Entä jos lopettaisimme valtion?
Valtio hallintamuotona pikaisesti eläkkeelle!
Päivitetty 27.1.2015
Minkälainen konflikti saattaisi lopettaa valtion, valtiojärjestelmän? Johtaisiko valtion lopettaminen sotaan kaikki vastaan kaikkia, kuten Thomas Hobbes on uumoillut, vai alkaisiko kehittyä uudenlaisia organisaatiomuotoja? Kun puhutaan valtion epäonnistumisesta, koskeeko se valtion hallintoa sinänsä vai määrättyjen henkilöiden ja eliittien valtaa? Tätä kyselevät tutkijat Akude, Daun, Egner ja Lambach (Transformation politischer Ordnung. Zeitschrift fur Politik, Hochschule der Politik, München ZfP 2/2009)
Miten valtio syntyi?
Valtio ei ole mikään luonnon laki eikä edes kovin pitkä kehitysjakso ihmiskunnan historiassa. Ciceron mukaan kaikilla on kaksi isänmaata: määrättyyn paikkaan sidottu isänmaan ja määrättyyn oikeuskäsitykseen sidottu isänmaa. Ensimmäiseen synnytään, toiseen hyväksytään.
Modernin valtion muodostuminen keskiajan jälkeen
tarkoittaa Euroopan muodostumista. Euroopan identiteetillä tarkoitetaan juuri
valtioiden muodostumista. Valtio on
läntisen rationaliteettistandardin tulos. Tuhat vuotta sitten ei ollut vielä Eurooppaa sinänsä,
vain 30 miljoonaa ihmistä. Jotkut olivat väkivalloin ottaneet haltuunsa
maa-alueita niillä asuvilta ihmisiltä. Italian niemimaalla, pyhä Rooman
valtias, paavi, ja Bysantin valtias pitivät maita heille kuuluvina, vaikka
kaupunkimaiset asuinkeskukset toimivat itsenäisinä. Pyhä Rooman valtakunta hallitsi tavalla tai toisella
700-luvulta 1800-luvun alkuun asti.
700-1300 Eurooppa hallitsivat päällekkäiset ja kilpailevat alueet, aikaa kutsuttiin feodalismiksi. Jotkut olivat riippuvaisia toisistaan, joillakin oli velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Yksikään valtias ei ollut täysin suvereeni määrätylläkään alueella. Feodaalisessa läänitysjärjestelmässä ja pikkuruisissa kuningaskunnissa työ ja vapaa-aika vietettiin turvaa antavan läänitysherran suojissa. Keskiajalla ihmiset alkoivat olla yhä enemmän tilanomistajan tai ruhtinaiden armoilla, joilla oli valta alueeseen ja alueella asuviin ihmisiin.
Ennen vuotta 1450
valtiaat olivat etsineet mailleen vasalleja, jotka maksoivat veroja ja louvuttivat miehiä linnanherran sotajoukkoihin. Vasalleja saattoi ostaa, myydä ja periä. Ranskan alueella
asuvat kuninkaat yhdistyivät linnanherrojen kanssa. Kumpaakin ryhmää
kiinnostivat territoriaaliset rajat, ei niinkään henkilökohtaiset
suhteet tai feodaalinen perimys, saatikka papisto. 1500-luvun Euroopassa oli ainakin 500 enemmän tai
vähemmän itsenäistä aluetta, rajat olivat epämääräisiä.
1600-luvulla valtioiden päätehtävä oli turvallisuuden takaaminen. Charles Tilly on voimakkaimmin esittänyt kantaa, että valtio on syntynyt ennen kaikkea käydäkseen sotia. Ja sodan vaatimaa hallintokuntaa ja verotusta varten. Valtiot olisivat sodan sivutuotteita. Valtion koko onkin noudatellut aseiden kantoaluetta (Brian Downing). Feodaalinen systeemi hävisi kun keksittiin ampuma-aseet ja kanuunat, joilla linnoitusten muurit rikottiin. Piti etsiä suurempia liittymiä, valtioita. John Herz ennusti vuonna 1958, että atomiaseet vaikuttaisivat kansallisten valtioiden häviämiseen. Koska nyt ei edes mahtavin valtio voi löytää turvaa atomiaseilta kansallisen valtion olemassaolon syy olisi hävinnyt.
Heikki Ylikangas kirjoittaa mahtivaltiosta. Jatkuvien ja laajentuvien sotien kierteeseen joutuneet ruhtinaat kehittivät tuekseen yhä pidemmälle meneviä byrokraattisia ja juridisia pakkojärjestelmiä turvaamaan varojen ja miesten riittävyys sotatantereille. Pohjjolassa valtio kehittyi sekä vero- että sotilasvaltioksi, jonka alistava mahti ulottui yhä syvemmälle alamaisten elämään. Mahtivaltiokehitys kulki käsi kädessä aatelisten vallan paisumisen kanssa ja johti siihen, että valtiosta ja laista tuli talonpoikaisen rahvaan sorron ja eriarvoisuuden pyhittämisen välikappale.
Ranskan vallankumouksessa vuonna 1789 ruhtinaat menettivät lopullisesti valtansa ja valta annettiin “kansalle” ja alettiin puhua kansalaisista. Ruhtinaiden ja kirkon valta siirtyi vähitellen virkamiehille, jotka vuodesta 1100 lähtien olivat saaneet oppia yliopistoissa. Valtion vahvuutta lisäsi se, jos kaikki siellä asuvat ihmiset saatiin kunnioittamaan lakeja. "Lain kunnioittaminen perustui ajatukseen, että ihminen voi hallita toista ihmistä. Valtiolla oli laillisen ja fyysisen pakon monopoli. Vallan toimeenpanosta vastasi hallintokoneisto, jolla oli valta määrätyllä alueella". (Max Weber)
1800 luvulle tultaessa oli muodostunut kahdenlaista poliittista valtaa: absoluuttinen monarkia kuten Ranska, Preussi, Itävalta, Espanja, Venäjä sekä perustuslaillinen monarkia kuten Englanti ja Hollanti. 1900-luvulla itsenäisiä alueita Euroopassa oli enää 25.
Absoluuttisessa
monarkiassa vahvin imaisi pienemmät, kaupunkivallat sulautettiin
siihen, jolla
oli kyky hallita yhdistynyttä aluetta, soveltaa lakia ja järjestystä.
Tämä lisäsi laskelmallisuutta ja tehokkuutta, jatkuvuutta. Valloittaja
oli saanut määräysvaltansa Jumalalta, se perustui jumalalliseen
oikeuteen.
Vakiintuneet rituaalit ja tavat vahvistivat hänen asemaansa. Sitten
kehittyi
virkakunta ja sotaväki, vertikaalinen poliittinen valta.
"Kun reformismin myötä kirkon valta väheni, kehittyi
poliittinen valta, mikä ei ollut sidottu määrättyyn henkilöön tai sukuun ja
alueella oli suvereeni oikeus.
Laillisia hallituksia ja edustuksellisia instituutioita oli jo keskiajalla, kauan ennen kuin Eurooppaan nousi kansallisvaltioita. Keskiaikaiset instituutiot jäivät vallalle myös niissä valtioissa, joissa ei ollut pakko kerätä suuria varoja valtiolle kuten Ruotsissa ja Alankomaissa. Alankomaat oli varakas siirtomaavaltio sata vuotta, vaikka siellä ei ollut keskushallintoa. Syynä oli se, että patriarkaaliset perheet toimivat yhdessä kauppiaiden kanssa. Siirtomaaherrat elivät alkuperäisasukkaiden kanssa. Mutta moderni valtiomuoto tuli tutuksi asukkaille vain aseistettujen ja kouluttamattomien sotilaiden välityksellä. Alkuperäiskulttuuria ei edes pyritty kehittämään tai kouluttamaan. Siirtomaavallat eivät olleet kiinnostuneita alusmaiden kehittymisestä, pelkästään tuotteiden saamisesta.
Maissa kuten Englanti, Puola, Unkari ja Skandinavian maat syntyi kaksikamarisen eduskunnan ansiosta luokkien välille yhteyksiä ja luokat ryhmittyivät vastustamaan yhdessä kuninkaan ylivaltaa. Rooman valtaamissa maissa papit, aateliset ja porvaristo eivät toimineet yhdessä.
Valistuksen aikana kansakunnan käsite ei viitannut etnisyyteen. Yhteisö on territoriaalinen käsite, joka oli syntynyt sotien ja valloitusten tuloksena. Ranskan vallankumouksen aikaan puolet Ranskan väestöstä ei osannut edes ranskaa. Kun Italia yhdistettiin 1800-luvun puolivälissä, ainoastaan kolme prosenttia väestöstä osasi yleiskieltä. Heidän identiteettinsä perustui jokilaaksoihin, kyliin, alueisiin. (Kalevi Holsti Ulkopolitiikka 3-4 1993)
Sota on ollut erilainen. Napoleonin (k. 1821) aikaan vain sotaväki-ikäiset miehet otettiin taistelemaan, vain puolet heistäkin. Ihmisiä vaadittiin osallistumaan sotaan, mutta kenen nimissä? Kuninkaan, jota ei enää kunnioitettu? Liikkeellekannallepano piti tapahtua "kansan" nimissä. Patriotismi oli vuosituhansia yhdistetty määrättyihin ihmisiin, nyt se piti ulottaa kokonaiseen ”kansaan”. Selitettiin, että jokainen ihminen on osa kokonaisuutta. Kokonaisuus elää omaa elämäänsä ja kokonaisuuden elämä on tärkeämpi kuin yksityisen elämä.
Brandenburgin-Preussin kuningaskunnissa (1618-1701) oli vahva kalvinistinen eliitti, joka sai kiittää vallastaan kuningasta eikä ollenkaan luterilaista uskontoeliittiä. Kalvinilaisuus toi ylhäältä päin kurin vallankumoukseen, jonka avulla yhden sukupolven aikana alueelle saatiin kehitettyä keskitetty byrokratia ja vahva sotaväki – kuri, tottelevaisuus, rehellisyys ja kova työ. Weberin teorian mukaan juuri kalvinismiin sisältyvä ennaltamääräämisoppi oli osaltaan synnyttämässä kapitalismia. Sen mukaan ihminen ei voinut itse vaikuttaa siihen, pääseekö hän taivaaseen, mutta maallinen menestys oli merkki siitä, että kuuluu pelastuvien joukkoon.
Samaan aikaan luterilaisuudesta erottunut pietistinen liike teki vallankumousta alhaalta päin.
Latinalaisessa Amerikassa ei muodostunut valtioita, koska etäisyydet olivat pitkiä ja virkakoneiston ylläpito olisi tullut kalliiksi eikä siellä sodittu pitkiä aikoja. Koreassa ja Indonesiassa eliitti yhdistyi ja loi vahvan valtion. Kiinassa saatiin kansa käymään sotia antamalla heille lainsuojaa, maata ja sosiaalista statusta.
Onko tullut aika palata vanhaan marxilaiseen teemaan valtion häivyttämisestä?
Valtio on taloudellisesti hallitsevan luokan edustaja, jota tarvitaan hallitsemaan sovittamattomia luokkavastakohtia. Aineellisten tuotantovoimien kehitysaste määrää aina yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, reaalisen perustan, jolle sitten muodostuu oikeudellinen ja valtiollinen päällysrakenne. (Karl Marx)
Valtion kasvu on nyt ohi, väittää Roland Tichy.Valtiolle kasaantui valtaa vuosien 1949–1989 aikana. Nykyinen tilanne muistuttaa aikaa ennen 1914, ja on verrattavissa 1600 ja 1700 luvun merkantilismiin. Gazprom on kuin uusi Hansa, missä kauppiaat päättävät keskenään hinnoista ja turvatoimista. Yritykset eivät ole valtiollisia vaan oligarkkisia kuten ne, joista kolonialismi aikoinaan alkoi. Taloudellinen kehitys ei koidu yleiseksi hyödyksi."Amerikkalainen kansalaisvapauksia edistävä Freedom House -tutkimusinstituutti jakaa vuosittain maailman maat kolmeen ryhmään: vapaat, osittain vapaat ja ei-vapaat. Vapaassa maassa on avoin poliittinen kilpailu, kansalaisoikeudet, toimiva kansalaisyhteiskunta ja riippumaton media. Freedon Housen luokittelussa maailman 194 maasta 87 on vapaita. Enemmän tai vähemmän suljettuja ei-vapaita on 47. Jollakin tavalla edustukselliseksi luokiteltu demokratia on 115 maassa. Edustuksellinen demokratia ei siis välttämättä tee maasta vapaata... Edustuksellisten demokratioiden määrä on vähentynyt viime vuosina... Maailman väestöstä selvästi alle puolet, 43 prosenttia asuu edustuksellisessa maassa." (Mikael Pentikäinen 17.4.2011)
Kommunistisen manifestin mukaan valtio on porvariston toimeenpaneva elin. Poliittinen valta tarkoittaa aina, että yksi yhteiskuntaluokka sortaa toista. Niin Karl Marx kuin Lenin ja heidän seuraajansa pitivät valtiota kyseenalaisena toimijana ja luottivat tekniikan vapauttavaan vaikutukseen. Marxin päämäärä oli kehittää teoriaa ihmisen vapaudesta, ihmiskunnan täydellisyydestä. Vapaudella hän tarkoitti välttämättömyyksien tunnustamista. Toissijainen päämäärä oli hyväksikäytön lopettaminen ja kapitalistisen tuotantotavan tuhlauksen ja tehottomuuden lopettaminen. Kapitalistisen tuotantojärjestelmän immanentit lait voidaan hänenkin oppinsa mukaan parhaiten toteuttaa valtion avustuksella. Mutta mitä sen jälkeen? Neomarxilaiset uskovat, että kansainvälinen finanssipääoma lopullisesti hautaa kansallisvaltion alleen.
Max Weberin klassisen määritelmän mukaan valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella. Tultaessa 1700-luvulle ei puhuttu enää Leviathanista, vaan perustuslakivaltiosta. 1800-luvulla liberaalit vapausihanteet toivat mukanaan oikeusvaltion, johon ei kuitenkaan vielä liitetty demokratiaa eikä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Yhdysvalloissa valtion kaikkivoipaa turvallisuustehtävää rajoitettiin yksilöiden vapauden nimissä. Parin sadan vuoden aikana on kehitetty perustuslakivaltiota, oikeusvaltiota, sosiaalivaltiota, huolenpitovaltiota, demokraattista valtio, uusinpana ympäristövaltiota. Oikeusvaltion tuli taata kansalais- ja ihmisoikeudet, oikeuden oikeusapuun, mielipiteen ja mielenosoituksen vapaus. Sosiaalivaltio pyrki vähentämään epätasa-arvoa ja auttamaan hädässä. Valtion asema on muuttunut niin paljon, että valtio on häviämässä sisältä ja ulkoapäin. Mihin ihmeessä tarvitaan enää valtiota? Puhutaanko minimaalivaltion tulosta vai uudenlaisesta verkostoyhteiskunnasta?
Kansallinen oikeusvaltio 1960-luvulla
Valtio on
kehityksen tulos, siveellinen kokonaisuus. Myöskään sen takaamat
oikeudet
eivät perustu ihmisluontoon, vaan ovat seurausta
historiallista kamppailusta (G.W.F. Hegel).
Valistuksen aikana Immanuel Kant (s. 1724) ei puhunut ihmisten kiinnostuksesta saatikka, että valtion tulisi tukea kansalaisten päämääriä. Valtio oli Kantille laillisten oikeuksien takaaja käytännön asioissa. Sen jälkeenkin valtio on määritelty ihmisjoukon oikeuskäytännöksi. Ei minkä tahansa ihmisjoukon, vaan niiden, jotka tottelevat lakia ja nostavat sen avulla yleistä hyvinvointia. Valtio nähtiin maanpäällisenä jumalana.
Thomas Hobbes vertasi vuonna 1561 ilmestyneessä kirjassaan valtiota suureen merihirviöön Leviathaniin. Valtio olisi kuin maanpäällinen Jumala, joka takasi järjestyksen. Hobbesin teoksessa kuvattiin vahvaa autoritaarista valtiota, jonka päätarkoitus oli estää kansalaissota.
Kun toisen maailmansodan jälkeen siirtomaavaltakausi loppui, alkoi koko planeetta olla jakautuneena suvereeneihin geografisiin kansallisvaltioihin. Antarktista lukuun ottamatta.
Mutta vähitellen Jaltalla luotu maailmanjärjestys on alkanut hajota. Venäjän länsiraja on taas siellä missä Pietari Suuren aikoihin, kirjoitti Martin Jacques tammikuussa 1994 (Marxism Today).
Kansallisen ja demokraattisen oikeusvaltion kulta-aikaa elettiin 1960 ja 1970-luvuilla. 400 vuoden ajan valtio oli täyttänyt joitakin neljästä tehtävästä:
1. Valtiolla oli monopoliasema yhteiskunnallisessa omistuksessa. Tähän kuului myös laillinen oikeus väkivallan käyttöön Westfalenín rauhasta 1648 kylmän sodan loppumiseen saakka.
2. Valtiolle kuului järjestysvalta. Vaikka vielä 1700-luvulla useimmat eurooppalaiset valtiot olivat kuningaskuntia, joissa ei toteutettu demokratiaa, toteutettiin niissä kuitenkin lakia, joten despoottiset menetelmät eivät olleet enää käytössä.
3. Valtiossa toteutettiin edustuksellista äänestyskäytäntöä. Aluksi kaikki jotka maksoivat veroa saivat äänioikeuden ja sosiaalidemokratian mukana myöhemmin myös proletariaatti.
4. Neljänneksi hyvinvointivaltio, jossa on kolikon kaksi puolta. Markkinoiden luominen, johon tarvittiin omaisuutta ja sopimuksia koskeva lainsäädäntö sekä käyttäjien, ympäristön ja ihmisten suoja, perusturva ja verovarojen jako huonommin toimeentuleville alueille.
Valtiolla on
toisaalta legitiimi oikeus vasta kun muut valtiot ovat sen valtioksi
tunnustaneet. Ristiriita saattaa syntyä, jos valtion sisällä
ihmiset eivät hyväksy valta-asetelmia, mutta ulkopuoliset valtiot
pitävät hallitusta laillisena.
Kansalaiset
eivät enää automaattisesti hyväksy valtion poliittisia päämääriä
ja siksi lakienkin totteleminen mutkistuu.
Valtion ideaan kuuluu myös kansan yhtenäisyys, me-tunne. Tunne kollektiivisesta identiteetistä.
Valtiolla on kolme vaikutuskanavaa:
Fyysiset – sota, vankila
Taloudelliset – verot, verovähennykset
Symboliset menetelmät – toiminnan kieli, abstraktit
Valtion voi siis määritellä seuraavalla tavalla: Valtioksi kutsutaan sellaista poliittista järjestelmää, jonka byrokraattinen hallinto on menestyksekkäästi monopolisoinut laillisen vallan, kerää veroja ja päättää laeista, jotka koskevat alueella asuvia ihmisiä ja on saanut tunnustuksen muilta valtioilta.
Kuinka pitkälle
valtio on suvereeninen?
Vuonna 1576 ilmestyneessä kirjassaan Six livres de la Republique määritteli Jean Bodin valtion käsitteellä suvereenisuus. Suvereenisuus saattoi perustua yksilön valtaan, vähemmistön tai enemmistön valtaan – monarkiaan, aristokratiaan tai demokratiaan.
Hobbes ja Rousseau olivat ensimmäisiä jotka korostivat valtioiden suvereniteetin johtavan turvattomuuteen ja lopulta sotaan, koska valtiot vahvistavat omaa turvallisuuttaan kansainvälisessä järjestelmässä. Toisen maailmansodan jälkeen suvereenisuuden määritelmä löyhentyi, kun kansainvälinen laki kielsi hyökkäämästä heikkoihin valtioihin. Kuitenkin siirtomaa-aikana mielivaltaisesti vedetyt rajat Afrikassa pidettiin muuttumattomina. Valtion suvereenisuus omaa kansaa kohtaan muuttui niin, että valtio ei saa rikkoa omaakaan kansaa kohtaan länsimaiden hyväksymiä ihmisoikeuksia.
Viime vuosisadan parlamentaarisessa demokratiassa on puhuttu yhä vähemmän kansalaisten suvereenisista oikeuksista. Viime vuosina on jopa alettu uskoa, että yksityistäminen ja yksityiset tahot hoitavat paremmin kansalaisten asioita kuin suvereeni valtio.
Saksan yhdistymisen aikaan oltiin poistamassa perustuslaista mainintaa kansan suvereenisuudesta. Foucault pitää suvereenisuutta jopa varsinaisena pahana ja myös lain ylivoimaisuudesta hän luopuisi siksi, että toimeenpanovalta kasvaa muuten yli äyräidensä. Länsimaiset rahoitusinstituutiot ovat jo pitkään heikentäneet valtion itsemääräämisoikeutta. Ne heikentävät myös kolmannen maailman valtioiden asemaa. Kun valtio ottaa vastaan ulkomaista pääomaa, on sitä aina seurannut julkisten menojen vähentäminen.
Kansallisen suvereenisuuden pyrkimys on ontto, jos ottaa huomioon ihmisten ja alueiden vertikaalisen ja horisontaalisen keskinäisen riippuvuuden.
"Tottelemisen
ja käskemisen ongelmat ovat pitkälti maailman kriisien taustalla. Sodan voi
sytyttää vain pakkojärjestelmä eli valtio." (Anarkismin tutkija Veli-Jukka
Närhi hs 1.8.1986)
Suvereenisuuden tavoittelussa on sodan siemen.
Mikä on virkamiesvaltio?
Sosiaalivaltio?
Ekomoderni valtio?
Ympäristönsuojeluvaltio?
Viime vuosisadan
alkupuolella pidettiin suurena uhkakuvana ihmiskunnan geneettistä rappeutumista. Sen
katsottiin johtuvan siitä, että hyvinvointi salli huonomman geneettisen
materiaalin jäävän henkiin ja lisääntyvän. Maailma hukkuisi, ei paskaan eikä
radioaktiivisiin päästöihin, vaan roskaväkeen. Älymystön etujoukko, sittemmin
hyvinvointivaltion arkkitehteinä ja nobelisteina tunnetut Gunnar ja Alva Myrdal
olivat perustamassa rotuhygienian instituutteja steriloimaan vajaaälyisiä
naisia. Ajattelutavan poliittinen huipentuma oli Hitler ja Holocaust.
Kauheiden
kokemusten jälkeen alettiin kehittää hyvinvointivaltiota.
Hyvinvointivaltion suunnitelmataloudessa sosiaalihoitaja ja poliitikko
viisaudessaan päättävät, miten yli puolet kansantulosta käytetään.
Toisesta puolesta päätävät markkinatalouden edustajat. Valtio on saavuttanut mahtavan aseman –
se on tunkeutunut kaikille ihmiselämän aloille.
Muitakin uusia valtiomuotoja on syntynyt kansallisvaltion rinnalle. Valtiotiede oppiaineena tai yleisenä filosofiana on hajaantunut moniin aiheisiin ja itse valtiotiedettä ollaan lopettelemassa. Alussa valtiota tutkittiin osana oikeustieteitä sen jälkeen politologiana, nykyään taloustieteinä.
Giorgio Agamben mukaan on siirrytty parlamentaarisesta demokratiasta virkamiesdemokratiaan jo pitkän aikaa sitten. Parlamentilla ei ole muuta virkaa kuin hyväksyä hallituksen esitykset, jotka virkamiehet ovat valmistelleet.
Terroristi-iskun jälkeen 11.9.2001 palattiin turvallisuusvaltioon ja valtion muita tehtäviä alettiin yksityistää. Uskottiin valtion funktioon turvallisuuden ja oikeusvaltion järjestyksen takaajana. Turvallisuus alkoi viedä taas suuremman osan valtion muista tehtävistä. Kuitenkin yksityiset turvafirmat ottivat osan valtion velvollisuuksista takaamalla hyvin maksavalle kansanjoukolle sen turvan tai tunteen turvasta, johon valtio ei pysty. Ne loivat suoja-alueita, joita yksityiset turvallisuusmiehet vahtivat aitojen ulkopuolella. Valtion uskottavuus on jo kokonaan romahtanut Länsi-Afrikan valtioissa, joissa turvallisuuden voivat taata vain yksityiset ja usein länsimaiden omistamat yritykset ja sotilasosastot. Juuri näitä heikkoja valtioita syytetään terroristi-iskuista, erityisesti Afganistania, missä al-Qaida taistelee valtiota vastaan. Saksassa taisteltiin Punaista armeijaa vastaan 1970-luvulla ja hyväksyttiin ”perustuslaillisia” lakeja terrorismia vastaan. Maailmalla riehuu lähes 150 sotaa ja selkkausta. Yli sadassa tapauksessa taistelut riehuvat valtioiden sisällä. YK:n peruskirja estää YK:ta puuttumasta jäsenvaltioidensa sisäisiin asioihin. Suuret valtiot ja YK ovat sitoutuneet tukemaan valtiollista yhtenäisyyttä, ei kansojen oikeuksia eikä YK tunnusta vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta enää yhtä automaattisesti kuin aikaisemmin.
Valtiollisen poliisin työ on muuttunut ehkäisevän valvonnan suuntaan. Tästä ovat esimerkkeinä videovalvonta, mikä vähentää kansalaisten yksityisyyttä, mutta vielä vaarallisempana on suuntaus, jonka mukaan niitä, jotka ovat valinneet erilaisen elämäntavan kuin valtavirta, tarkkaillaan erityisesti.
Valtion kyky
turvata ihmisen elämää millään mittapuulla on kyseenalainen. Usko
valtion selviämiseen ja jatkuvaan olemassaoloon on heikko. Valtio ei ole pystynyt enää turvaamaan
julkisia palveluja.
Nykyvaltion
ei ole tarkoituskaan olla enää ihmistä vaan taloutta ja kilpailukykyä varten. Valtiovarainministeriö
on saanut yhä enemmän valtaa politiikassa ja samalla siitä on
tullut ministeriö, jolla on missio – ideologinen politiikkayritys,
joka markkinoi viennin kilpailukykyä ja julkisen
sektorin menokuria. (hs 11.6.2010)
”Olemme siirtyneen _+ 1 prosentti -politiikkaan. Jotkut näkevät meidän jo elävän jopa maailmassa, jossa hallitus ei edusta enää edes kansaa vaan markkinavoimia. Silloin äänestäminen ei tapahdu enää uurnilla – jossa vaikuttaminen on yhtä myöhäistä kuin hautajaisissa, joiden sanastoon uurna kuuluu – vaan korkeintaan kaupassa ostoksilla.” (Pekka Himanen 16.3.1999)
Anne Luomala kiinnittää huomion "politiikkaan sisäänrakennettuihin pakkoihin." Hän on huomannut tämän tutkittuaan budjettipuheita. ”Puhutaan taloudellisuudesta, tehokkuudesta, tuottavuudesta, innovaatioista, strategioista, kumppanuuksista, kolmannesta sektorista ja arvokeskustelusta. Näitä muotisanoja kutsun hallitsemisen iskusanoiksi. Niitä käytetään poliittisesti tarkoituksenmukaisesti." Hänen mielestään on huolestuttavaa, että ei edes keskustella siitä mitä ne tarkoittavat. (Kimmo Jylhämö, Voima 2/2010)
Kansallisvaltio oli aikoinaan ylpeyden aihe yksittäisille ihmisille sekä tuki ja turva elämän vaikeuksissa. Nykyään valtion oletetaan takaavan määrätyn elintason ja elintärkeät palvelut. Valtiot eivät ole enää massakulttuurin aikana kansainvälisen kommunikaation alalla päävaikuttajia, sisä- ja ulkopolitiikkaa on yhä vaikeampi erottaa ja taloudelliset yhteenliittymät hämärtävät valtion tehtävät ja ekologiset "itätuulet" repivät valtiolliset raja-aidat lopullisesti. Sellainen kansainvälinen politiikka, jossa kansallisvaltiot ovat politiikan tekijöitä on joka tapauksessa päättymässä. Perinteinen turvallisuuskäsite laajenee ekonomisen ja ekologisen puolen suuntaan.
Ympäristöongelmat ja finanssimaailma eivät kunnioita valtiollisia rajoja
Nykyään hierarkia jäsentää valtioita sisäisesti ja anarkia
jäsentää kansainvälistä politiikkaa.
(Reiner Walz)
Mihin tarvitsemme enää valtiota? Turvallisuuttamme eniten uhkaavat globaalit tosiasiat, mutta myös lähikoulun sulkeminen. On tarve pienille paikallisille ratkaisuille siinä missä globaaleillekin. Valtio on turha välimuoto.
Paradigman muutosta osoittavat uudet käsitteet kuten ekologinen perustuslaki. Perinteinen sosiosentrinen hyvinvointivaltio antaa tilaa ekomodernisaatiolle. Se tarkoittaisi siirtymistä tieteiden väliseen kestävän kehityksen ajatteluun. Politiikan vanhoja käsitteitä – demokratiaa, tasa-arvoa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta - tarkastellaan laajemmissa yhteyksissä. Ympäristöongelmat ovat globaaleja ja vaativat globaaleja poliittisia ja ekososiaalisia ratkaisuja.
Kansalaisten turvallisuutta ja elämää uhkaavista vihollisista ovat varallisimpia ydinaseet ja CO2-päästöt, joista kummatkaan eivät kunnioita valtiollisia rajoja. Ydinaseiden ja nykyisten hiljaa hivuttautuvien vaarojen ongelmat voidaan ratkaista vain globaalisti. Muita vaikeita ongelmia ovat: terrorismi, ihmisiä kunnioittamaton kapitalismi, köyhyyden aiheuttama muuttovirta, organisoidun rikollisuuden epäpyhä aliansi, poliitikkojen korruptio ja sotaisat konfliktit.
Elokuussa 2010 Helsingin Sanomia lukiessa tuli tuon tuosta kyseenalaistettua instituutio nimeltä valtio. Pääkirjoitussivulla siteerattiin tutkija Stefan Wollenia: "DDR ei ollut valtio, jolla oli raja vaan raja, johon kuului valtio. Muurin piti taata ettei rajan valtio luhistuisi.” Olli-Pekka Kallasvuo peräänkuulutti samassa lehdessä "yrityskansalaisuutta", minkä avulla valtiolla olisi paremmat edellytykset menestyä. Antti Blåfieldin mukaan "valtio kutistuu silmissä". Kutistuminen tapahtuu ihan konkreettisestikin: "Esimerkiksi haja-asutusalueilla ei virkavaltaa enää juuri näy. Lähin poliisi on sadan kilometrien päässä. Valtion virastot sulkevat paikallisia toimipisteitään." Vuoden 2015 loppuun mennessä valtion noin 120 000 työntekijästä jää eläkkeelle liki viidennes... Läheskään kaikkien tilalle ei palkata uutta työntekijää, koska tuottavuusohjelma määrää valtion vähentämään väkeä. Valtio kutistuu Blåfieldin mukaan myös toisessa mielessä. Julkisen vallan toiminnan piiri supistuu, kun viranomaistoimintoja muutetaan liikelaitoksiksi. "On hyvin mahdollista, että kun valtio luopuu omistuksestaan, yhtiö päätyy suoraan tai välikäsien kautta alan suurille kansainvälisille toimijoille." (hs 26.8.2010).
Blåfield pitää erityisen vaikeana kaivosalan teknistä kehitystä: "Olisiko valtion sittenkin viisaampi pysyä tässä toiminnassa määräävässä asemassa? Yksityisen liiketoiminnan tärkein tavoite on voiton maksimointi. Valtion tavoite on yhteisen tärkeän edun valvominen." Blåfield jatkaa valtion omaisuuden kyseenalaistamista (hs 20.9.2010): "Metsähallitus on mahtava laitos. Sen juuret ulottuvat kansalliseen herätykseen. Laitos täytti keväällä 150 vuotta... Metsähallitusta ovat aina johtaneet talousmetsämiehet... Luontopalveluita puolustavat pelkäävät, että erityisyhtiössä luontoarvojen ensisijaisuus saattaa hyvinkin väistyä bisnesmahdollisuuksien tieltä... Tällöin esiin nousevat muun muassa tuulivoimalat, turismi ja soranotto.... valtion tarve saada lisätuloja ja eri tahojen kasvava kiinnostus metsäomaisuutta ja merenpohjaa kohtaan ovat yhdessä iso voima." Metsähallitus hallitsee kolmannesta valtion nimeltä Suomi metsistä ja vesistä. Siis kuka hallitsee? Entä jos jokainen kunta saisi itse päättää, mitä tekee valtion loputtua oman alueensa metsille, soille, lehdoille, rannoille...
Valtioissa kansalaistenkin rajat alkavat hämärtyä. Unkarissa ulkokansalaiselle eivät kuulu sellaiset perusoikeudet kuin äänioikeus ja oikeus asettua ehdokkaaksi valtiollisissa vaaleissa. Äänioikeus koskee vain niitä, joilla on pysyvä osoite Unkarissa. Sosiaaliset edut perustuvat siihen, maksaako henkilö veronsa Unkariin.
Viimeistään globalisaatio pyyhkii valtioiden rajat ja yrittää tehdä maapallosta houkuttelevan (brutaalin) markkinapaikan. Se tarkoittaa vapaakauppasopimuksia, internetiä ja rahoituslaitosten yhdistymistä. Samaan aikaan maapallon asukkaat ovat jakautuneet voittajiin ja häviäjiin, globaaliin apartheidiin, joka ensin teki ihmiset riippuvaisiksi teollisista tuotteista ja koulutti uudet sukupolvet kuluttajiksi, alkoi sitten mekanisoida ihmistyötä ja laskea palkkoja. Käsitteellä globalisaatio on korvattu käsitteet kuten kolonialismi, modernisaatio ja keskinäinen riippuvuus.
Kirkkokaan ei tarvitse valtiota
Stephen Sykes kertoo (esitelmä Jyväskylässä 23.1.2000): "Kirkolla on oma, aidosti globaali teologinen kertomuksensa Jumalan luomasta ja hänen lunastussuunnitelmaansa kuuluvasta maailmasta. Teologiassa globalisaatio on siis jo tapahtunut... David Martin on oikein todennut, että se, että kristillisyys itse oli organisaatio, sisälsi paradoksaalisen kaksinaisuuden: Se yhteisö, joka sääntöihinsä perustuen valikoi jäsenistönsä, katsoo silti edustavansa koko ihmiskuntaa... Yhteiskunnassa marginalisoitujen ja valtaa vailla olevien tapauksesta tulee siten kristillisen itseymmärryksen aitouden pysyvä testi... Kristuksen kirkkona eläminen merkitsee sitä, ettei marginalisoituja pidetä "toisena kansana" ja "taakkana."
"Euroopan kirkoille tilanne on vakava. On väärin sanoa, että kirkot ovat uhattuina tai hyökkäyksen kohteita. Pikemminkin ne ovat sisäistäneet sortonsa välineet, ja siten niistä on tullut oman itsensä sortajia. Luther käytti metaforaa vankeudesta. Samasta asiasta puhuu Vaclav Havel analysoidessaan kommunistisen Tsekkoslovakian moraalia: vallitseva kulttuuri teki ihmisistä tiedostamatta ja tahtomatta oman sortonsa agentteja..."
"Vapaaehtoinen köyhyys on Uudessa testamentissa armon merkityksen tulkinnassa käytetty metafora... tie todelliseen valtaan on kärsimisen ja vapaaehtoisen itsensä antamisen tie... Ensimmäisen vuosisadan kirkossa näyttää olleen varallisuuden suhteen vallalla kaksi ajatussuuntaa. Ensinnäkin harjoitettiin "kristillistä veljellisyyttä" jakamalla runsaasti almuja puutteessa oleville seurakunnille. Toinen näkemys on radikaalimpi ja idealistisempi. Kyseessä oli perinne, jonka mukaan raha ja muu omaisuus kerättiin yhteen. Tämä perinne sai myöhemmin klassisen ilmaisunsa luostarilaitoksessa. Henkilökohtaisen omaisuuden hallussapito leimattiin paheeksi.”
Feministinen ajattelu hylkää valtion
Naisnäkökulmaa valtiosta kuvaa R.W.Connell seuraavasti: ”Valtio on miehisen väkivallan historiallinen institutionalisoituma, joka säätelee erialaisten maskuliinisuuksien suhteita. Valtio sekä institutionalisoi vallitsevan maskuliinisuuden että käyttää paljon energiaa sen kontrolloimiseksi – rikollisten, sotilaiden, poliisin, nuorten miesten. Se säätelee maskuliinisuuksien välisiä suhteita, marginalisoiden ja kurittaen joitakin, tukien toisia.”
Nicolaus Sombart kehitti vuonna 1991 seksuaalipsykologisen konseptin valtiosta. Valtion perustamisessa ei hänen mukaansa ole kyse taloudellisesta tai materiaalisesta vallasta, vaan mahdollisuudesta tukahduttaa ihmisen sukupuolisuus: Poliittisen aatteen syntyyn vaikuttaa pelko kaaoksesta. Kaaos ei tarkoita sisällissotaa tai vallankaappausta, vaan kapinaa ihmisen sisällä. Kaaoksen pelko ei tarkoita mitään ulkopuolelta tulevaa, vaan pelkoa sisäisestä uhkasta, sisäisten himojen tukahduttamisesta nousevaa hyökkäystä. Se kyseenalaistaa sitä tapaa, miten miehen tarpeet on tukahdutettu patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Miehen valtamonopolia uhkaa oman seksuaalisuuden jatkuva sisäinen repressio.
Kansallisvaltio ei siis tarkoita
miesten etujen koaliitioita. Se antaa institutionaalisen suojan
mieheltä itseltään. Miehen ja naisen välinen sukupuolisuhde
osoittaa yhteiskuntajärjestelmän perusteita, missä nainen on aina
alistettu. Jos haluaa tutustua maan poliittiseen kulttuurin, on
kysyttävä ensin, miten sukupuolisuhteet hoidetaan perustasolla.
Mies pelkää naisen kaikkivaltiutta, mies tarvitse
kontrollimekanismin joka tulee esille hierarkkisessa
valtiorakenteessa.
Patriarkaatissa meidän lajimme jakaantui toistensa kanssa kilpaileviin superorganismeihin, usein kutsutaan kansakunniksi, yrityksiksi, uskonnoiksi, ja muiksi suuriksi ryhmiksi. Useimpien ihmisten energia kuluu siihen että he pyrkivät kasvattamaan ja pitämään pystyssä sen sosiaalisen kokonaisuuden johon kuuluvat.
Valtiollinen järjestelmä ei pysty ottamaan vastuuta ympäristönsuojelusta
Jo 1960-luvulta
lähtien ovat yhteiskuntatieteilijät tutkineet valtion
mahdollisuuksia selvitä yhteiskunnan modernisaatiossa. Professori
Martin Jänicken mielestä valtio on osoittautunut aikansa eläneeksi
instituutioksi. Kyse on kansallisvaltion eroosiosta. Sen
päätöksentekomekanismi ei salli riittävää väliintuloa ongelman
sattuessa. Valtio ei pääse monimutkaisten syy- ja seurausketjujen
alkujuurille, vaan joutuu parantamaan seurauksia, jolloin ongelmat
siirtyvät. Parlamentaariset
instituutiot reagoivat luonteensa mukaan jo tapahtuneeseen tai parantavat yksittäisiä kohteita. Ekologiselta kannalta on kuitenkin sellaisia uhkia,
joiden toteuduttua on jo liian myöhäistä toimia.
Ekologia-rintamalla on yhä enemmän asioita, jotka on estettävä, joita ei voi kokeilla. Eikä jälkeen päin enää korjata.
Useimmat ympäristöongelmat ovat olleet tiedossa pitkään ennen kuin valtio pystyy tekemään yhtään mitään. Ongelmaan puuttumista hidastavat säännöt, ohjelmat ja lakipykälät. Koska jokaisella intressiryhmällä on erilaisia motiiveja ja päämääriä, hidastaa se valtion mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin entisestään. "Riihimäki on oikeassa nykyisen valtion suhteen. Se ei turvaa köyhien toimeentuloa, virkailijoiden ja poliitikkojen joukko päinvastoin työskentelee joka päivä tunnollisesti elämän epävarmuuden pahentamiseksi." (Pertti Julkunen, Kirja-arvostelu hs 21.7.2009)
Ekologiset ongelmat ovat monitahoisia ja pitkävaikutteisia. Ympäristötekniikalla saadaan aikaan osaparannuksia, mutta ne saattavat aiheuttaa vaurioita muilla aloilla tai usein myös köyhemmissä maissa. Jänicke ottaa esimerkin hiilivoimalasta. Vaikka laitoksessa on hyvät suodattimet, kuluttaa se suuret määrät vettä, ja tuottaa vastaavasti jätevettä - jäteongelman. Raaka-aineen ja kalkin kuljetus vaatii energiaa ja teitä ja suodattimet kuluttavat paljon sähköä. Kun ympäristötekniikka otetaan käyttöön jälkeenpäin, tarkoittaa se lähes aina yhä kovemman teknologian käyttöä. Ja parannusten hyöty vähenee, kun samalla tuotanto lisääntyy - jo 2 prosentin nousu tarkoittaa tuotannon kaksinkertaistumista 23 vuodessa.
Ulrich Beck puhuu valtion yhteydessä organisoidusta vastuuttomuudesta. Varsinaiset päätökset tekevät muut kuin kansanedustajat, jotka kriisien sattuessa joutuvat kuitenkin vastuuseen. Vain Yhdysvalloissa ja Englannissa valitaan jotkut virkamiehetkin suoralla vaalilla. Jokainen joutuu ottamaan henkilökohtaisesti vastuun ja on näin myös tilivelvollinen vain kansalle. Sveitsissä on käytössä kansanäänestys.
Ketä
kansalaiset voivat enää syyttää poliittisesta ja oikeudellisesta
katastrofista, kun jotain menee pieleen? Yksikään autonominen
kansallisvaltio ei voi enää tehdä päätöksiä omassa
valtiossaan. Ympäristöpolitiikassa kuljetaan pääkaupungista
Brysseliin ja sieltä Kioton sopimuksiin. Kauppapolitiikassa samaa
reittiä WTO:n Geneveen. Puolustuspolitiikassa NATOon. Kansainväliset suhteet, regiimit ja sopimukset toimivat yhä useammin
kansainvälisen hallinnan uusina muotoina hoitaen tyypillisesti
kansallisvaltioiden välisiä ongelmia.” (Rauno Sairinen)
Governing without government – hallinta ilman hallitusta.
"Minkä kanavien välityksellä toteutetaan huolenaihetta
ilmastonmuutoksesta? Hallinto on liian kömpelö ja liian suuressa
kiitollisuuden velassa saamilleen institutionaalisille eduille toteuttaakseen
radikaaleja muutoksia. Viranomaisilla on taipumus pomputella edestakaisin uusien
verojen ja suuremman hallinnon tai vähempien verojen ja pienemmän
hallinnon välillä. He ei ole eteviä johtamaan kulttuurista muutosta.
Ilmasto-ongelma on niin iso, että tarvitaan muutos kulttuurissa. On
tarkasteltava tapaa, jolla elää."
(Ekovuosi Manhattanilla, Colin Beaven 2010)
Ei ole ihme, että valtion asemaa aletaan kyseenalaistaa juuri ympäristökysymysten kärjistyessä. Muilla politiikan aloilla valtio ei joudu yhtä kovan paineen alle. Ekologiset ongelmat kasautuvat lokaalisen ja globaalin välille, valtio jää avuttomaksi – Ajattele globaalista, toimi paikallisesti.
Alueet valtion tilalle - paluu geopolitiikkaan!
Ympäristökysymys on tuonut esille perinteisten ratkaisujen riittämättömyyden. Laki ja raha eivät pelasta ympäristöongelmilta. Täytyy saada enemmän tietoa, täytyy lisätä osallistumista ja yhteistyötä, muuten tulevaisuuden näkymissä puolet kansasta vahtii mitä toinen puoli tekee. Kielialueisiin perustuvat paikalliskulttuurit nousevat, isänmaahan perustuvat valtiot menettävät merkitystään. Äidinkieli voittaa isänmaan.
Ratkaisuksi ympäristöongelmiin Jänicke ehdottaa funktionaalista ja alueellista desentralisaatiota. Toinen saksalainen yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck esittää, että luovutaan kokonaan keskitetyn valtiovallan fiktiosta (1986). Hierarkkisen ja enemmistöpäätöksiin perustuvan keskusvallan ja suvereenin kansallisvallan aika on ohi (Scharpf 1991).
Yhteiskunnan ekologisen uudistuksen avainsanoja ovat kooperaatio, desentralisaatio ja partisipaatio. Valtion sijasta kehitetään horisontaalista yhteistyötä alemmilla tasoilla, konsensusta, dialogia, vähemmistön huomioon ottamista, hajautusta ja vähennetään jähmeitä instituutioita. Hajauttaminen tuo lähelle päättäjät ja asianosaiset ja politiikka tulee osaksi arkipäivän tapahtumia. Yksityiskohtien käsittelystä vastaavat paikalliset ihmiset.
Ongelmien ratkaisemiseksi voivat toimia myös nopeasti koottavat ad-hoc ryhmät, joissa osapuolet ratkovat yhdessä asioita. Siinä missä perinteinen ongelmien ratkaisukoneisto pyrkii pitämään itseään yllä, kiinnostaa näitä dialogiryhmiä ratkaisu.
Jänicken mukaan valtiollinen toiminta muuttuu niin, että ei anneta enää virkamiesmäisiä yksityiskohtaisia määräyksiä, vain toimintaperiaatteita. Päätöksissä otetaan huomioon laajat vaikutukset. Politiikan muoto ei ole enää määräysvaltaista vaan neuvottelevaa, ei korjata jälkeenpäin vaan etukäteen.
Päämääränä on päästä eroon sellaisesta tekniikasta, joka luo ylikansallisia ongelmia. Tulevaisuudessa käytetään yhä enemmän paikallista energiaa, sosiaali- ja talousasiat ratkaistaan paikallisesti. Vesien suojelu on paikallistasolla tehokkainta. Tulevaisuuden energia toteuttaa paikallista innovaatiota ja tukee paikallisten omaa työtä. Myös sähkön ja lämmön yhteinen hyödyntäminen on tehokkaampaa. Puhtaan juomaveden tarve pakottaa ekologiseen maankäyttöön. Ympäristölle ei ole eduksi kuljettaa vettä pitkiä matkoja ja käyttää hyväksi yhä uusia pohjavesivarantoja. Valtiollisten laitosten tilalle nousee paikallisia, kaupungin ja kylän laitoksia. Kansalaiset eivät marssi enää eduskuntatalon eteen vaan suoraan metsään tai tehtaalle – sinne missä päästöjä aiheutetaan. Kansalaisten vaikutaminen toimii nopeammin kuin parlamentaarinen lakivaltiokunta. Päämääränä on yhteiskunnallinen itseohjautuvaisuus.
Ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan kaksi paradigman muutosta. Ensimmäinen kyseenalaistaa valtion olemassaolon, toinen jatkuvan kasvun mallin.
Mikä loistava esimerkki selviytymisestä on Naisten pankkien mikrolainat: "Lainoilla on ryhmätakuu. Jollei joku pysty maksamaan lainaansa, jäsenryhmä ottaa siitä vastuun. Kyläkokous valitsee pankin jäseniksi luotettaviksi ja yritteliäiksi tunnettuja kyläläisiä. Toistaiseksi takaisinmaksu on ollut sataprosenttista." (Reetta Meriläinen hs 18.10.2009) Samaan tapaan pienyhteisö, ei enää suku anoppeineen ja veljeyskateuksineen, vaan samanhenkiset ihmiset, muodostaa tulevaisuudessa turvaverkkoja.
Useat ympäristötoimenpiteet ovat tehokkaampia jo nyt ilman valtiota. Tiedotusvälineet saattavat myös paljastaa saastuttajan tai suurkauppiaat eivät hyväksy määrättyjä tuotteita. Valtiotieteen tutkijat huomaavat, että muut auktoriteetit ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin perinteiset poliittiset mekanismit. Tuottajat pelkäävät enemmän yksityistä boikottia kuin kankeaa ja hidasta valtiollista määäystä. He voivat itse estää kansalaisten boikotin.
Kestävä kehitys on synonyymi sanalle oikeudenmukaisuus luontoa kohtaan (Anton Leist). Yhteiskunta on silloin ekologisesti oikeudenmukainen, kun jokaisella on
・ samanlaiset mahdollisuudet käyttää ehtyviä luonnonvaroja (ekologisesti yhtäläiset mahdollisuudet)
・ moraalisesti perustellut oikeudet käyttää kriittisiä tarvikkeita (terve ympäristö, ekologiset ihmisoikeudet)
・ ympäristöä suunnitellaan ekologisesti ja esteettisesti (ekologiset suunnitteluoikeudet)
Niin kutsutun Vihreän puolueen elinkaari osoittaa, miten vaikea on muuttaa valtiolaivan kurssia sisältä päin. Vihreät onnistuivat ja heistä tuli hallituskelpoisia. Puolueelle, joka perustettiin kansanliikkeistä ja jonka päämäärä oli järjestelmäkriittisyys, järjestelmän perusteiden muuttaminen, olisi ollut luonnollista pysyä oppositiossa muuttamassa jopa politiikan tekotapa. Puolueena siitä tulikin tärkeä osa järjestelmän pysyvyyttä, stabilisointia. Se tekee vain pieniä kosmeettisia parannuksia.
Kyllähän me älykkäät, koulutetut ja ahkerat ihmiset voimme tuottaa päivän välttämättömät tarvikkeet kuten ruoan ja lämmön siellä missä asumme ja verkostua sitten niin paljon kuin rahkeita riittää? Helsingin kaltainen kivikylä saisi jäädä bilettäjille. Paperien, kokousten ja pöytäkirjojen pyörittely historian lehdille. Internet antaa loistavat mahdollisuudet ratkaista ongelmia verkostoitumalla, ihmiset itse tietävät tärkeinä pitämistään asioista.
Lamasta selviävät parhaiten ne kunnat, joilla on vähiten vientiteollisuutta. Saastuttamisesta kärsitään pahiten paikallisesti.
Nyt on menty niin pitkälle, että jopa valtion omistaman Stora Enson johtaja kertoo suoraan: "Sunilan tarkoitus ei ole keittää sellua vaan tuoda rahaa." Rahaa, jotta työntekijät voivat ostaa kaupasta muiden työntekijöiden valmistamia, pakkaamia, varastoimia ja kuljettamia ruokia, maksaa öljystä ja siten toimia kunnon veronmaksajina. Hengissähän on pysyttävä. Miten järkiinsä tullut ihminen voi elää tässä karusellissa?
Kovin kaukana on
Alexander Stubb edellä esitetyistä saksalaisten tutkijoiden virtauksista (hs 25.20.2009): "Nyt
on kolmas vaihe, joka oikeastaan lähti liikkeelle Obaman valinnasta.
Liike kohti moninapaista maailmaa, jossa kansallisvaltio nousee
vahvaan asemaan vähän samalla tavalla kuin 1800-luvulla. On
valloillaan eräänlainen suurvalta-ajattelu." Stubb
porvarilllisen maailmankuvan airueena näkee niin ihmisen kuin luonnon
mekaanisena varastona. Hänen visionsa globaalista markkinataloudesta on
jo vanhentunut. ”Kuntia käytetään
yhä enemmän keskitetyn vallan välineinä hallitsevien ryhmien
etujen mukaisesti. Suurkuntajärjestelmä on EU:n subsidiariteetin
vastainen. Tuon periaatteen mukaan hallinnolliset päätökset
pitäisi tehdä mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita ne
koskevat. Periaate korostaa ihmispersoonien välistä läheisyyttä
ja vuorovaikutusta, jota teknisten välineiden käyttö ei voi täysin
korvata. Suurkuntahanke perustuu vanhentuneeseen käsitykseen
ihmisistä ja yhteiskunnasta koneistoina, joita voidaan ohjata kuin
teknisiä välineitä. Meidän aikanamme käsityksiä, arvoja ja
tavoitteita ohjaavat yksipuoliset globaalin markkinatalouden edut.
Maailmassa on muotoutumassa näkemys, jonka mukaan ihminen ja
yhteiskunta eivät ole koneistoja vaan eläviä organismeja,
omaehtoisia yhteisöjä, joissa kaikki osallistuvat luovasti yhteisön
kehitykseen. Keskitetty ja virkavaltainen Suomi pystyy torjumaan
heilahteluja paljon vähemmän kuin monimuotoinen ja joustava
kansavaltainen Suomi.” (Heikki Kirkinen hs 24.8.1999)
Myös VTT:n professori
Heikki Ailisto panisi toivonsa pieniin yrityksiin: "Pienen maan
kilpailuetu on tiiviissä verkostoissa ja ihmisten välisessä
luottamuksessa. Tämän ja vankan osaamispohjan varaan voidaan
rakentaa satojen pienten ja suurempien yritysten saaristo, josta
myydään paikallisesti kehitettyjä, usein yksilöiden pieniin
innovaatioihin perustuvia tuotteita ja palveluita." (hs 11.10.2009) Tätä
pienten verkostojen paremmuutta painottaa myös Tieto Oyj:n Bo
Harald: "Suurilla yrityksillä haaste on hitaus ja pienillä
rajalliset resurssit. Pitäisikö vielä systemaattisemmin luoda
tiiviimpiä verkostoja, joissa pienten nopeus ja ennakkoluulottomuus
auttaa suurempia menestymään ja samalla antaa niille
kasvuedellytyksiä."
”Filosofian
nuora on vedetty elämäänsä elävien ihmisten ja elämää
ymmärtämättömän järjestelmän välille.”
(Pertti Julkunen,
Kirja-arvostelu hs 21.7.2009)
Valtion
klassiset tehtävät olivat: rajojen vartiointi, kansalaistensa
puolustaminen hyökkääjiltä ja edullisten olosuhteiden luominen
taloudelle ja kaupalle. Toisin sanoen valtion tulisi taata ihmisille
olemassaolon edellytykset. Niitä on taattu ja nyt on kyse
uudenlaisista edellytyksistä.
Kun ennen yritettiin rajoittaa
epätervettä kehitystä lain ja rahan voimalla, on tulevaisuuden
vaikutuskeinoja informaatio, osallistuminen ja yhteistoiminta.
Puhutaan
ekologisesta sosiaalitekniikasta. Valtiollinen toiminta muuttuu niin, että
Rudiger Voigt kirjoittaa: "Valtiota ja sen oikeutusta on pohdittu liian vähän. Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien politiikkaa on valtiollistettu. Ottaen huomioon, että valtio ja politiikka alettiin käsittää yhtenä vasta 1800-luvulla on valtio saavuttanut mahtavan aseman ihmisen elämässä. Max Weberille (k.1920) valtio ja politiikka olivat synonyymejä. Jürgen Habermas pitää siviilejä politiikan kohteena, ei itse subjekteina." Tästä seuraa kysymys, että vaikka poliittinen ohjaus on mahdollista, voiko yhteiskunnallisia prosesseja ohjailla?
Neoliberaalit lopettamassa valtiota?
(Stephen Leibfried: Rückkehr des Staates? Blätter für deutsche und internationale Politik 5/2008)
Neoliberaalit ovat pyrkineet yksityistämään politiikkaa ja edistämään markkinavetoisuutta ja liberalisointia ja vähentämään sosiaalivaltion asemaa. Perinteinen kansallisvaltio johtaa heidän mukaansa inflaatioon, velkaantumiseen ja työttömyyteen. Valtio on menettänyt sille kuuluvia tehtäviään ja sen rinnalle on tullut muita toimijoita.
Sitten tapahtui jotain, mikä on nostanut taas valtion merkitystä ja valtiota on tarvittu apuun:
1. Ilman vakuuksia annetut lainat. Vuoden 1929 pankkiromahdusten jälkeen solmittiin tiukat lait, jotka estivät vielä 1970-luvulle saakka kaikki subprime-lainojen tapaiset kriisit. Margaret Thatcher ja Ronald Reagon vapauttivat 1980-luvun alussa finanssimarkkinat.
2. Sähkön hinnan nousu. 1970-luvulle saakka sähkön hintaan voitiin vaikuttaa vain parlamentaarisella päätöksellä. Valtio omisti myös postin, puhelimen, rautatiet, lentoliikenteen.
3. Blackwater (yhdysvaltalainen turvallisuusalan yritys) ja erityisesti sen 50 000 aseistettua miestä Iranissa ja vastaavia ryhmiä muissa heikoissa valtioissa. Biafran sodassa 1967-1970 käytettiin ensimmäistä kertaa ulkopuolisia sotajoukkoja. Yksityiset vallankäyttäjät, war lords, yleistyivät. 400 vuotta kestänyttä valtiollista vallankäyttöä alettiin taas yksityistää. Kansainväliset instanssit alkoivat päättää, milloin valtio saa käyttää voimatoimia.
Martin
Jänicke: Valtio ei
enää pärjää!
Saksalaisen professori Martin Jänicken mukaan (Ökologische und politische Modernisierung. Umweltpolitik im Zeichen der Entzauberung des Staates) ekologinen modernisaatio ja teollisuusyhteiskunnan uudistaminen ei voi onnistua ilman poliittisen järjestelmän uudistamista.
Valtion epäonnistuminen, (Staatsversagen, Recktenwald) tarkoittaa, että valtiossa on sisään rakennettuna kyvyttömyys ohjata kehitystä
・ poliittinen
epäonnistuminen (kyvyttömyys interventioon). Valtio ei pysty enää
estämään ilmiselviä vääryyksiä
・ funktionaalinen
epäonnistuminen (kyvyttömyys vaikuttaa). Koska valtio ei tartu syihin,
ongelmat kasaantuvat
・ taloudellinen
epäonnistuminen (tehottomuus). Julkisen tuotteen hinnan ja laadun
välillä vallitsee aina epäsuhta, mikä johtuu ongelmien
hinnoittelusta. Teollisuus hyötyy itse aiheuttamistaan vahingoista
Vastuuttomuus on organisoitua nimenomaan valtiossa. Todelliset päätökset on tehty muualla ja eduskunta vain asettaa ne voimaan. Esim. Saksassa on kaikkiaan 2800 parlamenttien jäsentä, joiden lain mukaan tulisi valvoa useiden miljoonien virkamiesten työtä! Poliitikot ovat amatöörejä kun taas viranomaiset ammattilaisia alallaan. Poliitikkojen on selvitettävä päätöksiä julkisuudessa, kun taas viranomaisia sitoo vaitiolovelvollisuus. Viranomaisen työpaikka on turvattu, poliitikon pesti vain neljäksi vuodeksi.
Poliittiset päätökset syntyvät virkatyönä eivätkä päätöksistä vastaa vaaleilla valitut ministerit vaan pysyvästi vaaleista toiseen istuvat virkamiehet. (Valta Suomessa, toim. Petteri Pietikäinen)
Monilla poliitikoille kuuluvilla aloilla muodostavat virkamiehet ja teollisuus läpipääsemättömän filtterin, esim. rakennus-, liikenne-, energia- ja puolustusalalla. Nämä tahot tekevät päätökset ennen kuin asiat tulevat parlamenttiin. Tästä kärsivät erityisesti varakkaat yhteiskunnat, joiden sosiaalinen infrastruktuuri ja teollisuus ovat pitkälle teknistyneitä. Ne ovat kehittäneet kalliita ratkaisuja ongelmien jälkihoitoon. Turvallisuuspalveluita tarvitaan sitä enemmän mitä enemmän ongelmia syntyy. Teollisuus ja viranomaiset saavat paljon etua siitä, jos ongelmia ei ratkaista, vaan ne vaativat jatkuvasti toimenpiteitä. Teollisuusyhteiskunnan ongelmien hoitamiseen ovat erikoistuneet yhä useammat tahot, joten ongelmien estäminen ei ole kenenkään intressissä.
Sairaanhoidossa 90 prosenttia varoista kuluu hoitoon, ei ennakolta estämiseen. Liikenneongelmiin ei tartuta muuten kuin rakentamalla lisää kalliita teitä ja siltoja. Finanssipolitiikassa on tullut tavaksi ottaa velkaa hyvinäkin vuosina. Turvallisuuspolitiikassa vaaditaan jokaisen väkivaltaisen teon jälkeen poliisille lisää varusteita. Koulutuspolitiikassa vaaditaan lisää teknisiä laitteita ja henkilökuntaa. Ympäristöpolitiikassa keskitytään yhä piipunpääpolitiikkaan.
Uudelleen valinta on poliikon tärkein tavoite.”Markkinoiden toimijat ovat olleet realistisempia kuin poliitikot – ehkä siksi, että he sijoittavat yleensä omia tai asiakkaidensa varoja. Poliitikot päättävät kansalaisten rahoista ja heidän vastuunsa rajoittuu yleensä niin sanottuun poliittisen vastuuseen. Poliitikon ainoa todellinen riski on jäädä valitsematta seuraavissa vaaleissa, ja siksi uudelleenvalinta on hänen toimintansa tärkein tavoite. Suunnitelmat ylittävät harvoin vaalikauden pituuden. Poliitikot joutuvat ensisijaisesti arvioimaan, miltä heidän tekonsa näyttävät äänestäjien silmissä. Historian tuomiota, joka saattaisi olla vapauttava, ei ole varaa odottaa. Poliitikolla on rasitteena myös tiedon puute. Harvat heistä – esimerkiksi huippukokouksissa päätöksiä tekevät pääministerit – ovat talouden asiantuntijoita. Siten he ovat talousasioissa neuvonantajiensa armoilla. Sen sijaan talousmarkkinatoimijat ovat perehtyneet finanssimaailmaan ja hallitsevat sen lainalaisuudet. Nämä poliittisen järjestelmän ja markkinoiden luonne-erot sekä niiden toimijoiden erilaiset taustat selittävät epäsuhtaa, joka on vallinnut EU-päättäjien toimien ja markkinoiden odotusten kesken… Järjestelmien toimintaperiaatteiden eroavuudet ovat pohjimmiltaan niin perusluonteisia, että niitä ei saada millään keinoin täysin poistetuksi.” (Pekka Pihlanto, hs vieraskynä 11.6.)
Venäläisen filosofin Bakunin (s. 1814) mukaan kirkon tavoin valtio olettaa ihmisen olevan luonnostaan paha, siksi myös inhimillinen vapaus johtaisi pahaan. Ihmiset teurastaisivat toisensa. Siksi luonnollinen ihminen tulee muuttaa kansalaiseksi. Valtio merkitsee herruutta, ja jokainen herruus edellyttää massojen alistamista ja hyväksikäyttöä hallitsevan vähemmistön hyväksi. Keskiajalta lähtien valtio on kukistanut kaikki kapinat. Valtiokeskeinen sivilisaatio on lyönyt itsensä läpi.
Valtion moraalin muodostaa patriotismi, jossa toiminta valtion kunnian vuoksi on velvollisuus ja hyve ja siten se estää inhimillisen ja universaalin moraalin. Valtio rikkoo ihmiskunnan yhteisen solidaarisuuden. Yleiseen äänioikeuteenkin perustuva valtio voi olla jopa despoottisempi kuin monarkia, sillä se saattaa musertaa kansalaisten tahdon vetoamalla yleistahtoon.
Valtiossa ei ole mitään luonnollista, vaan se on historiallinen instituutio, yhteiskunnan ohimenevä muoto. Aikojen alussa elettiin primitiivistä animaalisen ihmisen aikakautta. Sitä seurasi orjuuden aikakausi. 1890-luvulla elettiin historian kolmatta jaksoa, taloudellisen riiston aikaa, joka perustui orjuuden aikakaudelle. Vaikka valtio on paha, on se tarpeellinen osoittamaan, kuinka yhteiskuntaa ei tule järjestää, samoin kuin orjuus oli tarpeen osoittamaan, kuinka taloutta ei tule järjestää. Neljäs historian vaihe on oikeudenmukaisuuden aika.
Valtiosopimuksessa
lähdetään siitä ihmiskäsityksestä, että
1.
ihminen on luonnostaan epäsosiaalinen
2.
itsekkyys on korkein laki
3.
hyvän ja pahan välillä ei ole erottelua ennen sopimusta
4.
ihminen voi olla täydellisen vapaa vain omassa yksinäisyydessään.
Tämän merkillisen ihmiskäsityksen lisäksi valtiosopimuksella yritetään taata sellainen kollektiivisen turvallisuuden tila, jossa kansalaiset luopuvat osasta vapauttaan ja saavat suojan muulle vapaudelleen, esimerkiksi kansalaisvapauksina ja -oikeuksina. Mutta koska vapaus on jakamaton, ei osaakaan voida erottaa hävittämättä koko vapautta. Valtio ei ole vapauden tuotos, vaan luonnollisen vapauden uhraus turvallisuuden saavuttamiseksi. Ajatus siitä, että kansalaisten vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet voitaisiin loogisesti johtaa sopimuksesta, on olennaisesti virheellinen. Jos valtion perustaminen on ainut keino estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan, niin eiväthän ihmiset kykenisi sopimaan sitovasti mistään.
Max Stirner, saksalainen filosofi (synt.1806) pistää valtion olemassaolon vielä kyseenalaisemmaksi: ”Valtion hyväksyttävyys näyttää perustuvan siihen, että ihmiset haluavat ryhmähengen nimissä alistua siihen moraaliin, joka alistaa heidät. Moraali murtaa egon sisältä päin eikä siitä voi helposti irtautua. Valtio on olemassa, koska sen sallitaan olla olemassa. Siksi valtion poistamiseksi on moraalin, uskonnon ja kulttuurin arvoilta riistettävä pyhyys ja ihmisen on tultava itse kaikkivaltiaaksi. Jokainen nuori vielä tavoittelee Jumalaa ja ihmisyyttä, mutta valtio on este hänen kehitykselleen, onhan valtion tehtävä ”kasvattaa”, rajoittaa ja kesyttää yksilöä, alistaa tämä yhdelle yleisyydelle. Valtio on kuin uusi kirkko, jonka moraalinen tekopyhyys on kirjattu lainsäädännöksi.”
Thoreau: Ihminen ottaa vastuun tekemisistään
”Henry David Thoreau (1817 – 1862) uskoi ihmisen hyvyyteen, suurten instituutioiden korruptioon, vaati orjuuden lakkauttamista ja julisti vegetarismin erinomaisuutta. Mutta mihin vetää raja näiden, ja niin sanotusti hyvien hallintojen välille? Minkä valtion lakeja meillä on aina velvollisuus noudattaa ja minkälaisissa tilanteissa meillä on oikeus ja velvollisuus olla noudattamatta lakeja? Thoreaun ratkaisu on, että yksilön ei pidä pitää minkään valtion lakeja suvereeneina, vaan yksilöllä on aina ja kaikissa olosuhteissa velvollisuus kuunnella omantuntonsa ääntä ja ottaa vastuu tekemisistään. Thoreau eli aikana, jolloin orjuus oli yhä laillista ja Yhdysvallat kävi hyökkäyssotaa Meksikoa vastaan. Hän kieltäytyi maksamasta veroa näin moraalittomasti toimivalle valtiolleen, ja joutui tästä syystä vankilaan. Legendan mukaan Thoreaun filosofiystävä Edison oli kulkenut vankilan ohi ja kysynyt: ”Herra Thoreau! Miksi te olette vankilassa?” Tähän Thoreau oli vastannut: ”Kysymys kuuluu, herra Edison, miksi te ette ole vankilassa? Miten ihmeessä joku suostuu maksamaan veroja valtiolle, joka osallistuu näin moraalittomaan toimintaan?” Meidän on helppo olla Thoreaun kanssa samaa mieltä: orjateollisuus, eli ihmisten ryöstäminen, myyminen ja hyväksikäyttö, kuten myös hyökkäyssodat, ovat moraalisesti väärin. Mutta Thoreaun suuruus olikin siinä, että hän näki tämän jo 160 vuotta sitten, silloin kun häntä ympäröivä yhteiskunta ei tätä vielä nähnyt, tai ei ainakaan uskonut että asialle voitaisiin tehdä jotain. Meidän on syytä katsoa ympärillemme ja miettiä, voisiko meidän yhteiskunnassamme olla jotain laillisia ja yleisesti hyväksyttyjä asioita, jotka ovat kuitenkin moraalisesti vääriä? Mitä meistä ja toiminnastamme tullaan ajattelemaan 160 vuoden kuluttua? Tämä haaste on tärkeä kahdellakin tapaa. Ensinnäkin siksi, että nykyisten tapojen, tottumusten ja rakenteiden kyseenalaistaminen ja uusien, entistä parempien luominen on ratkaisevan tärkeää kehittettäessä yhteiskuntia parempaan suuntaan. Thoreaun haaste on tärkeä siksi, ettemme saa ikinä unohtaa ja olla ottamatta opiksemme siitä tosiasiasta, että maailmanhistorian julmimmat raakuudet Britannian, Ranskan ja Belgian siirtomaissa, natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa ja Kiinassa tehtiin kyseisten valtion lakeja noudattaen (http://www.timovirtala.net/archives/2345)