löytyy brasilialaisista maanviljelijöistä, jotka vaativat maata pysyäkseen hengissä. Arabikadulla ihmiset osoittivat uskomatonta sitkeyttä ja rohkeutta. Nähtäväksi jää, johtaako heidän vallankumouksensa yhtä raakaan talousvallan keskittymiseen kuin Venäjällä.

 

 

 

Toisinajattelun kehityskulku

 

Vuonna 1573 alkoi Varsovan liittovaltuusto kutsua dissidenteiksi niitä protestantteja, jotka eivät kuuluneet vallitsevan valtionuskonnon piiriin. Sata vuotta myöhemmin Englannissa dissenter tarkoitti anglikaaniseen kirkkoon kuulumatonta protestanttia. He kuuluivat eri ryhmään

 

Myöhemmin 1800-luvulla dissidentit eivät kuuluneet tunnustettuun kirkkokuntaan ollenkaan. Dissidentti on eriuskoinen, suomeksi harhaisesti “toisinajattelija“. Dissidentit vastustavat valtaapitävien käsityksiä (dissidere - to set apart). Toisaalta myös presidentti Bushia on kutsuttu dissidentiksi, toimihan hän avoimesti yleistä mielipidettä ja poliittista valtaa vastaan.

 

Kolmas ryhmä, jota alettiin noina aikoina kutsua dissidenteiksi, olivat psykologit, Sigmund Freud ensimmäisenä kehittämänsä kulttuuriteoreettisen psykoanlyysin vuoksi sekä Erich Fromm Olla vai omistaa -kirjallaan.

 

Neuvostoliitossa alettiin 1970-luvulla käyttää käsitettä kansalaisoikeuksien puolesta ja reaalisosialismia vastaan taistelevista taiteilijoista ja intellektuelleista. Heitä pidettiin poliittisina vankeina ja heiltä riistettiin kansalaisoikeudet karkottamalla maasta. Varsinkin nuorimpia dissidenttejä pidettiin psykiatrisissa sairaaloissa, koska “se joka kritisoi valtiota, on sairas”.

Venäjän ihmisoikeusliikkeestä kirjoittavat tutkijat määrittelevät tällä vuosituhannella jokseenkin lepsusti toisinajattelijan roolin Venäjällä (Juri Dzibladze, Anna Sevortjan, Airi Leppänen toim. Palmenisa 2007, alkuper. 2004): "Dissidenttimalli perustuu suoraan tai epäsuoraan vallanpitäjien painostukseen, ennen kaikkea valtiovallan toimien tai toimimattomuuden kritisoimiseen.

 

Moskova-Helsinki ryhmä sai laajaa julkisuutta... amerikkalaiset eivät voineet aavistaa, että voimaksi osoittautuisi yhdentoista tavallisen kansalaisen ryhmä aseinaan ainoastaan pari vanhaa kirjoituskonetta – kirjelmiä Brezneville ja ETY-sopimuksen allekirjoittaneille lähetystöille 1976.

 

Vaclav Havel: Vanhana toisinajattelijana olen oppinut taidon odottaa kauan.

 

Leo Tolstoin teos Jumalan valtakunta on sisälläsi inspiroi mm. Mahatma Gandhia. Tolstoi ei hyväksynyt valtiota, koska valtio levittää väkivaltaa ja korruptiota eikä hän hyväksynyt kirkon auktoriteettia, koska kirkko tuki valtiota. Tolstoi ei hyväksynyt yksityistä omaisuutta ja vastusti avioliiton instituutiota. Hän katsoi vääräksi vallitsevan yhteiskunnan joka perustuu taistelulle ja muiden työlle elämiselle. Hän alkoi toimia esimerkkinä hyvästä elämästä.

Mikäli sananvapaudella tarkoitetaan avoimuuden ja kuulluksi tulemisen laillista liittoa – eli on mahdollista saattaa jotain yleiseen tietoisuuteen ja valtakoneilla on velvollisuus reagoida julkistettuun tietoon – puuttuu sananvapaus niin idässä kuin lännessä. Kansalaisjärjestöjen voimavarat ja mahdollisuudet järjestää oikeusapua ovat erittäin rajalliset.

 

Nykyään tunnetut dissidentit taistelevat reaalidemokratiaa, globalisaatiota ja talouskasvun logiikkaa vastaan esim. yhteiskuntakriittiset intellektuellit Noam Chomsky ja Michael Moore. Chomsky ei hyväksy yritysten rahojen käyttöä politiikassa. Myös Naomi Kleinin ‘The Rise of Disaster Capitalism” ja James Petrasin “Rulers and Ruled in the U.S. Empire: Bankers, Zionists, Militants” ovat esimerkkejä toisinajattelijoista.

 

Noam Chomsky kirjoittaa : ”Sisukkaasti vapautta etsivien on opittava ymmärtämään indoktrinaation mekanismit ja käytännöt. Aivopesu on totalitaarisessa yhteiskunnassa helpommin havaittavissa kuin järjestelmässä, jossa vapauteen vetoamalla harjoitetaan aivopesua ja ihminen jätetään tahdottomaksi instrumentiksi.”

 

Orwell väitti, että totalitarismissa vaiennetaan ensin journalistit, sitten sosiologit, historioitsijat, kirjailijat, kriitikot ja viimeiseksi runoilijat. On nähty, miten toimittajat vaientavat itse itsensä. He ovat sisäistäneet markkinatalouden ja omien elinehtojensa riippuvuuden niistä. Mainostajat kaikkoavat lehdestä, jos toimittaja alkaa kirjoitella omiaan. Kun järjestelmä saa ihmisen vieraantumaan, on häntä helppo manipuloida toimimaan itseään ja kanssaihmisiään vastaan.

Viisi feministisestä kirjallisuudesta tuttua hallintatekniikkaa koskevat meitä kaikkia: näkymättömäksi tekeminen, naurettavaksi tekeminen, tiedon pimittäminen, kaksoiskuritus sekä syyllistäminen ja häpäisy. (Berit Ås) Ulkonäköön liittyvät normit ovat vallankäyttöä ja näihin normeihin sopeutumattomuus koetaan uhkaavana. Ulkonäkö on moninaisilla merkityksillä ladattu poliittinen asia.

 

 

Intellektuelli on aina vallan kriitikko

 

Reaalidemokratian vastustaja

Toisinajattelijat asuvat tai ovat käyneet Suomen omassa Siperiassa. Suuttuminen elämään on tarkoittanut heille tietoiseksi tulemista.

 

Paavo Haavikko on syytellyt valtiota ihmisten yhdenmukaistamisesta ja avuttomaksi tekemisestä: "Suomessa tiedotusjärjestelmä, koulutus ja kulttuuri olivat konsensus-henkisiä. Suomessa valtio on aina oikeassa ja uskotaan, että hallitsevan luokan oli luotava ajattelutapa... Maassa ei saisi olla yhtään ihmistä, joka ei imisi valtion nisiä. Suomi-äidin maanpäälliseksi ruumiillistumaksi itseään kutsuva valtio muuttui kaikkea elättäväksi hyväntekijäksi, halvaantuneeksi mehiläiskuningattareksi. Koulutus tuotti kritiikittömiä, uskonkappaleisiin luottavia eri alojen akateemisia ammattityöläisiä, mehiläiskuningattaren ympärillä hyörivän suvuttoman kastin henkiset ja toiminnalliset neutrit."

 

Timo Airaksinen väittää valtion ohjailevan kulttuuria, koska se rahoittaa sitä. Kulttuuri ei ole siten palvelujen tuottamista, vaan vallankäyttöä. Taiteen edustajat ovat “tietäjiä, näkijöitä ja selittäjiä” joille valtion tuen muodostamat “silmälaput ja tummat lasit” ovat “harmillinen ongelma". (siteerattu Vesa Karosen mukaan hs 19.3.1994)

 

Marja-Liisa Nevalan mielestä kansalaisten marginalisointi alkoi jo 1960-luvulla. Hän kysyy (Suomen Kuvalehti 17.5.1996): "Miksi suomalainen sivistyneistö ei keskustele? Ja jos keskustelee, miksi argumentoinnit ovat historiattomia ja pinnallisia? Erityisen vaikenevaista on ollut oma 60-lukulainen sukupolveni. Suuri osa tästä nuorisosta -  ja siihen joukkoon mahtuu paljon sukupolvensa lahjakkaimpia - eli yhteiskunnallisesti marginaalissa. Heidän ajatuksilleen ei ollut julkista kanavaa. Varovainen ja välttelevä asenne keskusteluun, jossa avoimesti kohdataan vastakkaiset näkemykset ja annetaan myös niiden koskettaa omaa ajattelua, on istunut syvässä Kekkosen ajan nuorisossa. Tärkeämpää olisi, että sivistyneistön tieto ja näkemykset pääsisivät vaikuttamaan päätöksentekoprosesseihin."

 

Intellektuelli on aina vallan kriitikko. Carl-Gustaf Liliuksen analyysit suomalaisesta itsesensuurista tai neuvostoliittolaisista mielisairaaloista ohitettiin 1970-luvulla korkeintaan olan kohautuksella tai pantiin taiteilijan mielikuvituksen tiliin. Yhteiskunnalla ei ollut rohkeutta kuunnella häntä. Hänen kirjoituksiaan ei haluttu julkaista. Nyt ei lie montakaan, joka ei hyväksyisi hänen esittämiään ajatuksia. Suomessa kuva älymystöstä on vääristynyt. Tiedotusvälineet ratkaisevat, ketkä ovat intellektuelleja. Keskustelua ei voi syntyä, vain monologeja. Todellinen intellektuelli on aina yhteiskunnallisessa mielessä häirikkö. Ja suomalaisten erilaisuuden sietokyky on tunnetusti heikosti kehittynyt. Häiriöt poistetaan. (Maria-Liisa Nevala Suomen Kuvalehti 17.5.1996)

 

Jan-Olof Mallander, jonka hakemukset hyljättiin kolme kertaa tuohahti: "Systeemi näytti peruuttamattomasti, mitä peliä pelataan ja siinä minulle ei ole paikkaa." Neil Hardwick on kertonut omista tuntemuksistaan: "Sanon kuten Arja Saijonmaa aikoinaan: En pysty hengittämään."

Unto Hämäläinen kertoi Petri Nummivuoren kirjaa Tuure Junnilasta arvostellessaan: "Junnila käytti itsestään sanaa "toisinajatteleva". Se oli juonikasta semantiikkaa: Junnilan asema oli kaukana niistä toisinajattelijoista, jotka elivät rautaesiripun takana, vaikka hän joutuikin olemaan lähes koko pitkän kansanedustajauransa oppositiossa."

 

Jo monta vuotta sitten Helinä Siikala on lakannut elämästä kuin kunnon kansalaiset. Niin lääkäri kuin onkin, hänellä ei ole uraa eikä virkaa, ei omaisuutta eikä edes vakituista työtä. Hän välttää pudottamasta ankkureita, jotka estäisivät hänen laivaansa matkaamasta vapaasti elämän syvässä vedessä. Elämä toteutuu juuri siinä, että jokainen saa tulla mahdollisimman paljon itsensä näköiseksi. Nyt ihmiset eivät edes tiedä, millaisia he silloin olisivat.

 

 

 

Dissidentit karsastavat markkinavoimia

Karl Polanyinin 1950 ilmestynyt kirja Suuri murros (Great Transformation) sai uuden suomennoksen. Suomentaja Olli Sinivaara kirjoitti (hs 24.5.09) 1900-luvun sivilisaation aallonharjasta: "Markkinayhteiskunnassa aina kytenyt sisäinen mahdottomuus hajotti kokonaisia yhteiskuntia... Totalitarismit olivat oireita kyvyttömyydestä reagoida rakentavasti markkinayhteiskunnan romahdukseen. Fasismi versoi suoraan markkinaoptimismin raunioista." Hänen mukaansa voiton tavoittelua on esiintynyt aina, mutta 1900-luvulla "siitä tulee yhteiskunnan pääperiaate... Omamme on ensimmäinen puhtaasti taloudellinen sivilisaatio, koska työstä ja maasta tulee myytäviä tavaroita. Tietenkään työ ja maa eivät oikeasti ole mitään tavaroita, vaan luonnon ja ihmisten elävää elämää. Siksi markkinayhteiskunta perustuu olennaisesti kuvitelmaan: kuvitelmaan kaiken tavaraluonteisuudesta."

Ennen maailmansotia "markkinoiden merkitys oli vähäinen... sillä ennen modernia aikakautta ja markkinoiden nousua yhteiskuntien taloudellista toimintaa jäsensivät ... vastavuoroisuus, uudelleen jako ja kotitalous."
Hän myös määrittelee mitä nämä kolme periaatetta tarkoittavat. "Vastavuoroisessa taloudessa eri työt jakautuvat eri ryhmien suoritettaviksi ja nämä ryhmät harjoittavat vaihtoa. Vaihdossa ei tavoitella voittoa, vaan yhteistä hyvää ja yhteisön kiinteyttä. Uudelleen jaossa vaihto kasaa rikkautta jollekin yhteiskunnan ryhmälle tai alueelle, kuten esimerkiksi faaraoiden Egyptissä. Tässäkään ei ole kyse voiton tavoittelusta, vaan uskonnollisesta ja poliittisesta hierarkiasta. Kotitalous tarkoittaa Aristoteleen klassisen määritelmän mukaista omaan tarpeeseen tuottamista, johon ei liity ostamista tai myymistä."

Heikki Hiilamo kertoi Tapani Laustin kirjasta Tienviittoja tulevaisuuteen (hs 12.1.2009): "Laustin näkökohta on innostava. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on ilmestynyt kahmalokaupalla aikalaisanalyysiä ja uusliberalismin kritiikkiä, mutta harvat ovat uskaltaneet lähteä hahmottamaan maailmaa kapitalismin tuolla puolen... Lausti väittää, että nykyajan palkkaorjuus on yhtä kammoksuttavaa kuin kahleorjuus. Se on näkymätöntä, koska propaganda on muuttanut sen normaaliudeksi... On kuin eläisimme miehitetyssä maailmassa... Palkkatyöyhteiskunta perustuu kuvitelmaan ihmisestä, joka haluaa aina enemmän... Talouden keinoin pyritään etsimään ratkaisuja ongelmiin, joita talouden ylikorostaminen on luonut.”

Turun yliopiston vs yliassistentti Heikki Patomäki esitteli kirjaa Bradley S. Klein Strategic Studies and World Order, 1994: "Kleinin mukaan liberalistiseen maailmanjärjestykseen kuuluu kaksi toisiinsa vihamielisesti suhtautuvaa asennetta. Yhtäältä liberalismi lupaa avoimuutta, vapautta ja hyvinvointia. Toisaalta liberalismi on brutaali ja julma kaikkea sitä erilaista kohtaan, joka uskaltautuu kyseenalaistamaan läntisen elämänmuodon, kapitalistiset instituutiot tai vapaakaupat."

 

Mikko Sauli, (Suomen Attacin puheenjohtaja, sunnuntaidebatti hs 16.3.08) nostaa esille valtiovarainministeriön ylisuuren merkityksen: "Demokraattisella järjestelmällä on nykyään virkamiesmäisen kumileimasimen asema, kun valtiot kilpailevat keskenään suuryrityksien ehdoilla. Kilpailussa voittaa se, joka uskaltaa voimakkaimmin heikentää sosiaaliturvaverkkoaan ja laskea verojaan... Kansainvälinen olemassaolo on mukautumista muiden sanelemiin ehtoihin. Demokratian on oltava enemmän kuin vaalijärjestelmä. Siihen kuuluu olennaisesti kansalaisuuden ihanne eikä sitä voi toteuttaa euro ja ääni -periaatteen mukaisesti. Nykyisin valtiovarainministeriö määrittelee maan suuntaa liiaksi. Tämä on haaste koko järjestelmän oikeutukselle. Poliittisen järjestelmän reaktioita odotellaan. Ne, joilla on, mitä kuluttaa, voivat käyttää vähäistä valtaansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Demokratian kannalta tämä on ongelma, uusliberaalin mallin kannalta ei."

 

Antti-Ville Suni taloustieteilijä Columbian yliopistosta (hs 29.6.2010): New Yorkin alueellinen keskuspankki julkaisi tutkimuksen kansantaloustieteen opiskelun vaikutuksista ihmisten talouspoliittisiin näkökantoihin. Tutkimuksen mukaan kansataloustieteen perusopinnot siirtävät opiskelijoiden näkemyksiä poliittisesti oikealle. Oppikirjathan opettavat muun muassa, että verot vääristävät markkinoita ja johtavat tehokkuustappioihin. Mutta alan lisäopiskelu tohtoritasolla siirtääkin poliittisia kantoja osin vasemmalle.

 

 

Dissidenssi on avantgardea

Aki Petteri antoi (hs 9.7.09) Sivusilmin kolumnissaan meille dissidenteille sopivamman nimen: Avantgarde. "Avantgarde ei maailmasta lopu... Avantgarde-liikkeet eivät kuitenkaan ole rajoittuneet teksteihin ja teoksiin. Erilaisten innovaatiosuuntausten tavoitteena on usein ollut elämän ja kulttuurin muuttaminen."
Lehtinen siteeraa kirjallisuuden professori Erkki Sevästä, joka liittää avantgarden kulttuuriin ja yhteiskuntaan: "Merkittävä osa nykytaiteesta sijaitsee muutenkin perinteisten yhteiskunnallisten järjestelmien risteyskohdissa. Lehtisen yhteenveto: "Toivottavasti nykyajan nälkätaiteilijat jaksavat uskoa Seväsen tavoin, että marginaalisen taiteen esittämä kritiikki voi epäsuorasti ja pitkällä aikavälillä muuttaa ihmisten asenteita, arvoja, maailmankuvia ja toimintatapoja. Vaihtoehtona kun on Theodor Adornon kuvailema "totaalisen hallittu maailma", jonka määräävä piirre on vaihtoehdottomuus."

 

Taiteen edustajat toisinajattelijoina

Kirjailija Leena Krohnin haastattelussa (Apu 3.9.09) todetaan, että taiteilija ei voi itseään kaanoniin sijoittaa, sillä maineen näyttää lopulta aika. Krohn naurahtaa ja toteaa, että taiteilijathan eivät koskaan kuulu "establishmentiin", vakiintuneeseen valtavirtaan, vaan katsovat olevansa edelläkävijöitä tai vähintäänkin marginaalissa, taide-elämän laitamilla häilyviä "ulkopuolisia" tarkkailijoita. "Kuulun sikäli establishmentiin, että kirjani huomioidaan mediassa. Ne eivät jää unhoon. Lukijoita ei kuitenkaan ole paljon, ja kirjojani myydään huonosti. Lukijakunta on silti monipuolinen..." Krohn kertoo isovanhempiensa olleen teosofeja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, tolstoilaisuuskaan ei siitä kauaksi sliippaa. Krohn määrittelee teosofian: ”Se on filosofian ja uskonnon yhdistelmä, jossa elämä nähdään kouluna, vain yhtenä välivaiheena pitkällä vaelluksella... Mielestäni ihmisten pitää ilman muuta saada päättää oman kuolemansa hetki. Kuolema on lahja tuleville sukupolville, sillä katoavaisuus on elämän ja jatkuvuuden välttämätön ehto."

Paremmaksi pistää Jouko Turkka Tampereen Aviisissa. Kun häneltä kysyttiin, eikö ole tosi raskasta, jos ei ole sovinnossa minkään kanssa, hän vastasi: “Olen todellisuuden kanssa hyvin läheisessä, lähes rakkaussuhteessa, mutta tämä ei ole todellisuutta, mitä me nyt lehdistä luetaan. Valtaosa uutisista ja kaikesta, mitä lehdissä lukee, on suurin piirtein vain peittämässä sitä, mitä todella tapahtuu. Todellisuudenkäsitys on vanhentunut, valheellinen, korruptoitunut. Tuulimyllyjen dekoratiivinen kuvajärjestelmäkö se on, mikä Don Quijotessa on uutta? Ei ole! Se on vastarinta olevaa valhetta vastaan. Tämä todella puuttuu tällä hetkellä. Kun kaikki taiteilijat kuuluvat tavalla tai toisella johonkin talliin, niin eivät ne voi asettua saman yrityksen kilpailevaa taiteilijaa vastaan.”

Antti Vihinen, Lahden Sibelius-talon toimitusjohtaja (hs 14.8.09): "Risto Nieminen, Helsingin juhlaviikkojen entinen toiminnanjohtaja sanoo, että kulttuurikenttä on jähmettynyt kaavamaiseen ja poliittisesti motivoituneeseen tukijärjestelmään ja sitä kautta edelleen rakenteiden tukemiseen sisältöjen kustannuksella. Tuuletuspuheenvuorot joutuvat meillä hyvin helposti täystyrmäyksen kohteiksi, niiden esittäjät leimataan joko kylähulluiksi tai katkeroituneiksi toisinajattelijoiksi, tai sitten ne vaietaan kuoliaiksi. Suomalaista keskustelua leimaa vaikenemisen kulttuuri: vaikeneminen on kultaa, viisas vaikenee. Valtavirrasta poikkeaminen ja persoonallisen kannan julkituominen johtavat helposti persona non grata -statukseen, jossa “ton” kanssa me ei enää leikitä! Poliittiset nimitykset jopa osakeyhtiömuotoisten kulttuurikeskusten operatiiviseen johtoon pitävät huolen lopusta jähmettymisestä.”

 

”Kukaan ei toki sanele, mitä kirjoitetaan”, Elina Jokinen sanoo (Esa Mäkinen hs 3.9.2010). Silti pelkkä apurahajärjestelmän olemassaolo vaikuttaa kirjallisuuteen, ja sillä on myös epätoivottuja vaikutuksia... Valtion apurahat keskittyvät menestyvien kirjailijoiden joukolle. Jokinen sanoo, että tukipäätöksiä tutkimalla huomaa, että rohkeat ja uudenlaista kirjallisuutta tukevat päätökset ovat harvinaisempia kuin nykyklassikoiden ja lukijoiden suosiman kirjallisuuden tukeminen. Lautakuntien apurahapäätökset ohjaavat kirjallista makua. Kun tuetussa kirjallisuudessa on kokeellisuutta, se saattaa olla ennalta määritellyllä tavalla kokeellista. Jonkinlaisten toisinajattelijoiden nimeäminen on vaikeaa.

Kymmeniä tuhansia kirjoja myynyt Juha Vuorinen sanoo, että hän ei itse ole edes hakenut apurahoja. Hän pitää luonnehdintaa vallan kirjailijoista oikeaan osuvana.

 

Pentti Malaska, Keskisuomalainen 8.9.2002: Hän toteaa että ei Suomessa olla kiinnostuneita toteuttamaan ja kehittämään keskustelukulttuuria, joka on sekä vapaata että moniarvoista. Päin vastoin, erilaisia vaihtoehtoja esittävät on yritetty kivittää henkisesti kuoliaaksi... Ellei vaikeneminen täysin onnistu, vaihtoehtojen esittäjät pyritään ilman perusteluja asettamaan epäasialliseen valoon median tempuin ja valtaeliitin arvovallalla... Pelkään pahoin, että viidennen ydinvoiman läpijunttauspolitiikka ei tuonut meille ainoastaan virheellistä energiapoliittista linjausta, vaan saimme myös uudenlaisen korruptoituneen poliittisen kulttuurin rahakkaine taustajoukkoineen.

 

Tauno Tiusanen Venäjän tutkijoiden toisinajattelijana

Jukka Tarkka esittelee emeritusprofessoria Tauno Tiusasen kirjaa Elämä rautaesiripun varjossa Toisinajattelijan päiväkirja: "... joka nuorena maisterina 1970-luvun lopulta lähtien aiheutti yleisiä inhon ja kauhun väristyksiä sanomalla julki sen minkä kaikki muutkin olisivat nähneet, jos olisivat uskaltaneet katsoa. Keisarilla ei ollut vaatteita... eihän joku suomalainen maisterinretale voinut tietää näitä asioita paremmin kuin supervallan ylin johto, jolla oli Suomea kohtaan hyvä tahto... Tiusasen tie Suomessa nousi pystyyn... hänet kutsuttiin alan johtaviin kuuluvan Glasgow'n yliopiston professoriksi... Hän matkusti neuvostoblokkia ristiin rastiin, ja keräsi myös ruohonjuuritason tietoa... Tiusasesta tuli idänkaupan suljettujen koulutusseminaarien kiintotähti, mutta siitä ei puhuttu ei pukahdettu... Hänen haastattelunsa Yleisradion ajankohtaisohjelmiin oli mahdollista vain pääjohtajan luvalla. (hs 23.8.2009) 

Saska Saarikoski jatkaa: "Tiusasen mukaan Mauri Pekkarinen oli uhmannut häntä julkisella paitsiolla: "Pekkarinen sanoi pitävänsä huolen siitä, etten minä saa sanoa mitään missään välineessä, jossa valtiolla on mitään tekemistä."

Hannu Toivosen haastattelussa (Seura 37/2009) valtiovallan suhtautuminen tulee esille vielä selkeämmin: "Tiusasesta on kiinnostavaa, ettei kukaan tullut koskaan sanomaan, että hän neuvostojärjestelmää arvostelevine kirjoineen olisi väärässä. Sen sijaan ilmaistiin vihaa, koska hän rohkeni keikuttaa venettä sanomalla, miten asiat ovat... Vuonna 1991 sisäministeri Mauri Pekkarinen ojensi Tiusasta. Tiusanen oli juuri todennut televisiossa, että Gorbatshovilta valtaa kaappaamassa ollut Janajevin juntta merkitsi neuvostosysteemin loppua, koska kansan luottamus oli jo palanut pohjaan. Pekkarinen komenteli vihaisesti, ettei minulla ole enää asiaa tiedotusvälineisiin, joissa valtiolla on sananvaltaa. Ja miten julkeankaan halveerata naapurimaan laillista hallitusta... Korkeakoulut kieltäytyivät pitkään jakamasta Tiusaselle professuureja. Ulkoministerinäkin toiminut Keijo Korhonen hevosteli, että tuskin Tiusanen enää saisi Neuvostoliittoon viisumiakaan."

Turun yliopiston vs yliassistentti Heikki Patomäki esitteli kirjaa Bradley S. Klein Strategic Studies and World Order, 1994: "Kleinin mukaan liberalistiseen maailmanjärjestykseen kuuluu kaksi toisiinsa vihamielisesti suhtautuvaa asennetta. Yhtäältä liberalismi lupaa avoimuutta, vapautta ja hyvinvointia. Toisaalta liberalismi on brutaali ja julma kaikkea sitä erilaista kohtaan, joka uskaltautuu kyseenalaistamaan läntisen elämänmuodon, kapitalistiset instituutiot tai vapaakaupat."

Saska Snellman teki suuren rimanalituksen ihmetellessään “demokratian” tuputtamista:  "Kulttuuriasioiden kommentoiminen on ulkopuoliselle miinakenttä. Siksi nostan hattua valtiosihteeri RistoVolaselle joka uskalsi provosoitua kun provosoitiin. Niin Kristina Smeds ja muut Tuntemattoman sotilaan tekijät eivät joutuneet kuuntelemaan pelkkää kaikua... Itsekin huomaan joskus miettineeni esimerkiksi sitä miksi taiteilijoiden on niin helppo puolustaa rauhaa ja köyhiä, mutta vaikea eritellä turvallisuuspolitiikkaa ja talouden toimintaa. Tai miksi älymystö innostuu taistolaisuuden tai linkolalaisuuden kaltaisista ääriaatteista, mutta pitää demokratiaa länsimaisen arvomaailman tuputtamisena. (hs 3.1.08)

 

 

Järjestelmään sidottu näkymätön väkivalta

 

Suomen ehdottomasti aidoin dissidentti, joka on myös ulkoistanut itsensä tästä järjestelmästä, on saksalaissyntyinen Lasse Nordlund (Niin & Näin 1/2010): "Valtiolla on tuhansien vuosien historia, jonka aikana se on ehtinyt hioa hallitsemisen menetelmiä. Huonosti menestyvä järjestelmä on nopeasti entinen silloin, kun ihmisten vihat alkavat kohdistua siihen. Nykyinen valtio on tulosta eräästä poliittisesta evoluutiosta, joka on osannut riittävän hyvin kanavoida ihmisten kapinoivia mieliä ja aggressiivisia tunteita itselleen vaarattomaan suuntaan. Käännän nyt päälaelleen melko yleisen käsityksen, jonka mukaan valtiokoneisto olisi ihmisten käsissä. Valtion poliittisen evoluution päämäärä on vain valtiojärjestelmän varmistaminen. Siihen tarkoitukseen valtio luo ihmisten kanssa rajapinnan, joka antaa meille tunteen ohjaksista käsissämme. Vaalit luovat harhan vaikutusmahdollisuuksista, poliitikko antaa illuusion, että vastassa olisi inhimillisin tavoin toimiva elin, vähän niin kuin isä-valtio. Kun ihminen luulee vaikuttaneensa, hän on tyytyväinen itseensä, eikä hän enää havaitse kehityksen kulkevan aivan muita ratoja, kuin mitä suuri osa ihmisistä väittää haluavansa. Ihmettelevälle virallinen peiteselitys on, että demokratiassa äänesi sulautuu miljooniin muihin tai kansallinen kilpailuasema pakottaa tekemään niin ja näin.

Hyvin tärkeätä on nähdä, että valtio, media ja kulttuuri ovat saumattomasti osa samaa pakettia, eikä ole edes varsinaista johtajaeliittiä. On vain ihmisiä, jotka vaihtelevan hyvin osaavat hakeutua paikkoihin, missä järjestelmän kultasuonet sykkivät."

 

 

Rakenteellinen korruptio ja Hyväveli  -kerhot

 

Suomi voi pröystäillä demokratiansa laajuutta nostamalla Pentti Linkolan kaapin päälle. Miten käsittämätöntä, että henkilö voi kehottaa perustuslainvastaisiin väkivallantekoihin ja suuret kustantajat julkaisevat hänen kirjojaan sensuroimatta. Linkolasta tehdään päinvastoin näyttävät syntymäpäivähaastattelut ja taas voidaan taputtaa: Näin suvaitsevainen ja moniarvoinen yhteiskunta Suomi on. Erkki Tuomioja kirjoittaa blogissaan (helmikuu 2004) tästä Helsingin yliopiston rehtorin älykkäästä pojasta: "Pentti Linkolan isoisä oli kansleri Hugo Suolahti ja isosetä lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti. Edellinen kunnostautui kokoomuspoliitikkona, jälkimmäinen IKL:n kannattajana. Jos isoisä vastasi hyvin Linkolan sivistyneistöä niin isosedän kiihko oli sitä luokkaa, että Linkolankin mukaan joistain sivistyneistön ihanteista, ainakin suvaitsevaisuudesta, oli luovuttava kun temperamentti tuli tielle. Isosetä kantoi kuitenkin Linkolan mielestä vastuuta kansakunnasta komeasti ja sivistyneistä käytöstavoista kiinni pitäen.”

 

Ymmärrän, miksi suuret kustantajat julkaisevat Linkolan tekstejä, vaikka hän kehottaa ihmisiä tekoihin. ”Moni filosofi on kavahtanut hallitsijoiden myötämieltä tai suuria palkintoja. Sartre kieltäytyi Nobelista, Kant professuureista, ja Goethe pakeni Italiaan. Marx piti ärhentelyllään huolen siitä, ettei kukaan voinut kiintyä häneen. Tietenkin hallitsijatkin ovat ymmärtäneet palkitsemisen hyödyllisyyden päälle. Hyväntekijän maine vain kasvaa siitä, kun syleilee hengiltä tai alistaa ylistämällä. Hovifilosofi on aina myös hovinarri.” (Mikko Lahtinen 2001, Filosofian lohdutuksesta)

Tutkija Paavo Isaksson (Korruptio ja julkinen valta –kirja 1997, Veera Luoma-aho hs 19.7.2009) kritisoi lahjonnan kevyttä tulkintaa. Transparencyn vuosittainen eri maiden korruptiota vertaileva havaintoindeksi CPI perustuu kokemuksiin viranomaisten toiminnasta, ei varsinaiseen empiiriseen aineistoon.

 

"En ole koskaan tykännyt Transparencyn ajattelusta. Indeksissä korruptio käsitetään lahjonnan synonyymiksi. Transparencyn indeksin heikkous on, että se tunnistaa huonosti yhteiskunnan rakenteissa olevaa korruptiota - siis sellaista jossa ei välttämättä makseta palveluista.

Isaksson ilmaiseen asian kärkevästi: ”Hyväveli -verkostot, puoluerahoitus ja muut eliitin yhteydet ovat täällä niin systeemisiä, että eihän täällä edes tarvitse lahjoa ketään… ja poliittisten päätöksentekijöiden ratkaisuihin vaikuttavat pienen maan tiiviit henkilösuhteet (tutkittu Ruotsissa). Yritykselle hyvät yhteiskuntasuhteet ovat rahanarvoista pääomaa. Suomen poliittis-hallinnollisessa systeemissä on niin sisäänrakennettuja käytäntöjä ja menettelytapoja, etteivät termit laiton ja laillinen avaa kyseenalaisia käytäntöjä. Suomessa korruption ytimessä ovat ne kuuluisat hyväveli -verkostot. Niissä ei vaihdu raha. Kirjekuoreen sujautetun setelinipun sijaan systeemi voi tuottaa hyviä yhteiskunnallisia tehtäviä, arvonimiä, työpaikkoja ja monenlaista sosiaalisen aseman pönkittämistä. … Suomalaisessa korruptiossa on kyse yhteistyöstä ja kiitollisuudenvelasta, ei suorasta vastikkeellisuudesta. Huomio pitäisi kiinnittää siihen, miten henkilökohtaiset suhteet vaikuttavat virkamiehiin.”

Keskusrikospoliisin korruptiotilannekuvassa 2008 - korruptiivinen toiminta ei välttämättä ole rikosoikeudellisesti rangaistavaa, vaan hallinnollisesti tai moraalisesti moitittavaa. Isaksson selventää: "Meillä on paljon sellaisia liike-elämän ja kunnallisen päätöksenteon rajapintaan liittyviä käytäntöjä, joissa näyttää olevan kummallista kihinää. Ei kai se voi tapahtua aina aatteen puolesta."

 

”Korruptio vaikeuttaa hallintoa, heikentää demokratiaa ja vääristää markkinataloutta. Tiiviit verkostot päättäjien ja liike-elämän välillä johtavat helposti siihen, ettei päätöksiä tehdä asiaperustein. Reilu kilpailu jää toteutumatta. Laeilla ja poliisitoimilla asiaan on Suomessa vaikea puuttua. Myös Transparency puhuu laillisesta ja laittomasta korruptiosta. Suoraan lahjontaan suhtaudutaan tyrmistyneesti, mutta monenlaiset suhdeverkostot ja kiitollisuudenvelat jäävät huomaamatta.”

J P Roos (hs mielipide 1.7.09): ”Jos poliitikko osallistuu päätöksentekoon, joka suoraan edistää hänen rahoittajansa etuja, kyse on lahjonnasta... Nyt olisi aika avata myös arkistot ja keskustella poliittisesta korruptiosta 1960 - 70-luvuilla… Miten olisi jos tämä paise avattaisiin vihdoinkin? Jarkko Vesikansan erinomainen väitöskirja siitä, miten suomalainen talouselämä taisteli 1960 - 70-luvuilla laittomin ja salaisin keinoin uhkaksi kokemaansa vasemmistolaisuutta vastaan on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.”

 

”Nyt-liite kysyi kansanedustaja Ilkka Kanervalta vuonna 2000, ketkä ovat hänen kavereitaan. Luettelon henki välittyy lyhyesti otteesta: Yhteensä sportista tunnen yli 500 ihmistä, reilusti… Ministerit ja virkamiehet ovat tuttuja ministeriajoilta. Mahdoton laskea, satoja ihmisiä… Sitten tietenkin politiikka. Kansanedustajat 25 vuoden ajalta. Teollisuus, pankit, vakuutuslaitokset, joka sektorilla on peruskontaktit kunnossa. Ketä tämän pitäisi yllättää? Ikehän on vuosia painottanut tuntevansa väkeä ja järkkäävänsä heidän asioitaan: Minne tahansa soittaa, löytyy tuttu – usein sellainen, jota on itse ollut saattamassa tähän positioon. (toimittaja Juhani Mykkänen hs 18.6.2011)

Hyväveli-perinne lie kirkkaana myös Paavo Nikulan tapauksessa. Hän on istunut komiteoissa liki 30 vuotta (Jaakko Hautamäki, hs 4.10.1997): "Nikulalla on mahtava kontaktiverkosto. Jos istuu komiteoissa lähes 30 vuotta, tulee tunteneeksi suomalaisen asiantuntijakatraan nuppi nupilta. Heitä Nikula on tavannut mm. Lakimiesharjoittelukomiteassa, asuntoturvatoimikunnassa, oikeusasiamiestoimikunnassa, oikeushallintokomiteassa, metsätalouskomiteassa, tasa-arvotoimikunnassa, lepäämäänjättämissäännösten uudistamistoimikunnassa... Nikula pyrki komiteauralle, koska näki siinä mahdollisuuden yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen."

 

Tampere on taas kunnostautunut, kuten usein Turkukin, toisin kuin jähmettynyt Helsingin yliopisto. Rehtori Marko Nenonen kirjoitti (hs 30.8.2010), millä perusteilla tutkimusrahaa ja virkoja todellisuudessa jaetaan:

"Vuosikausien yliopistotyöni perusteella voin sanoa, että useilla aloilla vain muutamat ihmiset päättävät kaikesta siitä, mitä yliopistossa tutkitaan ja miten sitä arvioidaan. Joutuminen epäsuosioon lopettaa pätkätöidenkin ketjun.  Epätavallisuus katsotaan riskiksi eikä mahdollisuudeksi, ja se voi päättää työsuhteen. Harvat voivat tarttua haastaviin ja merkityksellisiin tutkimustehtäviin... yliopistot ovat vanhanaikaisia ja hierarkkisia laitoksia. Kun samat henkilöt hallitsevat yliopistovirkoja, apurahasäätiöiden salaisia paneeleja sekä hyvä veli- ja siskoverkostoja, yhdenmukaisuudesta tulee pätevyysvaatimus... niiden asiantuntijoiden nimiä, joita säätiöt kuulevat rahoituksesta päättäessään, ei julkisteta, eivätkä näiden lausunnotkaan ole julkisia."

Ja Nenonen ehdottaa: "Meidän pitäisikin rahoittaa ja tukea ihmisiä, joissa on särmää. Jos valitsemme vain yhdenmielistä porukkaa, emme koskaan luo Suomeen uutta Nokiaa."

 

 

Suvaitsevaisuusfasismi

 

Moraalin avulla pystytään ylhäältä ohjaamaan, miten ihmisten väliset suhteet ja käyttäytyminen yhteiskunnassa toimii oikein. “Mitkä ovat ne historialliset edellytykset, joilla joku ihminen suljetaan pois poliittisesta vaikuttamisesta lisääntyneen suvaitsevaisuuden ja valtion puolueettomuuden nimissä“, kysyy Sirkku Hellsten. Hän kirjoittaa: "Vaikka kaikki elämäntavat ovat sinänsä sallittuja, pidetään vaikkapa uskonnollisten vakaumusten jyrkkää esilletuomista julkisuudessa sopimattomana." Pelko kaventaa eettisen keskustelun aluetta yhteiskunnassa ylipäänsä. Suvaitsevaisuudesta tuleekin syrjivää suvaitsevaisuusfasismia. Ne jotka eivät halua leimautua suvaitsemattomiksi, tuntevat painetta ajatella, että yhteisö- ja kulttuurisidonnaisten tapojen kritisointi on sopimatonta.

Hellsten jatkaa: "Vaikka uskonto ja uskonnollinen yhteisö voivat olla myös totalitaarisia ja sitoa yksilön tahdon hyvin tiukasti, voi myös valtion äärimmäisen puolueettomuuden nimissä tapahtuva suvaitsemattomuus olla yhtä vaarallinen suuntaus."

 Kahden ihmisenkin välisen suhteen määrittää kolmas osapuoli, valtio, kirkko tai koulu. Sitä vastoin etiikka tulee ihmisen sisältä, eettisesti kestävään suhteeseen eivät vaikuta ulkopuoliset määräykset. Moraalin tarkoitus on rajoittaa: Koska se on oikein, koska minä sanon niin, koska Jumala sanoo niin, koska se on laillista - kuuluu perustelu. Etiikka ei ole meihin iskostettu: “Ihmisten on opittava tietämään, miten he voivat toimia ylhäältäpäin tulevia päätöksiä vastaan ja miten saamme valtaa.”

 

Toisinajattelijat eivät voi nostaa asioita keskusteluun muuta kuin ääritoimilla, ja siksi heiltä puuttuu välineet yhteisen tiedon jäsentämiseen. Yksittäiset ajatukset eivät johda uusiin hedelmällisiin ideoihin. Älymystö - kuten Sininen Suomi dokumentti-sarja sen määrittelee - elää yhteiskunnan varoilla ja maksaa veroja.

 

Chantal Mouffelle politiikan perusta on kahden tai useamman voiman tai vastustajan välinen suhde. Tarkoitus ei ole päästä toisesta eroon vaan voittaa se. Siksi Mouffe puhuu vihollisen sijaan vastustajasta. Vastustajaa ei pidä tuhota, vaan voittaa. Ilman vastustajaa, väittelyä, ei yhteiskuntaa voi kehittää. (Hegemony and Socialist Strategy 1985)

 

Dosentti Markku Ruotsila (hs 12.12.09): "Vaara on todellinen, sillä kehityskulku kohti julkisen keskustelun sanitoimista ja ihmisten sisäisen ajatusmaailman sensuroimista on edennyt hyvin pitkälle... Yhteiskuntakeskustelu näivettyy, jos tietyt mielipiteet tuomitaan sen ulkopuolelle. Tarpeesta olla loukkaamatta jonkin yksittäisen ihmisryhmän tunteita tulee ylitsepääsemätön, keinotekoinen este yrityksissä löytää parhaimmat mahdolliset ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin. Todellinen kansanvalta katoaa, jos vain tietyllä tavalla ajattelevat ihmiset saavat ottaa osaa yhteiskunnan demokraattiseksi väitettyjen instituutioiden toimintaan...

Huhtikuussa EU:n parlamentti hyväksyi direktiivin yhtä laisesta kohtelusta, joka kriminalisoisi julkisilla paikoilla kaiken "uhkaavan, vihamielisen, alentavan, nöyryyttävän ja loukkaavan" puheen. Näin ympäripyöreää sanamuotoa voidaan halutessa käyttää minkä tahansa ryhmän sananvapauden lähes rajattomaan supistamiseen... Joukko merkittäviä yhteiskuntavaikuttajia Yhdysvaltain uskonnollisen kentän kaikilta suunnilta antoi pari viikkoa sitten niin sanotun Manhattanin julistuksen, jossa he uhkasivat vastata laajamittaisella kansalaistottelemattomuudella maassaan viime kuukausina yltyneisiin yrityksiin rajoittaa sanan- ja omantunnonvapautta. Presidentti Barack Obama on vastikään allekirjoittanut uuden viharikoslain, jonka sanamuodoissa on havaittu pyrkimys kriminalisoida uskonnolliseen vakaumukseen pohjaavaa julkista puhetta muun muassa sodomiasta, abortista ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Valmisteilla on toinen laki, joka kieltäisi uskontoa tunnustavia työnantajia suosimasta työhönotossa omaan oppiinsa uskovia ja sen mukaan eläviä työnhakijoita."

Toimittaja Erkki Kylmänen haastatteli Slavoj Zizekiä (hs 1.12.09): "Zizekin mukaan puhe suvaitsemattomuudesta mystifioi rasismin ja peittää alleen sen tosiasian, että rasismissa on aina kyse paljon laajemmista, syvällisemmistä ja monimutkaisista ongelmista... Maailmanpolitiikassa, taloudessa ja aatemaailmassa suurin taistelu käydään nyt tulkintojen oikeutuksesta. Kun talouskriisi alkoi, Zizekistä näytti siltä, että vasemmistolainen tulkinta kriisin syistä ja hoidosta kulki voitosta voittoon. Tarvittiin vahvaa valtiota ja sääntelyä hillitsemään kapitalistista voitontavoittelua.” Zizek sanoo: "Filosofien täytyy kyetä muuttamaan kysymyksenasetteluja, vaikuttaa siihen mitä ja miten kysytään ja tässä ideologiat astuvat mukaan... Ideologiat ovat nyt vahvempia kuin koskaan aiemmin... Martin Luther King ei käytännöllisesti katsoen koskaan puhu suvaitsevaisuudesta. Hänelle rasismissa oli kyse laeista ja taloudellisesta riistosta. Viime vuosisadalla vasemmisto yritti muuttaa maailmaa liian nopeasti. Ehkä nyt on aika ottaa askel taaksepäin, hahmottaa oman aikakautemme valtavat haasteet - talouskriisi, biogenetiikka, ilmastonmuutos, kiinalaismallisen autoritaarisen kapitalismin nousu - ja yrittää ymmärtää, mitä on tapahtumista."

Suvaitsevaisuuden ja empatian ero

 

Filosofi Sirkku Hellsten väittää, että liberalistisessa yhteiskunnassa sekoitetaan keskenään kaksi aivan erilaista ajattelumallia: moniarvoisuutta korostava eettinen pluralismi sekä toisaalta kulttuurirelativismi. Sitä voisi nimittää myös sekularistiseksi relativismiksi.

Kysymys on siitä miten usein käytettyä sanaa, joka kuuluu liberalismin vakiokalustoon, tulkitaan:
Voidaanko hyväksyä kaikki toimintamallit yksilön omien päämäärien toteuttamisen nimissä? Tähän törmätään siirtolaisuuden, pakolaisuuden ja muun kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyessä. Liberalistiselle perinteelle perustuvassa yhteiskunnassa paternalismin eli holhoamisen pelko on saanut yhä useammat kuvittelemaan, että moniarvoisuuden vaatima suvaitsevaisuus tarkoittaa erilaisten arvojärjestelmien kritiikitöntä hyväksymistä. Ne jotka eivät halua leimautua suvaitsemattomiksi, tuntevat painetta ajatella että yhteisö- ja kulttuurisidonnaisten tapojen kritisointi on sopimatonta. Tämä ajattelumalli kuuluu kuitenkin eettiselle relativismille, ei liberalismin moniarvoisuuden vaatimukselle, väittää Hellsten. Eettisen relativismin ajattelutavan mukaan ei olisi mitään perustetta kieltää myöskään vaikkapa ihmisuhreja, orjuutta, rasismia, natsismia jne.

Siinä missä sekularistinen relativismi lähtee siitä, että uskonnollista totuutta ei ole olemassa, pluralistinen lähestymistapa toteaa vain ettemme järjen keinoin voi saavuttaa yhteisymmärrystä siitä. Lähestymistavan seuraukset ovat hyvin erilaiset: relativismi katsoo siksi että arvoista on paras vaieta, ja että arvo- ja uskomusjärjestelmät jätetään poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Pluralismi pyrkii taas dialogiin arvoista ja katsoo että erilaisia arvo- ja uskomusjärjestelmiä on pyrittävä ymmärtämään päätöksenteossa - siitä yksinkertaisesta syystä että ne ovat merkittävä osa ihmisten elämää. Kun relativismi ei valitse kenenkään näkökulmaa arvokeskustelussa, pluralismi sallii mielellään kenen tahansa näkökulman esilletulon.

Lähestymistapojen ero näkyy siinä, miten sana suvaitsevaisuus ymmärretään. Jos relativistille suvaitsevaisuus on kaiken hyväksymistä itsensä toteuttamisen nimissä, pluralistille suvaitsevaisuus on empatiaa, uteliaisuutta, ja jopa kriittisyyttä. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että dialogi mahdollistaa paitsi ymmärryksen ja vuorovaikutuksen, myös kritiikin. Pluralistille moraali onkin dialoginen prosessi.

Hellsten katsoo, että erot ovat selvät: relativismista seuraa itse asiassa jännitteiden kasvu, koska se väistelee vaikeita alueita ja ohittaa ne. Pluralismilla jännitteet voivat lientyä, koska se lähtökohtaisesti ottaa huomioon ihmisten arvomaailmat ja niiden erot.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee valtion omaksuma tulkinta ja rooli. Valtion täydellisen neutraalisuuden korostaminen on johtanut Hellstenin mukaan esimeriksi Yhdysvalloissa ja muissakin länsivaltioissa jopa yhteiskunnallisen suvaitsemattomuuden lisääntymiseen suvaitsevaisuuden ja valtion puolueettomuuden nimissä. Hellsten kirjoittaa näin: "Vaikka kaikki maalliset elämäntavat ovat sinänsä sallittuja, pidetään vaikkapa uskonnollisten vakaumusten jyrkkää esilletuomista julkisuudessa sopimattomana." Tämä kaventaa eettisen keskustelun aluetta yhteiskunnassa ylipäänsä, ja se ikään kuin syö liberalismin aatetta sisältäpäin. Suvaitsevaisuudesta voikin tulla syrjivää suvaitsevaisuusfasismia.

Hellsten jatkaa: "Vaikka uskonto ja uskonnollinen yhteisö voivat olla myös totalitaarisia ja sitoa yksilön tahdon hyvin tiukasti, voi myös valtion äärimmäisen puolueettomuuden nimissä tapahtuva suvaitsemattomuus olla yhtä vaarallinen suuntaus."

Hellsten pitää ratkaisuna liberalismin kriisille ja eettiselle köyhtymiselle tietoista arvokeskustelua, jossa suhtaudutaan periaatteessa kunnioittavasti myös ihmisten uskonnolliseen sitoutumiseen, sen sijaan että koko alueesta vaiettaisiin väistellen. Lähtökohtaisesti kunnioittava, kohtaava, dialoginen lähestymistapa mahdollistaa myös kriittisyyden.

Tähän liittyy myös John Rawlsin peräänkuuluttama "limittäinen konsensus". Meillä ei ole enää yhtenäiskulttuuria moraalin tukena. Jotta yhteisymmärrys julkisista arvoista saavutettaisiin ja päästäisiin laatimaan yhteiskunnan perusrakenne, tarvitaan dialogia arvoista.

Miten moniarvoisuutta kannattaisi edistää?

Kuvitellaan monikulttuurista ympäristöä ja lasten päiväkotia siellä. Suomessa on ollut paineita karsia uskonnollis- kulttuurisia elementtejä kouluista ja päiväkodeista, jotta ei loukattaisi toisella lailla uskovien tunteita.
Yllättävän usein kyseessä on omaehtoinen itsesensuuri, jota kukaan ei ole ollut vaatimassa. asian voi ratkaista toisellakin lailla kuin vaikenemalla.

Se sijaan että luovuttaisiin esimerkiksi uskonnollisista juhlista, voitaisiin ajatella, että lapset jakavat kulttuurinsa ja taustansa rikkaimmat elementit. Siinä missä kulttuurirelativistinen päiväkoti ohittaisi kalendaariset uskonnollisperäiset juhlat, pluralistinen vaihtoehto antaisi lapsille mahdollisuuden juhlia ramadania, joulua tai hanukkaa peräjälkeen. Oman identiteetin juurien tunteminen antaa hyvän lähtökohdan aitoon suvaitsevaisuuteen ja toisten kunnioittamiseen. Perintö tunnistamalla päästään parhaaseen kulttuuriseen dialogiin, ei siitä vaikenemalla. Omasta arvokkaasta perinteestä, suvivirsistä ja joulukuvaelmista, luopuminen ei välttämättä edistäkään suvaitsevaisuutta ja keskinäistä ymmärrystä.

 

 

Julkisuus on astunut peliin

YTL Pertti Julkusen tiedotusopin väitöskirja Julkisuus ja nomenklatuura. Tutkimus minän ja subjektiuden institutionaalisista konstituutioista. Luku nolla: johdannon asemesta 3.3.2000

Panen painoa vain ydinajatukseeni,
jonka sisällyksenä on, että
ihmiset luonnonlain nojalla
ylipäänsä jakautuvat
kahteen ryhmään:
alempaan, tavallisten ihmisten ryhmään
joka niin sanoaksemme muodostaa
kaltaistensa siittämisestä
ja synnyttämisestä huolehtivan
aineksen,
ja varsinaisiin ihmisiin,
toisin sanoen:
ihmisiin,
jotka kykenevät
omassa elämänkehässään
lausumaan uuden sanan.
Alaosastoja tietenkin
on lukemattomia,
mutta kummankin ryhmän
luonteenomaiset piirteet
ovat sangen selvät:
Ensimmäinen ryhmä
vallitsee
aina
nykyisyyttä
toinen ryhmä tulevaisuutta.
Rodion Romanovitš Raskolnikov

 

Toimittajajärjestöillä ei ole ollut mitään konflikteja pariinkymmeneen vuoteen ilmaisuvapauden puolella. Omalaatuinen tilanne. Hyvin äkkiä leimataan häiriköksi, pannaan epäsopivat kirjoittajat ulos tai tehdään heidän olemassaolonsa niin hankalaksi, että heillä ei ole enää ääntä... Laitokset kouluttavat nykyään oman työvoimansa niin kuin Yleisradio tai Helsingin Sanomat: parhaat kaverit koulutetaan sopiviin mittoihin parinkymmenen vuoden iästä eteenpäin. Eiväthän he silloin itse missään vaiheessa näe yhteiskuntaa ja miksi näkisivät myöhemminkään? (Erno Paasilinna, tiedonantaja 15.1.1988)

 

 

Toimittaja Teemu Luukka määrittelee hs 6.7.2008: Tyypillinen suomalainen toisinajattelija on globalisaatiokriitikko, joka ei usko talouskasvun ihanuuteen. ”Monesti käy niin, että toisinajattelu muuttuu valtiolliseksi valtavirta-ajatteluksi kuten luonnonsuojelu ja tasa-arvoaatteille on käynyt.” Voi hyvä ihme – eihän toisinajattelija kannata valtiota, kyllä on hs tunnetusti kevyt käsitys toisinajattelijoista.

 

Kun medioiden (eri lehtien) käyttö eriytyy, niin samalla vähenee yhteisten keskusteluareenoiden merkitys. Tämä voi johtaa demokratian haurastumiseen. Erilaisissa alakulttuureissa elävien kansalaisten on yhä vaikeampi keskustella keskenään ja tehdä yhdessä päätöksiä, Harri Erämetän, Gallup-Media Oy:n tutkimusjohtaja 12.2.1995

 

Liu Xiaobo on toisinajattelija. Hän ajattelee toisin kuin Kiinan hallitseva kommunistipuolue. Hän ajattelee toisia... Liu ajattelee, kuten me länsimaissa olemme tottuneet ajattelemaan: valtio on kansalaisia varten... Toisinajattelu on yksinäistä puuhaa. Kiinalaisten enemmistö ei ole innostunut uhraamaan omaa elämäänsä muuttaakseen poliittista järjestelmää. Liu on niin tehnyt. Juhlapäivänään hän on vankilassa. Kun tieto Nobel-palkinnosta joskus saavuttaa Liun sellissään, hän saa tärkeän viestin. Ainakin jossain joku ajattelee häntä.” Ulkomaantoimituksen uutispäällikkö Sami Sillanpään (hs 9.10.2010) käsitys toisinajattelijasta.

 

Tulkinnan avainkäsitteenä oli ahdistus. Ahdistus on heideggerperäisen julkisuusteorian mukaan myönteinen elämäntilanne. Varsinainen ihminen on ahdistunut, sillä ahdistus on tietynlainen nykyisyys, sellainen ratkaiseva hetki, jossa ihminen tuntee varsinaisen oman itsensä, löytää tulevaisuutensa ja toteuttaa mahdollisuutensa. Julkisuus on puolestaan paha asia, sillä se hävittää tai vähintäänkin peittää ahdistuksen, litistää Minän subjektiksi (xi.). Julkisuus hävittää ahdistuksen mukana hiljaisuuden. Samalla se hävittää nykyisyyden ja siihen sisältyvät, ahdistuksessa paljastuvat mahdollisuudet. Heideggerin fundamentaaliontologisesta näkökulmasta katsoen on julkisuuden syytä, että emme ole tulevaisuuden tekijöitä. (xii.)

 

Television manipulaatio

Jyrki Räikkä, hs 17.12.2009: "Yleisradion arvoja ovat suomalaisuus, luotettavuus, riippumattomuus, monipuolisuus ja ihmisen arvostaminen.

• MTV luottaa yhteispeliin, vapaaseen ja moniarvoiseen viestintään, voitontahtoon ja yksilön arvostukseen.
• Nelosen eli Sanoma Entertainin peruspilareita ovat avoin yhteistyö, ammatillinen intohimo, rohkeus ja luotettavuus... Nelonen tarjoaa keinoja rentoutumiseen ja itsensä toteuttamiseen.
• Subilla puhutaan kanavan brändiattribuuteista. Niitä on kolme: jaettua iloa, edellä aikaansa ja uutta luoden. Subilla toimintalinjaus on, ettei kanava moralisoi.
• Jimillä tärkeitä arvoja ovat huolettomuus ja arvokkuus. 
• Liv taas tarjoaa inspiraatiota ja vinkkejä arkeen.
• Selkeimmin arvot tulevat esille FST:llä, joka korostaa suomenruotsalaisuutta ja pohjoismaisuutta.

 

Toisinajattelija on hs-maailmassa mielipidevanki:

 

"Vangitsemisen sijasta toisinajattelijoita hakataan ja murhataan."

• Myanmarilainen Aung San Suu Kyi, 64, on ollut kotiarestissa vuosikausia. Sotilasjuntta mitätöi 1990 vaalit, jotka Suu Kyin puolue voitti.
• Kiinalainen aktivisti Hu Jia, 36, tuomittiin kolmen ja puolen vuoden vankeuteen 2008. Hänelle on veikkailtu Nobelin rauhanpalkintoa.
• Egyptiläinen Kareem Amer, 26, arvosteli blogissaan presidentti Hosni Mubarakin hallintoa. Tuomio vuonna 2007: neljä vuotta vankeutta.
• Kuubalainen toimittaja Ricardo Gonzlez Alfonso, 59, tuomittiin 2003 vankeuteen 20 vuodeksi työskentelystä vieraan valtion hyväksi.
• Etiopialainen tuomari ja oppositiopoliitikko Birtukan Mideksa, 35, istuu elinkautista. Hän ei ole pyytänyt anteeksi poliittista toimintaansa.
• Venäläinen liikemies Mihail Hodorkovski, 46, tuomittiin 2005 veropetoksista kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Uusia syytteitä tulossa.
• Iranilainen juristi ja ihmisoikeusaktivisti Shirin Ebadi, 62, sai Nobelin rauhanpalkinnon 2003. Asuu ulkomailla pidätysmääräyksen takia.
• Tsetsenialainen Hadizat Gatajevalla oli orpokoti Groznyissä ja Vilnassa. Liettua syytti lasten taloudellisesta hyväksikäytöstä. Nyt Suomessa.
• Zimbabwelaista Roy Bennettiä, 52, uhkaa kuolema. Hän on presidentti Robert Mugaben vastustajan Morgan Zwanirain kannattaja (hs 26.1.2010 Ville Similä)

 

"1980-luvulla mielipidevangit olivat tähtiä. (Nelson, Mandela, Vaclav Havel, Lech Waleca)... Siihen on hyvä syy, että mielipidevankeja ei enää tunneta. Mielipidevangit olivat kylmän sodan tuote, sanoo ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johanson.

Human Rights Watch: jos ihmisiä vainotaan mielipiteidensä takia, se tehdään niin, että vainosta ei ole niin helppo syyttää... Toisinaan poliittiset oikeudenkäynnit naamioidaan rikosoikeudellisiksi.

 

 

Nykyään jo pelkkien rakkausaloitteiden väsääjästä Tommy Tabermanista on tehty demarien “villilintu” ja “epäortodoksi”. “On ollut onni saada tehtäviä, joissa ei ole tarvinnut menettää minuutta” (hs 3.12.2007). Kirjailija itse haluaa sanoa Internet-sivujen lukijalle: "Jokainen paikka on maailman keskipiste. Joka paikasta on yhtä lyhyt matka aurinkoon".

  

 

Vastaus markkinatalouden romahdukseen?

Suomentaja Olli Sinivaara kirjoitti (hs 24.5.09) 1900-luvun sivilisaation aallonharjasta: "Markkinayhteiskunnassa aina kytenyt sisäinen mahdottomuus hajotti kokonaisia yhteiskuntia... Totalitarismit olivat oireita kyvyttömyydestä reagoida rakentavasti markkinayhteiskunnan romahdukseen. Fasismi versoi suoraan markkinaoptimismin raunioista." Sinivaaran mukaan voiton tavoittelua on esiintynyt aina, mutta 1900-luvulla "siitä tulee yhteiskunnan pääperiaate... Omamme on ensimmäinen puhtaasti taloudellinen sivilisaatio, koska työstä ja maasta tulee myytäviä tavaroita. Tietenkään työ ja maa eivät oikeasti ole mitään tavaroita, vaan luonnon ja ihmisten elävää elämää. Siksi markkinayhteiskunta perustuu olennaisesti kuvitelmaan: kuvitelmaan kaiken tavaraluonteisuudesta."

Sinivaaraa referoi Karl Polanyinin vuonna 1950 ilmestynyttä kirjaa Suuri murros (Great Transformation): ”Ennen maailmansotia markkinoiden merkitys oli vähäinen... sillä ennen modernia aikakautta ja markkinoiden nousua yhteiskuntien taloudellista toimintaa jäsensivät ... vastavuoroisuus, uudelleen jako ja kotitalous."

Sinivaara myös määrittelee mitä nämä kolme periaatetta tarkoittavat. "Vastavuoroisessa taloudessa eri työt jakautuvat eri ryhmien suoritettaviksi ja nämä ryhmät harjoittavat vaihtoa. Vaihdossa ei tavoitella voittoa, vaan yhteistä hyvää ja yhteisön kiinteyttä. Uudelleen jaossa vaihto kasaa rikkautta jollekin yhteiskunnan ryhmälle tai alueelle, kuten esimerkiksi faaraoiden Egyptissä. Tässäkään ei ole kyse voiton tavoittelusta, vaan uskonnollisesta ja poliittisesta hierarkiasta. Kotitalous tarkoittaa Aristoteleen klassisen määritelmän mukaista omaan tarpeeseen tuottamista, johon ei liity ostamista tai myymistä."

 

 

Uusi toisinajattelija: elonkehän puolustaja

 

Kansalaisliikkeet ovat monissa “historiallisissa tilanteissa onnistuneet ensimmäisinä määrittelemään kysymykset, joihin koko yhteiskunnan on pian pitänyt ottaa kantaa”

 

1. Aktivismi – kansalaisliikkeet – poliittinen kansalaistoiminta

2. Työväenliike
3. Naisliike

4. Ympäristöliike

 

Intelligentsia ja dissidenssi eroaa kansalaisliikkeistä siinä, että toiminta tapahtuu pään sisässä, kirjoittamalla ja puhumalla. Oman elämän muuttaminen on uusin kansalaistoiminnan muoto, joka yhdistää toisinajattelun ja aktivismin.

 

”Toisinajattelija elää omien oppiensa mukaan. Hänellä ei ole autoa, televisiota, vesijohtoa tai viemärisysteemiä. Sähköt hänellä on, mutta niitäkin käytetään säästeliäästi.” Näin kertoo Eero Alén toimiessaan renkinä Pentti Linkolan luona ja kärsiessään ankarasta työstä ja alkeellisista ruokatavoista.

 

Aktivisti - kansalainen on tajunnut vääryyden, mutta ei ole nostanut sitä yhteiskunnan järjestelmän tasolle tai yrittää viedä vallan kumoamista läpi väkivaltaisin keinoin. Hän ei harrasta yhteiskuntateoreettista pohdintaa.

1970-luvun yhdenasian liikkeet eivät puuttuneet yhteiskunnan rakenteisiin kokonaisuutena. Ne ilmestyivät 1960-luvun suurten yhteiskunnallisten protestiliikkeiden vastineeksi. Fordimainen suurtuotanto ja ammattiliikkeiden valta alkoi vähetä ja tilalle nousi joustavampi yritysmuoto, rajat avattiin pääomille ja sosiaalivaltiota alettiin nakertaa.

 

1990-luvulla nousi taas liikkeitä, jota kyseenalaistivat kapitalistisen järjestelmän kokonaisuudessaan. Poissuljettujen ja hyväksi käytettyjen liike alkoi 2/3 maailmasta (kolmannesta maailmasta), levisi Lontooseen, Seattleen ja Prahaan ja koostui suoran toiminnan radikaaleista ympäristöliikkeistä. Ne pystyisivät yhdistämään paikalliset liikkeet ja yhdenasianliikkeet muodostamatta kuitenkaan jäykkiä tai hierakisia järjestöjä. Niitä yhdisti ja yhdistää maan etiikka: uuteen yhteiskunnalliseen dissidenttien ryhmään kuuluvat inhimillisten elinehtojen puolustajat. Määräykset tulevat ylhäältä kuten lainsäädännöstä ja valtiollisista sopimuksista.

 

Uudenlaisen elämäntavan puolesta

 

Uuteen yhteiskunnalliseen dissidenttien ryhmään kuuluvat inhimillisten elinehtojen puolustajat. Dissidentti toivoo maapallon jaottelun mielivaltaisia ja keinotekoisia rajoja noudattaviin valtioihin loppuvan. Luonnon lainalaisuudet on vihdoinkin tunnistettava, kaivataan ekologista intelligenssiä, ekologista laskuoppia. Heidän vaikutusmahdollisuutensa maailman muuttamiseksi ovat vähäiset, sillä uuden paradigman vaatimus on mullistava. Ihmiskunnan on päästävä eroon valtiollista ja rahan kahleista, kehitettävä itseorganisoitumista, vapautettava inhimillinen toiminta vähennettävä luonnonvarojen käyttöä 4/5. Vielä työolosuhteiden ja ihmisoikeuksien puolustaminen saivat lehdistön kohahtamaan esitaistelijoidensa puolesta, mutta elokehän puolustajista on paras vaieta, mikäli haluaa pitää työpaikkansa.

 

Yksi esimerkki onnistumisesta on People's Global Action liike 1990-luvulta, joka järjesti vuonna 1996 ensimmäisen tilaisuutensa nimellä “Humaanisuuden puolesta, neoliberalismia vastaan”. Ensimmäinen maailmanlaajuinen toimintapäivä pidettiin 18.6.1999, jolloin 10 000 ihmistä valtasi Lontoon finanssikeskuksen. PGA:han kuuluu suuria yhteiskunnallisia liikkeitä sekä pieniä uudenlaisen elämäntavan puolesta kamppailevia aktivistien ryhmiä.

 

“On tärkeä luoda tiloja, joissa voi hengittää vapaasti ilman median ja varakkuuden luomia rooleja, ilman 9-14 tuotanto-kulutus kiristystä. Mutta jos lopetamme siihen, kurjistumme. Kapitalismi ympäröi meidät joka puolelta. Uudisasukkaat häädetään, omavarainen maaseutumiljöö joutuu kaupunkien ympäröimäksi, metsien puut kaadetaan. Kukaan ei voi asettua kapitalismin ulkopuolelle. Se on yhteiskunnallinen sairaus. Kapitalismista ei voi säilyttää yhtä osaa, se on tuhottava kokonaisuudessaan. Kapitalismia ei voi olla olemassa ilman valtiota, joka tukee yksityisomistusjärjestelmää.” (The Batko Group, Kämpa tillsammans! lokakuu 2005)

 

Pankaj Mishra, (Buddha ja maailma -kirjan kirjoittaja Humeen vedoten ”mielen teatterista”): Buddha opetti että ihmisen mieli on ainut paikka missä ihmisellä on täysi valta elämästään. Mielessä voimme myös ymmärtää miten kaikki maailmassa kietoutuu toisiinsa. Tämän opin sanotaan iskevän nykyisen maailmankuvan sydämeen: autonominen, itsenäinen ihminen valitsee tiensä ja intohimonsa ja tulee näin siksi mikä hänen tuleekin olla.

 

Matka dissidentistä ”vaikeasti työllistettäväksi” on kestänyt vajaan sukupolven. Marginalisoidut ihmiset eivät ole yksilöinä poissuljettuja yhteiskunnallisesta elämästä vaan järjestelmästä, (Strukturelle Partizipationsdefvizit), tasa-arvosta, koska he hakevat tasa-arvoa asioissa, joille perinteinen demokratia ei ole olemassa.

 

Heiltä estetään olemassaolon mahdollisuus, elinehdot. Heidän pahaksi onnekseen “yhteiskunta” on jakautunut niin moniin erilaisiin ryhmiin, että niistä ei ole yhteistä vastusta valtiolle, esimerkkinä Brasilialaiset maanviljelijät, jotka vaativat maata pysyäkseen hengissä. Kun köyhä varastaa tai ihminen hyökkää valtiota vastaan silloin kun valtio on sulkenut hänet ulkopuolelle tai käyttänyt hyväkseen, on lopputulos selvä. Liike toimii sitä vastaan, joka tuhoaa ihmisen elämän perusedellytykset.

 

Anarkistien iskulause: Olkoon työmme yhtä kansainvälistä kuin pääoman kulku. “Minnekään ei voi enää paeta. Jos valtion ja pääoman valta saataisiin tuhottua jossain, mutta sotateollisuus jäisi vihollisille, järkkysi pieni utopiamme hyvin pian. Jos toisaalta Hakin Beyn ohjeen mukaan eristäisimme itsemme omavaraiselle autonomiselle alueelle. On tärkeä luoda tiloja, joissa voi hengittää vapaasti ilman median ja varakkuuden luomia rooleja, ilman 9-14 tuotanto-kulutus kiristystä. Mutta jos lopetamme siihen, kurjistumme. Kapitalismi ympäröi meidät joka puolelta. Uudisasukkaat häädetään, omavarainen maaseutumiljöö joutuu kaupunkien ympäröimäksi, metsien puut kaadetaan. Kukaan ei voi asettua kapitalismin ulkopuolelle. Se on yhteiskunnallinen sairaus. Kapitalismista ei voi säilyttää yhtä osaa, se on tuhottava kokonaisuudessaan. Kapitalismia ei voi olla olemassa ilman valtiota, joka tukee yksityisomistusjärjestelmää.

WTO, the WB, and the IMF—are connected to their lives. Doing local actions on the dates of the global days of action is one important way to intensify such struggles." (Nikos Mazotis) Solidaarisuus tarkoittaa että muiden taistelussa näkee myös oman taistelunsa. Anarkistit kieltäytyvät laajoista periaatteellisesta järjestelmästä, päätökset tekevät ne joihin ne välittömästi vaikuttavat.

Juha Siltala, Helsingin yliopiston Suomen historian professori,  27.8.09, kirja-arvostelu (General Intellect, Like/Tutkijaliitto): "Mikä tuo painostuskeino voisi olla, jos lakko ei pure ja vallankumouksen sijasta tyytymättömyys kanavoituu sairasteluun?... markkinapintaa hallitsevat ketjut onnistuivat alistamaan ja standardoimaan myös asiantuntija- ja palvelutyön... Vasemmistofoorumin, yhteiskuntapoliittisen ideariihen ja valtiotieteilijä Jussi Vähämäen vetämän General Intellect-osuuskunnan yhteistuote.

Pamfletin tarkoitus on hahmottaa nykykapitalismin tapaa lisätä pääoman arvoa... julistaa ihmisten odotusten vapautumista palkkatyön ahdistavista rajoista... hahmottaa nykykapitalismin tapa lisätä pääoman arvoa ja kehittää siihen vastaus, joka tukeutuisi uusiin liikevoimiin... Nykykapitalismin perusristiriitoja varmasti on se, että se yhtäältä ruokkii yksilöllisyyttä luodakseen yhä hienojakoisempaa markkinointia mutta sortaa sitä tuotannossa, josta yksilöllinen löysä puristetaan pois... Katteita ei enää revitä tavaratuotannosta vaan ihmisten luovuudesta, joka enimmäkseen kukkii palkkatyön ulkopuolella. Työ irtautuu työpaikasta ja työajasta siis muutenkin kuin tarvittaessa käyttöön tulevan työvoiman tai alihankinta omalla riskillään mutta sidottuina tekevien torppariyrittäjien kautta... Toimiakseen tässä ajassa vasemmistolaisten pitäisi pamfletin mukaan puolustaa työntekijöitä eikä työpaikkoja. Keino olisi ehdoton ja vastiiketon  kansalaistulo, joka vapauttaisi ihmiset liikkumaan niin henkisesti kuin alueellisestikin. Tuottavuuden ja subjektiivisen vapauden lisäksi saavutettaisiin sekin etu, että työvoima kallistuisi, kun subventoitu työllisyystyö loppuisi ja lainsuojattoman aseman toistaiseksi nöyryyttämät  siirtolaiset saisivat kansalaisoikeudet. Työntekijä voisi kieltäytyä orjatyöstä."

The Age of Stupid - elokuva levisi New Yorkin ilmastohuippukokouksessa (Pekka Mykkänen, hs 23.9.09): "Ympäristöjärjestöt WWF ja Greenpeace kuvaavat elokuvaa draamadokumenttianimaatioksi. Se kertoo ajasta vuonna 2055 ja siitä, mitä maapallolle tapahtui, kun nyt vallassa olevat poliitikot sulkivat silmänsä tulevaisuudelta. Elokuvan tähti on Jurassic Park -elokuvassa näytellyt Pete Postlethwaite, joka kysyy, miksi emme pysäyttäneet ilmastonmuutosta silloin, kun meillä oli siihen mahdollisuus. Jos Kööpenhamina epäonnistuu, vastausta voi tivata ympäristöministeri Paula Lehtomäeltä, joka näki elokuvan tiistai-iltana Helsingissä."

En pidä itseäni toisinajattelijanakaan - kuka on ensimmäinen ajattelija... Mutta taatusti toivon maapallomme jaottelun joihinkin mielivaltaisia rajoja noudattaviin valtioihin loppuvan. Luonnon lainalaisuudet on tunnistettava ja ihmisen saatava päättää omasta tiestään, kaivataan ekologista intelligenssiä, ekologista laskuoppia.

Leo Stranius hs vieraskynä 11.7.09: "…on muodostumassa kevyitä vaikuttamismuotoja, jotka eivät kanavoidu olemassa olevien rakenteiden ja järjestöjen kautta. Porkkanamafia - kuluttajat keskittävät ostoksensa jotka panostavat ilmastonmuutoksen torjuntaan. Toiminta on hauskaa, innostavaa, performanssista ja julkisuushakuista. Tavoitteena ei ole suuri yhteiskunnallinen muutos, vaan pienet teot ja uudet ajattelutavat tässä ja nyt. IRC-Galleriaa käyttää 60 % 13-17 nuorista. Ymmärretään miten lyhytaikaisten verkostojen toimintalogiikka poikkeaa perinteisestä yhdistystoiminnasta… Tämä vaatii perinteisen yhdistysmonopolin purkamista ja yhdistyslain muutosta. Muodollisille yhteiskunnallisille liikkeille tarvitaan lisää vaikuttamisen tiloja, niin verkossa kuin fyysissäkin maailmassa.

Edustuksellinen demokratia (Aaro Harju, mielipide hs 2.1.09) oli 1900-luvun suuri menestystarina… 1980-luvulla järjestelmän oikeutus alkoi rakoilla ihmisten mielissä. Yksilöllistyminen korosti ihmisten omia valintoja ja omaleimaisuutta aikaisemman kansalaisuuskäsityksen sijasta… Tilalle tuli kuluttaja kansalaisuutta… Käytännön keinoina ovat sähköiset kansanäänestykset, kansalaisaloitteiden aktiivinen hyödyntäminen, kansalaispaneelit, kuulemis- ja keskustelutilaisuudet, palaute kanavat ja kansalaisuutta (kokoomuslaista läpläpläätä)

 Nunna Kristodulin haastattelu (Opettaja-lehti 21.12.07): ”Iintelligentsia ja dissidenssi eroaa kansalaisliikkeistä sillä, että toiminta tapahtuu pään sisässä, kirjoittamalla ja puhumalla. Oman elämän muuttaminen on uusin kansalaistoiminnan muoto, joka yhdistää toisinajattelun ja aktivismin. Jos ihmisellä ei ole elämässä päämäärää, hän elää eksistentiaalisessa epätoivossa. Kansalaisliikkeet ovat monissa “historiallisissa tilanteissa onnistuneet ensimmäisinä määrittelemään kysymykset, joihin koko yhteiskunnan on pian pitänyt ottaa kantaa”.

 

Ihminen on suvereeni omassa mielessään?

 

Erich Fromm on kritisoinut voimakkaasti nykymenoa mm kirjassaan Olla vai omistaa. Ihmissuhteista tulee helposti sairaanloisia ja välinpitämättömyys yleistyy. Ystävällisyydellä halutaan saavuttaa omanarvontunnetta ja egoistisia motiiveja. Toisesta saattaa joskus olla itselle hyötyä. Ihminen yrittää löytää varmuuden ja turvallisuuden parisuhteessa. Koska elämäntapa on vieraantunut eikä ihminen tunne kuuluvansa elinpiiriin, kaikkeen mitä on ympärillä, ei hän osaa pitää yllä kestävää suhdetta. Parisuhde vaatii ykseyden tunteen. Ihmiselle on tärkeää omanarvontunto ja hänen on venyttävä moniin erilaisiin rooleihin. Ystävyyssuhteiden avulla pyritään välttämään omia ajatuksia ja itseään. Nyky-yhteiskunnassa vallitseva verbalismi on välineenä. On muotia ”puhua suunsa puhtaaksi”. Näin voi päästä eroon omista levottomista mietteistään ja lievittää omia paineitaan. Frommin mukaan ihminen menettää tällöin mahdollisuuden oppia tuntemaan itseään. Ajatukset eivät johda uusiin hedelmällisiin ideoihin.

 

 

 

Luonnonfilosofit 1500-luvulla toisinajattelijoina

 

 Sitaatteja kirjasta: Arvi Grotenfelt Uuden ajan filosofian historia, 1913

 

Toisenlainen maailma olisi voinut kehittyä. Miksi nyt väitellään pelkästään raamatun kertomusten oikeellisuudesta, kun maailmassa on muitakin pyhiä selityksiä kehityksestä? Mitä enemmän fysiikkaa on voitu tutkia, sitä lähemmäksi on tultu ajatusta maailmansielusta, kyberneettisestä järjestelmästä. Jos kehitystä olisi rakennettu 500 vuotta sitten alla olevien tutkijoiden linjalla, olisi maailma toisenlainen paikka elää.

 

”Lienee tunnustettava, että Paracelsiuksella oli todellista merkitystä kemian ja lääketieteen kehityksessä... mutta hänen luonnonfilosofiansa oli ylen haaveellista ja mielivaltaista” typistää  Arvi Grotenfelt (Uuden ajan filosofian historia, 1913), mutta kertoo kuitenkin asiallisesti Paracelsiuksen maailmankuvasta: ”Maailma on elävä kokonaisuus, organismi. Hän nimittää läpi koko maailman käyvää yleistä voimaa, jumalallista maailman sielua Vulcanukseksi. Jokaisessa yksityisolennossa se yksilöityy erityiseksi sisälliseksi hengeksi, joka on sen olennon vallitseva elonvoima ja astraalinen prinsiippi. Kaikissa olennoissa vallitsee sama luonnon sisäinen elämä, samat lait. Ihmistä, mikrokosmosta, voidaan sen vuoksi parhaiten päästä käsittämään siten, että tarkastaa makrokosmosta, maailmaa. Keksimällä ja osoittamalla maailman kokonaisuuden sopusointuista olemusta on löydettävä oikea tie lääketaitoonkin.”

 

Grotenfelt väittää teknisen ja pirstoutuneen maailmankuvan omaksuneena: ”Italiassa esiintyi sarja luonnonfilosofeja, joiden opit osaksi ovat sukua Paracelsiuksen haaveellisille aatteille, mutta joiden joukossa on renessanssifilosofian loistavin ja kaunopuheliain edustaja, Bruno.”

Hän mainitsee Cardanon, jonka filosofia ”on sekoitus uudenaikaisia aatteita, teräväjärkisyyttä ja paljon lapsellista taikauskoa. Cardano oletti kaikkialle levinnyttä maailmansielua, joka ilmenee valona ja lämpönä. Samalla hän vaati, että kaikki olevainen selitettäisiin todellisista luonnonlaeista...”

 

Bernardino Telesio (s. 1508) De rerum natura juxta propria principia (Olioiden luonnosta tekijän omien periaatteiden mukaan): ”Akatemiat on vapautettava Aristoteleen ja skolastiikan orjuudesta, ei platonisuuden eikä minkään muun systeemin hyväksi, vaan sijaan on pantava todellinen puolueeton kokemustieto. Luopukaa rakentamasta maailmaa käsitteistä, antautukaa vaarinoton pitkälliseen ja kärsivällisyyttä kysyvään työhön! Ajattelijat ovat jo niin kauan koettaneet mitä suurimmalla ajatuksen ponnistuksella ja aatteittensa avulla käsittää maailmaa, mutta turhaan. He ovat uskoneet liian suuria omasta järjestään, ikään kuin olisivat Jumalan vertaisia viisaudessaan. Olkaamme nöyriä, pyrkikäämme ainoastaan inhimilliseen viisauteen, joka rajoittuu siihen, mitä aistit opettava ja mitä voi päättää havaittujen esineiden yhtäläisyyksien nojalla. Tuo luulo, että ajatuskyky voi itsestään ammentaa tietoa todellisuudesta, on suurinta hulluutta.

 

Non ratione sed sensu (Kaiken tiedon lähde on aistillinen havainto) Kun ulkovaikutuksen johdosta on muutamia kertoja syntynyt liikunto ruumiiseen ja sen johdosta henkeen niin kehittyy niihin tottumus joutua samaan liikuntoon. Se tottumus on muisti. Niin asioita käsittäessämme voimme helposti ymmärtää, että kun esine, jota ennen on havaittu kokonaisuutena, sitten näyttäytyy ainoastaan osalta tai muutamilta ominaisuuksilta, niin osaamme yhtäläisyyden ja entisen vaarinottomme avulla täydentää, mitä puuttuu ja tajuta koko esineen. Telesio koettaa osoittaa, että kun päätelmillä on tultu johonkin johtopäätökseen, niin on siten saavutettu korkeintaan aavistus totuudesta. Siihen tarvitaan vielä lisäksi kokemuksen vahvistus.”

 

Giordano Bruno (s. 1548) poltettiin marttyyrina vakaumuksiensa puolesta, vapaan totuuden etsijänä

”… inkvisition edessä selitti, että hän filosofiselta kannaltaan pani dogmeihin symbolisen merkityksen. Mitä kirkko nimittää Pyhäksi Hengeksi, se on hänelle pythagoralaisten tavoin maailmansielu, joka pitää universumin koossa... Hänen omassa opissaan voimme huomata alkusiemeniä seuraavan ajan suuriin oppijärjestelmiin, Spinozan ja Leibnizin keskenänsä vastakkaisiin metafyysisiin perusaatteisiin.”

 

Ollaan yleensä taipuvaiset luottamaan ”vanhoihin”. Bruno sanoo: ”Mutta oikeastaanhan me nyt elävät olemmekin vanhemmat eli kokeneemmat kuin esi-isämme. Meillä on runsaampi kokemusvarasto, johon voimme nojautua. Meidän pitää vain ymmärtää käyttää sitä.

Aate Jumalan immanentista, hänen asumisestaan maailmassa, kajahtaa kaikkialta Brunon teoksista. Jumala on se alkuyhteys, kaiken perustus ja syy, joka itsessään sisältää kaiken. Maailma on tämän yhteyden hajaantuminen lukemattomien muotojen moninaisuuteen. Luonto on itse ylhäinen jumaluus, jota meidän pitää palvella, physis optima Deitas... Jumala on samalla kuitenkin transsendentti, maailman yläpuolella. Hymni maailmankaikkeuden yhteydelle. Hän katselee samaa alkuperustetta toiselta puolen alkusyynä, joka on ennen maailmaa ja maailman yläpuolella, ja toiselta puolen maailmansielun eli elon prinsiippinä joka asuu ja vaikutta ilmiöiden moninaisuudessa. Maailma on ulosvuotanut jumalasta... Jumala on ääretön yleissubstanssi... Jokaisessa oliossa henkii sisäinen liike- ja elinvoima. Tässä yleisen sielullisuuden periaatteissa Bruno katsoo löytävänsä oikean sovituksen mekaanisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden periaatteiden välillä. Kaikki liikunto johtuu olioiden sisäsäisestä luonnosta, se on siten yhtä aikaa vapaa ja välttämätön. Tuo sisäinen voima, joka vaikuttaa kaikissa olioissa eikä ole muuta kuin yleissubstanssin omaa toimintaa, ei voi toimia mielivaltaisesti eikä satunnaisesti, vaan lakien mukaan.

 

Fysiikassa on oletettava viimeiseksi elementiksi aineellinen atomi. Metafysiikassa monadi. Kussakin monadissa kuvastuu maailman kokonaisuus. Mutta Bruno ei silti luovu peruskäsityksestään, että sama alkusubstanssi liikkuu ja vaikuttaa kaikessa. Jokainen monadi on jumaluus itse, ainoastaan jakautuneena, individuaalisessa ilmaantumisen muodossa.

 

Yksilöt saavat alkunsa heikosta alusta, kehittyvät, kärsivät, häviävät, mutta luonto kokonaisuudessaan on muuttumaton. Se ei koskaan voi olla muuta kuin jumalallisen voiman rajaton toteutuminen. Kaikki on, kokonaisuuteen katsoen, ihanaa, hyvää, sopusointuista. Brunon aikomus oli käsitellä etiikkaakin sisällisen valon perustuksella... Eettinen ihanne on siinä, että ihminen antaa jumaluuden eli Pyhän Hengen vuotaa sisään itseensä, että indiviidi täyttyy yleishengellä, kohoaa kiinnittämään huomionsa maailmankaikkeuden suureen kokonaisuuteen ja unohtaa itsekkyytensä. Jotta voisi saavuttaa sen tarkoitusperän on tarpeen tuo sankari-innostus, joka ei pelästy siitä, jos pyrintöön ihannetta kohti liittyy vaaraa ja tuskaa. Hän ei näy voivan tunnustaa kristillisille opinkappaleille muuta kuin symbolista totuutta. Ne lausuvat kuvaannollisella tavalla aatteita, joita filosofia voi pukea käsitteelliseen muotoon. Filosofinen ajattelu sisältää korkeamman totuuden, kirkollinen oppi on niitä varten jotka ovat henkisesti heikkoja... Muutamissa hänen teoksissaan tavataan myrkyllistä ivaa kristillisiä käsitteitä ja oppeja, niin kuin esim. ihmeuskoa, Kristuksen jumala-ihmisyyttä, pyhäinpalvelusta, ehtoollisoppia ym. vastaan.

 

Sielun kuolemattomuuteen katsoen Bruno ei näy olettavan, että ihmisen nykyinen inhimillinen minä-tajunta pysyy ikuisesti. Vaan se keskusmonadi, joka on yhtä kuin ihmisen sielu, on ikuinen ja häviämätön. Ja hän näyttää uskovan, että Jumala on asettanut maailmanprosessin määräksi sen, että kaikki sielunmonadit saavuttavat korkeimman mahdollisen jumalallisen täydellisyyden. Mutta se on saavutettavissa ainoastaan loppumattomassa kehityksessä. Sen vuoksi sama sielumonadi yhä uudelleen tulee keskukseksi uusiin elimistöihin, tämän maan päällä ja vielä sen hävittyäkin toisissa taivaankappaleissa loppumattomiin asti, kehittyen yhä täydellisyyttä kohti, jos se vain itse yhä pyrkii ylöspäin. Bruno kannattaa siis tavallaan sielunvaellusoppia.

Hän lausuu, että kaikkien selittävien tieteiden perustukseksi on asetettava ensimmäinen filosofia, joka selvittää niitä perustotuuksia, jotka eivät kuulu yhteen määrättyyn tieteeseen, vaan ovat yhteisiä kaikille tieteille. Esimerkkeinä siitä hän mainitsee mm. juuri substanssin pysymisen periaatteen ja pari matemaattis-loogista aksiomia ”esim. jos erisuuruisiin lisätään yhtä suuret, ovat tulokset erisuuruiset. Spiraculum – kuolematon sielu, jonka Jumala puhalsi minuun omasta hengestään.

 

Bacon jatkaa tähän Grotenfeltin mukaan: ”Niin kuin taideteoksessa näemme taiteilija, niin samoin luonnossa Luojan. Uskoisin ennemmin kaikkia legendojen, Talmudin, ja Koraanin juttuja kuin että maailma on rakennettu ajatuksetta. Totta on, että vähäinen määrä filosofiaa on omansa taivuttamaan ihmisen mieltä ateismiin, mutta syventyminen siihen palauttaa ihmisen uskontoon. Mutta luonnollisen uskonnon alan Bacon supistaa melkein vain siihen, että se tekee varmaksi Jumalan olemassaolon. Luonnollinen ymmärrys ei voi opettaa tuntemaan Jumalaa eikä osoittamaan, mihin tarkoitukseen Hän on ihmisen määrännyt eikä mitä Hän ihmiseltä vaatii. Jatkuvuuden laki - lex inertia.

 

 

*****

Pentti Linkola 1987, siv.19): On kyllä jollakin lailla kurjaa käydä arvoista tähän tapaan käsitteellistä, analyyttistä keskustelua. Arvothan ovat persoonallisuuden, henkilökohtaisen elämän kaikkein keskeisimpiä, verisimmin todellisia asioita, jotka tuntuvat luissa ja ytimissä ja joiden vuoksi olen vuodattanut monta kyynelbarrelia, arvioinut lukemattomia siltoja ja parvekkeita hyppääjän näkökulmasta ja punninnut monen riihenorren vahvuutta ja köysinarun kestävyyttä."

 

 

(siv. 198) Lapsi-ihminen:

"He ovat niitä, jotka uskovat että "He ovat niitä, jotka uskovat että merten öljyvahingot loppuvat, kun päästään tiettyihin sopimuksiin ja kehitetään uusia torjuntamenetelmiä. He uskovat, että vesistöt puhdistuvat kunhan puhdistuslaitokset valmistuvat. He uskovat, että ilmankin saastuminen loppuu, kunhan saadaan suodattimet tehtaiden piippuihin. Metsävarat kasvavat, kunhan vain metsänhoitoa tehostetaan. Ravintoketjun myrkyttäminen loppuu siihen paikkaan, kun muutamat valmistemerkit kielletään. Ja ihmisten ahdistuksista päästään, kun lääkäreitä ja psykiatreja ehditään kouluttaa enemmän."

Eläkkeelle jäädessään Helsingin Sanomien päätoimittaja Rosa Meriläinen (hs 31.5.2011): "Sopuli-ilmiö on oikeasti olemassa. Se ei ole vaarallista, että juostaan samojen uutisten perässä, vaan se, että toimitusten sisällä ollaan liian yksituumaisia. Ei hyväksytä kerettiläisiä ääniä, vaikka niin kuvitellaan.  Toimituksissa pitäisi olla rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat huutaa, että keisarilla ei ole nyt vaatteita."

”Modernin yhteiskunnan vihollisiin on liittynyt myös länsimaisen älymystön edustajia, niin vasemmalta kuin oikealta. Heitä ei ärsytä moraalittomuus vaan modernin yhteiskunnan keskiluokkainen elämäntapa, jota he pitävät halveksittavana ja hengettömänä. Tasapäistävä demokratia tukahduttaa inhimillisen nerouden. Keskiluokalle on ominaista mukavuudenhalu, turvallinen tavanomaisuus ja keskittyminen arkipäiväiseen elämään. Keskiluokka ei nouse barrikadeille eikä innostu suurista aatteista. Banaali keskiluokkaisuus yhdistyy nimenomaan Yhdysvaltoihin, jossa puuttuu toisaalta syntyperäinen yläluokka ja luokkatietoinen proletariaatti. (Pekka Masonen, Kanava 7/2005)

"Risto Nieminen, Hgin juhlaviikkojen entinen toiminnanjohtaja: kulttuurikenttä on jähmettynyt kaavamaiseen ja poliittisesti motivoituneeseen tukijärjestelmään ja sitä kautta edelleen rakenteiden tukemiseen sisältöjen kustannuksella. Tuuletuspuheenvuorot joutuvat meillä hyvin helposti täystyrmäyksen kohteiksi, niiden esittäjät leimataan joko kylähulluiksi tai katkeroituneiksi toisinajattelijoiksi, tai sitten ne vaietaan kuoliaiksi. Suomalaista keskustelua leimaa vaikenemisen kulttuuri: vaikeneminen on kultaa, viisas vaikenee. Valtavirrasta poikkeaminen ja persoonallisen kannan julkituominen johtavat helposti persona non grata -statukseen, jossa “ton” kanssa me ei enää leikitä! Poliittiset nimitykset jopa osakeyhtiömuotoisten kulttuurikeskusten operatiiviseen johtoon pitävät huolen lopusta jähmettymisestä. Toivoa sopii, ettei hänen ajatuksiaan henkilöidä, vaan että ne otetaan tosissaan. Onko viisas siis vaiennut ja uskaltaa vasta nyt ja etäältä ottaa kantaa näin tärkeisiin asioihin?… pienet piirit pyörivät pienessä maassa toisiaan aristellen ja peläten." (Antti Vihinen, Lahden Sibelius-talon toimitusjohtaja hs 14.8.09)