Entä jos lopettaisimme valtion?

Valtio hallintamuotona jäämässä eläkkeelle

Minkälainen konflikti saattaisi lopettaa valtion, valtiojärjestelmän? Johtaisiko valtion lopettaminen sotaan kaikki vastaan kaikkia, kuten Hobbes on uumoillut, vai alkaisiko kehittyä uudenlaisia organisaatiomuotoja? Kun puhutaan valtion epäonnistumisesta, koskeeko se valtion hallintoa sinänsä vai määrättyjen henkilöiden ja eliittien valtaa? Näin kyselevät tutkijat Akude, Daun, Egner ja Lambach (Transformation politischer Ordnung. Zeitschrift fur Politik (Hochschule der Politik, Munchen) ZfP 2/2009)

Onko tullut aika palata vanhaan marxilaiseen teemaan valtion häivyttämisestä?

Mikä on valtio? Kommunistisen manifestin mukaan valtio on porvariston toimeenpaneva elin. Poliittinen valta tarkoittaa aina, että yksi yhteiskuntaluokka sortaa toista. Niin Karl Marx kuin Lenin asettivat valtion kyseenalaiseksi toimijaksi, mutta uskoivat onnen löytyvän tekniikan vapauttavasta ilosanomasta. 

Friedrich Engels: Perheen, ykstyisomaisuuden ja valtion alkuperä:

Valtio ei siis suinkaan ole yhteisön ulkopuolelta pakotettu mahti, yhtä vähän se on ”siveellisen idean todellisuus”, kuten Hegel väittää. Se on pikemminkin määrätyllä kehitysasteella olevan yhteisön tuote. Se on tunnustus siitä, että tämä yhteisö on jakautunut sovittamattomiin vastakohtiin. Jotta taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat eivät kuluttaisi loppuun itseänsä tuloksettomassa taistelussa, on yhteisön yläpuolella näennäisesti mahti, jonka tulee tukahduttaa yhteentörmäykset, pidättää ne ”järjestyksen rajoissa”. Vanhat veriheimolaisuuden ylläpitämät sukukunnat olivat käyneet riittämättömiksi, koska ne edellyttivät jäsentensä asumista määrätyllä alueella. Kun valtio on syntynyt luokkavastakohtien kurissapitämisen tarpeesta, ja kun se samalla on syntynyt keskellä niiden luokkien ristiriitaa, niin se on säännöllisesti mahtavimman, taloudellisesti vallitsevan luokan valtio, josta luokasta sen tähden tulee myös poliittisesti vallitseva luokka ja joka siten saa uusia keinoja sorretun luokan riistämiseksi. Niinpä oli vanhan ajan valtio orjaisäntien valtio orjien kurissa pitämiseksi, feodaalivaltio aateliston välikappale talonpoikien kurissa pitämiseksi ja nykyaikainen parlamentaarinen valtio pääoman ase palkkatyön riistämistä varten… Demokraattisessa tasavallassa rikkaus harjoittaa valtaansa välillisesti, mutta sitä varmemmin.  Hallituksen ja pörssin liittoutumisen muoto toteutuu sitä helpommin, mitä enemmän valtion velat kasvavat ja mitä enemmän osakeyhtiöt keskittävät käsiinsä sekä kuljetuksen että itse tuotannonkin ja pitävät taas pörssin keskuspaikkanaan. Tavaratuotannon vallitessa tuotannolla ei ole enää omaa tarvetta, vaan tuotetaan vaihtoa varten. Tavarat eivät kulje enää ainoastaan kädestä käteen, ne käyvät myös markkinoilta markkinoille. Tuskin olivat ihmiset alkaneet vaihtaa, kun heitä jo itseäänkin vaihdettiin.

Marxin päämäärä oli ihmisen vapaus, ihmiskunnan täydellisyys. Vapaudella hän tarkoitti välttämättömyyksien tunnustamista. Toissijainen päämäärä oli hyväksikäytön lopettaminen ja kapitalistisen tuotantotavan tuhlauksen ja tehottomuuden lopettaminen. Kapitalistisen tuotantojärjestelmän immanentit lait voidaan parhaiten toteuttaa valtion avustuksella. Neomarxilaiset väittävät kansainvälisen finanssipääoman hautaavan kansallisvaltion alleen.

Parin sadan vuoden aikana on kehitetty perustuslakivaltiota, oikeusvaltiota, sosiaalivaltiota, huolenpitovaltiota ja demokraattista valtio. Sosiaalivaltio pyrki vähentämään epätasa-arvoa ja auttamaan hädässä. Oikeuslaitos taata kansalais- ja ihmisoikeudet, oikeuden oikeusapuun, mielipiteen ja mielenosoituksen vapauden. Mikäs on virkamiesvaltio? Giorgio Agamben mukaan on siirrytty parlamentaarisesta demokratiasta virkamiesdemokratiaan jo pitkän aikaa sitten. Parlamentilla ei ole muuta virkaa nykyään kuin hyväksyä hallituksen esitykset, jotka virkamiehet ovat valmistelleet. Terroristi-iskun jälkeen 2001 ollaan palattu turvallisuusvaltioon ja valtion muita tehtäviä on alettu yksityistää.

Paradigman muutosta osoittavat käsitteet kuten ekologinen perustuslakivaltio, ympäristönsuojeluvaltio. Näiden käsitteiden käyttäjät uskovat yhä valtion uudistumiskykyyn (Peter Bussjäger, Zeitschrift fur Politik und Zeitgeschichte 1/2007).

Nyt ovat kansalaisten turvallisuutta uhkaavista vihollisista suurimpia ydinaseet ja CO2-päästöt, joista kummatkaan eivät kunnioita valtiollisia rajoja. Ydinaseiden ja nykyisten hiljaa hivuttavien vaarojen ongelmat voidaan ratkaista vain globaalisti.

Muita vaikeita ongelmia ovat: terrorismi, ihmisiä kunnioittamaton kapitalismi, köyhyyden aiheuttama muuttovirta, organisoidun rikollisuuden epäpyhä aliansi, poliitikkojen korruptio ja sotaisat konfliktit. Muutoksen Akilleksen kantapää on päätösten vetkuttelu formaalisen kompromissin taakse (Carl Schmidt). Ei tehdä mitään päätöksiä, että ei vain jouduttaisi jälkeenpäin vastaamaan siitä. Poliitikkokaan ei voi tehdä suuria päätöksiä, vain pieniä, joista hän voi luistaa ja luovia milloin tahansa tilanne niin vaatii (Charles Lindblom).

Mihin ihmeessä tarvitaan enää valtiota? Valtion asema on muuttunut niin paljon, että valtio on häviämässä sisältä ja ulkoapäin. Suuria muutoksia on tiedossa. Puhutaan minimaalivaltion tulosta.

Kuinka pitkälle valtio on suvereeninen?

Kun valtio sai kaksi erityistä oikeutta, sinetöivät ne sen vallan: oikeus kerätä veroja ja oikeus määrätä lakeja. Valtiolla oli laillisen ja fyysisen pakon monopoli, josta vastasi hallintokoneisto ja valta määrätyllä alueella (Max Weber). Valtion vahvuutta lisäsi luottamus siihen, että kaikki siellä asuvat ihmiset myös kunnioittavat lakeja ja se ajatusta, että ihminen voi hallita toista ihmistä. Nykyään kansalaiset eivät enää automaattisesti hyväksy valtion poliittisia päämääriä ja siksi lakien totteleminen mutkistuu.

Valtiolla on toisaalta legitiimi oikeus vasta kun muut valtiot ovat sen valtioksi tunnustaneet. Ristiriita saattaa syntyä, jos valtion sisällä ihmiset eivät hyväksy valta-asetelmia, mutta ulkopuoliset valtiot pitävät hallitusta laillisena. Valtion voi siis määritellä seuraavalla tavalla: Valtioksi kutsutaan sellaista poliittista järjestelmää, jonka byrokraattinen hallinto on menestyksekkäästi monopolisoinut laillisen vallan, kerää veroja ja päättää laeista, jotka koskevat alueella asuvia ihmisiä ja on saanut tunnustuksen muilta valtioilta.

Hobbes ja Rousseau olivat ensimmäisiä jotka korostivat valtioiden suvereniteetin johtavan turvattomuuteen ja lopulta sotaan, koska valtiot vahvistavat turvallisuuttaan kansainvälisessä oman avun järjestelmässä. Toisen maailmansodan jälkeen suvereenisuuden määritelmä löyhentyi, kun kansainvälinen laki kielsi hyökkäämästä heikkoihinkin valtioihin. Siirtomaa-aikana mielivaltaisesti vedetyt rajat esimerkiksi Afrikassa pidettiin muuttumattomina. Valtion suvereenisuus omaa kansaa kohtaan muuttui niin, että valtio ei saa rikkoa omaakaan kansaa kohtaan länsimaiden hyväksymiä ihmisoikeuksia.

Tämän ja viime vuosisadan parlamentaarisessa demokratiassa puhutan yhä vähemmän kansalaisten suvereenisista oikeuksista. Viime vuosina on alettu uskoa, että yksityistäminen ja yksityiset tahot hoitavat paremmin kansalaisten asioita.

Saksan yhdistymisen aikaan oltiin poistamassa perustuslaista maininta kansan suvereenisuudesta. Foucault pitää suvereenisuutta jopa varsinaisena  pahana ja myös lain ylivoimaisuudesta hän luopuisi siksi, että toimeenpanovalta kasvaa muuten yli äyräidensä. Länsimaiset rahoitusinstituutiot ovatjo pitkään heikentäneet valtion itsemääräämisoikeutta. Ne heikentävät myös kolmannen maailman maiden asemaa. Kun valtio ottaa vastaan ulkomaista pääomaa, on sitä aina seurannut julkisten menojen vähentäminen.

Luonnontiede ja avaruustiede ovat muuttaneet käsitystä planeetasta - maapallo on itse itseään säätelevä järjestelmä, jota sen monikykyisin tuote, ihminen, on alkanut muuttaa. Ihmisten ja valtioiden välisiä suhteita suojeleva Kansainvälinen oikeus on muuttumassa uudenlaiseksi oikeuskäsitykseksi - puhutaan globaalista henkiinjäämisen oikeusjärjestelmästä - tulevaisuuden etiikaasta. Kuinka pitkään Eero Paloheimo onkaan puhunut maailman tulevaisuusraadista? Valta ja laki ovat aina löytäneet yhteisymmärryksen. Voisimmeko vähitellen palata vallan lähteille - luonto voittaa aina ja ihmisen sisällä on tieto luonnon haasteista. 

Miten valtio syntyi?

Valtio ei ole mikään luonnon laki eikä edes kovin pitkä kehitysjakso ihmiskunnan historiassa. Ciceron mukaan kaikilla on kaksi isänmaata: määrättyyn paikkaan sidottu isänmaan ja määrättyyn oikeuskäsitykseen sidottu isänmaa. Ensimmäiseen synnytään, toiseen hyväksytään. Maissa kuten Englanti, Skandinavia, Puola ja Unkari syntyi kaksikamarisen eduskunnan ansiosta luokkien välille yhteyksiä ja ne pystyivät vastustamaan kuninkaan ylivaltaa. Rooman valtaamissa maissa papit, aateliset ja porvaristo eivät toimineet yhdessä.

Laillisia hallituksia ja edustuksellisia instituutioita oli jo keskiajalla, kauan ennen kuin Eurooppaan nousi kansallisvaltioita. Keskiaikaiset instituutiot jäivät vallalle myös niissä valtioissa, joissa ei ollut pakko kerätä suuria varoja valtiolle kuten Ruotsissa ja Alankomaissa. Alunperin 1600-luvulla valtioita alettiin perustaa turvallisuuden takaamiseksi. Valtioiden rajat ovatkin aina noudattaneet aseiden kantorajoja. Charles Tilly on voimakkaimmin esittänyt kantaa, että valtio on syntynyt ennen kaikkea käydäkseen sotia. Ja sodan vaatimaa hallintokuntaa ja verotusta varten. Valtiot ovat sodan sivutuotteita. Brian Downing esittää vielä vahvemman argumentin: valtion koko noudattaa aseiden kantoaluetta. Feodalismi hävisi pyssyjen keksimisen jälkeen.

Aikanaan feodaalisessa läänitysjärjestelmässä ja pikkuruisissa kuningaskunnissa työ ja vapaa-aika vietettiin turvaa antavan läänitysherran suojissa. Keskiajalla ihmiset olivat tilanomistajan tai ruhtinaiden armoilla, joilla oli valta alueeseen ja sillä määrätyllä alueella asuviin ihmisiin. 1400 ja 1500-luvulla valtio organisaatiomuotona voitti muut mallit – kaupunkivaltiot, imperiumit, liitot. Tuli valtion alue, valtion valta, valtion asukkaat. Ranskan vallankumouksessa 1789 ruhtinaat menettivät lopullisesti valtansa ja valta annettiin “kansalle” ja alettiin puhua kansalaisista. Ruhtinaiden ja kirkon valta siirtyi vähitellen virkamiehille. Valistuksen aikana kansakunnan käsite ei viitannut etnisyyteen. Yhteisö on territoriaalinen käsite, joka oli syntynyt sotien ja valloitusten tuloksena. Ranskan vallankumouksen aikaan puolet Ranskan väestöstä ei osannut ranskaa. Kun Italia yhdistettiin 1800-luvun puolivälissä, ainoastaan kolme prosenttia väestöstä osasi yleiskieltä. Heidän identiteettinsä perustui jokilaaksoihin, kyliin, alueisiin (Kalevi Holsti Ulkopolitiikka 3-4 1993).

Sota on ollut erilainen. Napoleonin (k. 1821) aikaan vain sotaväki-ikäiset miehet otettiin taistelemaan, vain puolet heistäkin. Ihmisiä vaadittiin osallistumaan sotaan, mutta kenen nimissä? Kuninkaan, jota ei enää kunnioitettu? Se piti tapahtua kansan nimissä, patriotismi oli vuosituhansia yhdistetty määrättyihin ihmisiin, nyt se piti ulottaa kokonaiseen ”kansaan”. Ihmiset olivat osa kokonaisuutta. Kokonaisuus eli omaa elämäänsä ja kokonaisuuden elämä oli tärkeämpi kuin yksityisen elämä.

Heikki Ylikangas yhtyy 1970-luvun historiallisen sosiologian tulkintaperinteeseen, niin sanottuun mahtivaltanäkemykseen. Jatkuvien ja laajentuvien sotien kierteeseen joutuneet ruhtinaat kehittivät tuekseen yhä pidemmälle meneviä byrokraattisia ja juridisia pakkojärjestelmiä turvaamaan varojen ja miesten saannin sotatantereille. Valtio kehittyi sekä vero- että sotilasvaltioksi, jonka alistava mahti ulottui yhä syvemmälle alamaisten elämään. Mahtivaltiokehitys kulki käsi kädessä aatelisten vallan paisumisen kanssa ja johti siihen, että valtiosta ja laista tuli talonpoikaisen rahvaan sorron ja eriarvoisuuden pyhittämisen välikappale.

Ennen vuotta 1450 valtiaat olivat hakeneet yhteistyötä vasallien kanssa. Se tarkoitti että virkailijoita saattoi ostaa, myydä, periä. Kun yliopistot lisääntyivät, siirtyivät juristit virastoihin. Ranskan alueella asuvat kuninkaat yhdistyivät linnanherrojen kanssa. Kumpaakin ryhmää kiinnostivat territoriaaliset rajat, ei niinkään henkilökohtaiset suhteet tai feodaalinen perimys, saatikka papisto. Valtion muodostumiseen tarvittiin vakituinen sotaväki, verotus, taloudellisen tuottavuuden edistäminen ja aristokratian korvaaminen kauppiailla.

Alankomaat oli varakas siirtomaavaltio sata vuotta, vaikka siellä ei ollut keskushallintoa. Syynä oli se, että patriarkaaliset perheet toimivat yhdessä kauppiaiden kanssa.

Brandenburgin-Prussian kuningaskunnissa oli vahva kalvinistinen eliitti, joka sai kiittää vallastaan kuningasta eikä ollenkaan luterilaista uskontoeliittiä. Kalvinilaisuus toi ylhäältä päin kurin vallankumoukseen, jonka avulla yhden sukupolven aikana alueelle saatiin kehitettyä keskitetty byrokratia ja vahva sotaväki – kuri, tottelevaisuus, rehellisyys ja kova työ. Samaan aikaan pietistinen liike teki vallankumousta alhaalta päin.

Siirtomaaherrat elivät alkuperäisasukkaiden kanssa, mutta moderni valtiomuoto tuli tutuksi asukkaille vain aseistettujen ja kouluttamattomien sotilaiden välityksellä. Alkuperäiskulttuuria ei edes pyritty edistämään. Siirtomaavallat eivät olleet kiinnostuneita alusmaiden kehittymisestä, pelkästään tuotteiden saamisesta. Latinalaisessa Amerikassa ei muodostunut valtioita, koska etäisyydet olivat pitkiä ja virkakoneiston ylläpito olisi tullut kalliiksi eikä siellä sodittu pitkiä aikaa. Koreassa ja Indonesiassa eliitti yhdistyi ja loi vahvan valtion. Kiinassa saatiin kansa käymään sotia antamalla heille lainsuojaa, maata ja sosiaalista statusta.

Tultaessa 1700-luvulle ei puhuttu enää Leviathanista, vaan perustuslakivaltiosta. Yhdysvalloissa valtion kaikkivoipaa turvallisuustehtävää rajoitettiin yksilöiden vapauden nimissä. 1800-luvulla liberaalit vapausihanteet toivat mukanaan oikeusvaltion, johon ei kuitenkaan vielä liitetty demokratiaa eikä sosiaalivaltiota.

Kun toisen maailmansodan jälkeen siirtomaavaltakausi loppui, alkoi koko planeetta olla jakautuneena suvereeneihin geografisiin kansallisvaltioihin, Antarktista lukuun ottamatta. Mutta vähitellen Jaltalla luotu maailmanjärjestys on alkanut hajota. Venäjän länsiraja on taas siellä missä Pietari Suuren aikoihin, kirjoitti Marxism Today toimittaja Martin Jacques tammikuussa 1994.

Kansallisen ja demokraattisen oikeusvaltion kulta-aikaa elettiin 1960 ja 1970-luvuilla. 400 vuoden ajan valtio oli täyttänyt neljää tehtävää:

1. Valtiolla oli monopoliasema yhteiskunnallisessa omistuksessa. Tähän kuului myös laillinen oikeus väkivallan käyttöön Westfalenín rauhasta 1648 kylmän sodan loppumiseen saakka.

2. Toiseksi järjestysvalta. Vaikka vielä 1700-luvulla useimmat eurooppalaiset valtiot olivat kuningaskuntia, joissa ei toteutettu demokratiaa, toteutettiin niissä kuitenkin lakia, joten despoottiset menetelmät eivät olleet enää käytössä.

3. Kolmanneksi demokraattinen äänestyskäytäntö. Aluksi kaikki jotka maksoivat veroa saivat äänioikeuden ja sosiaalidemokratian mukana myöhemmin myös proletariaatti.

4. Neljänneksi hyvinvointivaltio, jossa on kolikon kaksi puolta. Markkinoiden luominen, johon tarvittiin omaisuutta ja sopimuksia koskeva lainsäädäntö sekä käyttäjien, ympäristön ja ihmisten suoja. Toisaalta perusturva ja verovarojen jako huonommin toimeentuleville alueille.

Valtio maanpäällisenä jumalana

Valistuksen aikana Immanuel Kant (s. 1724) ei puhunut ihmisten kiinnostuksesta saatikka, että valtio tukisi kansalaisten päämääriä. Valtio oli Kantille laillisten oikeuksien takaaja käytännän asioissa. Sen jälkeenkin valtio on määritelty ihmisjoukon oikeuskäytännöksi. Ei minkä tahansa ihmisjoukon, vaan niiden, jotka tottelevat lakia ja nostavat sen avulla yleistä hyvinvointia.

Hobbesin teoksessa Leviathan 1500-luvulla kuvattiin vahvaa autoritaarista valtiota, jonka päätarkoitus oli estää kansalaissota. (Thomas Hobbes vertasi vuonna 1561 ilmestyneessä kirjassaan valtiota suureen merihirviöön Leviathaniin). Valtio olisi kuin maanpäällinen Jumala, joka takasi järjestyksen.

Vuonna 1576 ilmestyneessä kirjassan Six livres de la Republique määritteli Jean Bodin valtion käsitteellä suvereenisuus. Suvereenisuus saattoi perustua yksilön valtaan, vähemmistön tai enemmistön valtaan – monarkiaan, aristokratiaan tai demokratiaan.

Nykyään valtiotiede oppiaineena tai yleisenä filosofiana on hajaantunut moniin aiheisiin. Alussa valtiota tutkittiin osana oikeustieteitä sen jälkeen taloustieteitä.

Valtio ei enää turvaa ihmisen elämää

Maailmalla riehuu lähes 150 sotaa ja selkkausta. Yli sadassa tapauksessa taistelut riehuvat valtioiden sisällä. YK:n peruskirja estää YK:ta puuttumasta jäsenvaltioidensa sisäisiin asioihin. Suuret valtiot ja YK ovat sitoutuneet tukemaan valtiollista yhtenäisyyttä, ei kansojen oikeuksien. YK ei tunnusta vähemmistöjen itsemääräämisoikeutta enää niin automaattisesti kuin aikaisemmin.

Usko valtion selviämiseen ja jatkuvaan olemassaoloon alkoi heiketä erityisesti 1990-luvun alussa. Valtio ei pystynyt enää turvaamaan julkisia palveluja. Mutta terroristi-isku 11.9.2001 nosti taas valtion arvostusta, sillä uskottiin valtion funktioon turvallisuuden ja oikeusvaltion järjestyksen takaajana. Turvallisuus alkoi viedä taas suuremman osan valtion muista tehtävistä. Kuitenkin yksityiset turvafirmat ottivat osan valtion velvollisuuksista takaamalla hyvin maksavalle joukolle sen turvan tai tunteen turvasta, johon valtio ei pysty. Ne loivat suoja-alueita, joita turvallisuusmiehet vahtivat aitojen ulkopuolella. Valtion uskottavuus on jo kokonaan romahtanut Länsi-Afrikan valtioissa, joissa turvallisuuden voivat taata vain yksityiset ja usein länsimaiden omistamat yritykset ja sotilasosastot. Juuri näitä heikkoja valtioita syytetään terroristi-iskuista, erityisesti Afganistania, missä al-Qaida taistelee valtiota vastaan. Saksassa taisteltiin Punaista armeijaa vastaan 1970-luvulla ja hyväksyttiin ”perustuslaillisia” lakeja terrorismia vastaan.

Valtiollisen poliisien työ on muuttunut ehkäisevän valvonnan suuntaan. Tästä ovat esimerkkeinä videovalvonta, mikä vähentää kansalaisten yksityisyyttä, mutta vielä vaarallisempana on suuntaus, jonka mukaan niitä, jotka ovat valinneet erilaisen elämäntavan kuin valtavirta, tarkkaillaan erityisesti.

Kirkkokaan ei tarvitse valtiota

Stephen Sykes kertoo (esitelmä Jyväskylässä 23.1.2000, kääntänyt Aapo Riihimäki ja Jukka Keskitalo): "Kirkolla on oma, aidosti globaali teologinen kertomuksensa Jumalan luomasta ja hänen lunastussuunnitelmaansa kuuluvasta maailmasta. Teologiassa globalisaatio on siis jo tapahtunut... David Martin on oikein todennut, että se, että kristillisyys itse oli organisaatio, sisälsi paradoksaalisen kaksinaisuuden: Se yhteisö, joka sääntöihinsä perustuen valikoi jäsenistönsä, katsoo silti edustavansa koko ihmiskuntaa... Yhteiskunnassa marginalisoitujen ja valtaa vailla olevien tapauksesta tulee siten kristillisen itseymmärryksen aitouden pysyvä testi... Kristuksen kirkkona eläminen merkitsee sitä, ettei marginalisoituja pidetä "toisena kansana" ja taakkana.

Euroopan kirkoille tilanne on vakava. On väärin sanoa, että kirkot ovat uhattuina tai hyökkäyksen kohteita. Pikemminkin ne ovat sisäistäneet sortonsa välineet, ja siten niistä on tullut oman itsensä sortajia. Luther käytti metaforaa vankeudesta. Samasta asiasta puhuu Vaclav Havel analysoidessaan kommunistisen Tsekkoslovakian moraalia: vallitseva kulttuuri teki ihmisistä tiedostamatta ja tahtomatta oman sortonsa agentteja...

Vapaaehtoinen köyhyys on Uudessa testamentissa armon merkityksen tulkinnassa käytetty metafora... tie todelliseen valtaan on kärsimisen ja vapaaehtoisen itsensä antamisen tie... Ensimmäisen vuosisadan kirkossa näyttää olleen varallisuuden suhteen vallalla kaksi ajatussuuntaa. Ensinnäkin harjoitettiin "kristillistä veljellisyyttä" jakamalla runsaasti almuja puutteessa oleville seurakunnille. Toinen näkemys on radikaalimpi ja idealistisempi. Kyseessä oli perinne, jonka mukaan raha ja muu omaisuus kerättiin yhteen. Tämä perinne sai myöhemmin klassisen ilmaisunsa luostarilaitoksessa. Henkilökohtaisen omaisuuden hallussapito leimattiin paheeksi.”

Feministin suhde valtioon

Naisnäkökulmaa valtiosta kuvaa R.W.Connell seuraavasti: ”Valtio on miehisen väkivallan historiallinen institutionalisoituma, joka säätelee erialaisten maskuliinisuuksien suhteita. Valtio sekä institutionalisoi vallitsevan maskuliinisuuden että käyttää paljon energiaa sen kontrolloimiseksi – rikollisten, sotilaiden, poliisin, nuorten miesten. Se säätelee maskuliinisuuksien välisiä suhteita, marginalisoiden ja kurittaen joitakin, tukien toisia.”

Nicolaus Sombart 1991 on kehittänyt seksuaalipsykologisen konseptin valtiosta. Valtion perustamisessa ei hänen mukaansa ole kyse taloudellisesta tai materiaalisesta vallasta, vaan mahdollisuudesta tukahduttaa ihmisen sukupuolisuus: Poliittisen aatteen syntyyn vaikuttaa pelko kaaoksesta. Kaaos ei tarkoita sisällissotaa, vallankaappausta vaan kapinaa ihmisen sisällä. Kaaoksen pelko ei tarkoita mitään ulkopuolelta tulevaa vaan pelkoa sisäisestä uhkasta, sisäisten himojen tukahduttamisesta nousevaa hyökkäystä. Se kyseenalaistaa sitä tapaa miten miehen tarpeet on tukahdutettu patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Miehen valtamonopolia uhkaa oman seksuaalisuuden jatkuva sisäinen repressio. Kansallisvaltio ei siis tarkoitta miesten etujen koaliitioita. Se antaa institutionaalisen suojan mieheltä itseltään. Miehen ja naisen välinen sukupuolisuhde osoittaa yhteiskuntajärjestelmän perusteita, missä nainen on aina alistettu. Jos haluaa tutustua maan poliittiseen kulttuurin, on kysyttävä ensin, miten sukupuolisuhteet hoidetaan perustasolla. Mies pelkää naisen kaikkivaltiutta, mies tarvitse kontrollimekanismin joka tulee esille hierarkkisessa valtiorakenteessa.

Miksi valtiollinen järjestelmänä ei pysty ottamaan vastuuta ympäristönsuojelusta?

Ulrich Beck puhuu valtion yhteydessä organisoidusta vastuuttomuudesta. Varsinaiset päätökset tekevät muut kuin kansanedustajat, jotka kriisien sattuessa joutuvat kuitenkin vastuuseen. Vain Yhdysvalloissa ja Englannissa valitaan jotkut virkamiehetkin suoralla vaalilla. Jokainen joutuu ottamaan henkilökohtaisesti vastuun ja on näin myös tilivelvollinen vain kansalle. Sveitsissä on käytössä kansanäänestys.

Jo 1960-luvulta lähtien ovat yhteiskuntatieteilijät tutkineet valtion mahdollisuuksia selvitä yhteiskunnan modernisaatiossa. Professori Martin Jänicken mielestä valtio on osoittautunut aikansa eläneeksi instituutioksi. Kyseessä on kansallisvaltion eroosio. Sen päätöksentekomekanismi ei salli riittävää väliintuloa ongelman satuttua. Valtio ei pääse monimutkaisten syy ja seurausketjujen alkujuurille, vaan joutuu parantamaan seurauksia, jolloin ongelmat siirtyvät.

Useimmat ympäristöongelmat ovat olleet pitkään tiedossa ennen kuin valtio omalta taholtaan aloittaa toimenpiteet. Toimenpiteitä hidastavat säännöt, ohjelmat ja lakipykälät. Koska erilaisilla intressiryhmillä on ristiriitaisia motiiveja, hidastuu valtion mahdollisuus vaikuttaa asioihin entisestään.

Parlamentaariset instituutiot ovat muotoutuneet niin, että ne ottavat kantaa jo tapahtuneeseen. Ekologiselta kannalta on kuitenkin sellaisia uhkia, jotka eivät saa toteutua. Ekologiset ongelmat ovat monitahoisia ja pitkävaikutteisia, mutta valtio saa aikaan parannuksia vain yksittäisissä kohteissa.

Ympäristötekniikalla saatiin aikaan osaparannuksia, mutta ne saattoivat aiheuttaa vaurioita muilla aloilla tai usein myös köyhemmissä maissa. Jänicke ottaa esimerkin hiilivoimalasta. Vaikka laitoksessa on hyvät suodattimet, kuluttaa se suuret määrät vettä, ja tuottaa vastaavasti jätevettä - jäteongelman. Raaka-aineen ja kalkin kuljetus vaatii energiaa ja teitä ja suodattimet kuluttavat paljon sähköä. Kun ympäristötekniikka otetaan käyttöön jälkeenpäin, tarkoittaa se lähes aina yhä kovemman teknologian käyttöä. Ja parannusten hyöty vähenee, kun samalla tuotanto lisääntyy - jo 2 prosentin nousu tarkoittaa tuotannon kaksinkertaistumista 23 vuodessa.

Ketä kansalaiset voivat enää syyttää poliittisesta ja oikeudellisesta katastrofista, kun jotain menee pieleen? Yksikään autonominen kansallisvaltio ei voi enää tehdä päätöksiä omassa valtiossaan. Ympäristöpolitiikassa kuljetaan pääkaupungista Brysseliin ja sieltä Kioton sopimuksiin. Kauppapolitiikassa samaa reittiä WTO:n Geneveen. Puolustuspolitiikassa NATOon.

Valtio ei tue ekosysteemiä

Biologi Raymand Dasmann erottelee biosfääri-ihmiset ekosysteemi-ihmisistä. Jälkimmäiset käyttävät elantonaan lähialueen tuotteita, paikallista biologista pääomaa. Biosfääri-ihmisillä on niin paljon taloudellisia resursseja, että he voivat vetää elantonsa mistä tahansa maapallolla.

Ekosysteemi-ihmiset ymmärtävät, että paikallisten luonnonvarojen ylikäyttö tarkoittaa potentiaalista katastrofia. Avohakkuut, maan myrkyttyminen, paikallisen eläinrodun sukupuutto vaarantaa koko ekojärjestelmän olemassaolon.

Biosfääri-ihmiset ovat ottaneet oikeudekseen syödä ihan kaikkea (omnivores). Tähän joukkoon kuuluvat lähes kaikki länsimaiset ihmiset ja kolmannen maailman eliitti Ylikansallisten ketjujen johtajilla ei ole vaikeuksia löytää tuotteita, joiden suhteen ei tarvitse välittää ympäristön kestokyvystä. Heidän ei myöskään tarvitse nähdä aiheuttamaansa tuhoa. Biosfääri-ihmisten kanssa toimiessa valtio on heikko partneri. Globaali turvallisuus vaatii uudenlaisia yksiköitä.

Ekosysteemi-ihmisten mahdollisuus tuottaa elantonsa häviää nopeasti biosfääri-ihmisten touhutessa. Paikallisten elinolosuhteiden kadotessa he joutuvat kaupungin slummeihin, riippuvaisiksi biosfääri-ihmisen tarjoamista tuotteista. Turvallisuus ekologisesti määriteltynä vaatii aivan erilaista ymmärrystä kuin geopoliittinen ymmärrys, perinteinen maa-alueeseen rajoittunut valtio (Simon Dalby: Ecological Metaphors of Security: World Politics in the Biosphere).

Kyse ei ole enää valtion suvereenisuudesta. Tulee ymmärtää ihmiskunnan elävän maasta kuin maanpäällä. Poliittisessa kielenkäytössä emansipaatio on tarkoittanut urbaanisia vapauksia. Globaalin johtajuuden tilalle on tultava paikallinen kontrolli.

Tarvitsemmeko todella vielä valtion? Turvallisuuttamme eniten uhkaavat globaalit tosiasiat, mutta myös lähikoulun sulkeminen uhkaa omaa elämäämme. On tarve pienille paikallisille ratkaisuille siinä missä globaaleillekin. Valtio on turha välimuoto.

Alueet valtion tilalle!

Ympäristökysymys on tuonut esille perinteisten asioiden hoitotavan (laki ja raha) riittämättömyyden. Täytyy saada enemmän tietoa, täytyy lisätä osallistumista ja yhteistyötä muuten tulevaisuuden kuvana on, että puolet kansasta vahtii mitä toinen puoli tekee. Kieleen perustuvat paikalliskulttuurit nousevat, mutta isänmaahan perustuvat valtiot menettävät merkitystään. Äidinkieli voittaa isänmaan.

Ratkaisuksi umpikujaan Jänicke ehdottaa funktionaalista ja alueellista desentralisaatiota. Toinen saksalainen yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck esittää, että luovutaan kokonaan keskitetyn valtiovallan fiktiosta (1986). Hierarkkisen ja enemmistöpäätöksiin perustuvan keskusvallan ja suvereenin kansallisvallan aika on ohi (Scharpf 1991).

Yhteiskunnan ekologisen uudistuksen avainsanoja ovat kooperaatio, desentralisaatio ja partisipaatio. Valtion sijasta kehitetään horisontaalista yhteistyötä alemmilla tasoilla, konsensusta, dialogia, vähemmistön huomioon ottamista, hajautusta ja vähennetään jähmeitä instituutioita. Hajauttaminen tuo lähelle päättäjät ja asianosaiset ja politiikka tulee osaksi arkipäivän tapahtumia. Yksityiskohtien käsittelystä vastaavat paikalliset ihmiset.

Ongelmien ratkaisuina voivat toimia myös nopeasti koottavat ad-hoc ryhmät, joissa osapuolet ratkovat yhdessä asioita. Siinä missä perinteinen ongelmien ratkaisukoneisto pyrkii pitämään itseään yllä, kiinnostaa näitä dialogiryhmiä ratkaisu.

Jänicken mukaan valtiollinen toiminta muuttuu niin, että ei anneta enää virkamiesmäisiä yksityiskohtaisia määräyksiä, vain toimintaperiaatteita. Päätöksissä otetaan huomioon laajat vaikutukset. Politiikan muoto ei ole enää määräysvaltaista vaan neuvottelevaa, ei korjata jälkeenpäin vaan etukäteen.

Päämääränä on päästä eroon sellaisesta tekniikasta, joka luo ylikansallisia ongelmia. Tulevaisuudessa käytetään yhä enemmän paikallista energiaa, sosiaali- ja talousasiat on ratkaistava paikallisesti. Vesien suojelu on paikallistasolla tehokkainta. Tulevaisuuden energia toteuttaa paikallista innovaatiota ja tukee paikallisten omaa työtä. Myös sähkön ja lämmön yhteinen hyödyntäminen on tehokkaampaa. Tarve saada puhdasta juomavettä pakottaa ekologiseen maankäyttöön. Ympäristön etu ei ole kuljettaa vettä pitkiä matkoja ja käyttää hyväksi yhä uusia pohjavesivarantoja. Valtiollisten laitosten tilalle nousee paikallisia, kaupungin ja kylän laitoksia.

Ympäristöongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan kaksi paradigman muutosta. Ensimmäinen kyseenalaistaa valtion olemassaolon, toinen jatkuvan kasvun mallin.

Kansalaiset eivät marssi enää eduskuntatalon eteen vaan suoraan metsään tai tehtaalle – sinne missä päästöjä aiheutetaan. Kansalaisten väliintulo toimii nopeammin kuin parlamentaarinen lakivaltiokunta. Päämääränä on yhteiskunnallinen itseohjautuvaisuus.

Useat ympäristötoimenpiteet ovat tehokkaampia jo nyt ilman valtiota. Tiedotusvälineet saattavat myös paljastaa saastuttajan tai suurkauppiaat eivät hyväksy määrättyjä tuotteita. Valtiotieteen tutkijat huomaavat, että muut auktoriteetit ovat nopeampia ja tehokkaampia kuin perinteiset poliittiset mekanismit. Tuottajat pelkäävät enemmän yksityistä boikottia kuin kankeaa ja hidasta valtiollista väliintuloa. Boikotin estämiseen he voivat itse vaikuttaa.

Kestävä kehitys on synonyymi sanalle oikeudenmukaisuus luontoa kohtaan (Anton Leist). Yhteiskunta on silloin ekologisesti oikeudenmukainen, kun jokaisella on

・ samanlaiset mahdollisuudet käyttää ehtyviä luonnonvaroja (ekologisesti yhtäläiset mahdollisuudet)

・ moraalisesti perustellut oikeudet käyttää kriittisiä tarvikkeita (terve ympäristö, ekologiset ihmisoikeudet)

・ ympäristöä suunnitellaan ekologisesti ja esteettisesti (ekologiset suunnitteluoikeudet)

Niin kutsutun Vihreän puolueen elinkaari osoittaa, miten vaikea on muuttaa valtiolaivan kurssia sisältä päin. Vihreät onnistuivat ja heistä tuli hallituskelpoisia. Puolueelle, joka perustettiin kansanliikkeistä ja jonka päämäärä oli järjestelmäkriittisyys, järjestelmän perusteiden muuttaminen, olisi ollut luonnollista pysyä oppositiossa muuttamassa jopa politiikan tekotapa. Puolueena siitä tulikin tärkeä osa järjestelmän pysyvyyttä, stabilisointia. Se tekee vain pieniä kosmeettisia parannuksia.

Kyllähän me älykkäät, koulutetut ja ahkerat ihmiset voimme tuottaa päivän välttämättömät tarvikkeet kuten ruoan ja lämmön siellä missä asumme ja verkostua sitten niin paljon kuin rahkeita riittää. Helsingin kaltainen kivikylä saisi jäädä bilettäjille. Paperien, kokousten ja pöytäkirjojen pyörittely historian lehdille. Internet antaa loistavat mahdollisuudet ratkaista ongelmia verkostoitumalla, ihmiset itse tietävät tärkeinä pitämistään asioista. Lamasta selviävät parhaiten ne kunnat, joilla on vähiten vientiteollisuutta. Saastuttamisesta kärsitään pahiten paikallisesti.

Nyt on menty niin pitkälle, että jopa valtion omistaman Stora Enson johtaja kertoo suoraan: "Sunilan tarkoitus ei ole keittää sellua vaan tuoda rahaa." Rahaa, jotta työntekijät voivat ostaa kaupasta muiden työntekijöiden valmistamia, pakkaamia, varastoimia ja kuljettamia ruokia, maksaa öljystä ja sitten toimia kunnon veronmaksajina. Hengissähän on pysyttävä. Miten järkiinsä tullut ihminen voi elää tässä karusellissa?

Kovin kaukana on Alexander Stubb saksalaisista virtauksista (hs 25.20.09): "Nyt on kolmas vaihe, joka oikeastaan lähti liikkeelle Obaman valinnasta. Liike kohti moninapaista maailmaa, jossa kansallisvaltio nousee vahvaan asemaan vähän samalla tavalla kuin 1800-luvulla. On valloillaan eräänlainen suurvalta-ajattelu."

”Kuntia käytetään yhä enemmän keskitetyn vallan välineinä hallitsevien ryhmien etujen mukaisesti. Suurkuntajärjestelmä on EU:n subsidiariteetin vastainen. Tuon periaatteen mukaan hallinnolliset päätökset pitäisi tehdä mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskevat. Periaate korostaa ihmispersoonien välistä läheisyyttä ja vuorovaikutusta, jota teknisten välineiden käyttö ei voi täysin korvata. Suurkuntahanke perustuu vanhentuneeseen käsitykseen ihmisistä ja yhteiskunnasta koneistoina, joita voidaan ohjata kuin teknisiä välineitä. Meidän aikanamme käsityksiä, arvoja ja tavoitteita ohjaavat yksipuoliset globaalin markkinatalouden edut. Maailmassa on muotoutumassa näkemys, jonka mukaan ihminen ja yhteiskunta eivät ole koneistoja vaan eläviä organismeja, omaehtoisia yhteisöjä, joissa kaikki osallistuvat luovasti yhteisön kehitykseen. Keskitetty ja virkavaltainen Suomi pystyy torjumaan heilahteluja paljon vähemmän kuin monimuotoinen ja joustava kansavaltainen Suomi.” (Heikki Kirkinen hs 24.8.1999)

Uudenlaista kannustusta ahkerille ekoihmisille

Vieraskynässä geneveläinen kolumnisti Aileen Kwa (hs 6.6.08) kirjoitti: "Kamerunin hallitus lakkautti riisinviljelytuet vuonna 1994 alkaessaan soveltaa IMF:n ja Maailmanpankin politiikkaa. Lannoitemarkkinat yksityistettiin.... riisintuonti kaksinkertaistui tuontitullien purun jälkeen... ...Henri Saragih toteaa, että vapaakaupan logiikka on tehnyt ruoan suojelusta rikoksen ja protektinismista on tullut kirosana... Ketju käynnistyi, kun rajat avattiin ulkomaisille tuotteille. Monet kehitysmaat ovat tunnollisesti soveltaneet Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailman kauppajärjestön WTO:n ehtoja... valtion markkinatalouslautakuntia ... ei aina johdettu parhaalla mahdollisella tavalla mutta keskeiset tehtävät tulivat hoidetuiksi. Viljelijöiden tuotteille taattiin markkinat ja sitä kautta elanto. Hinnat pysyivät vakaina... Kahtena viime vuosikymmenenä kaikki muuttui... Pienten viljelijöiden käskettiin keskittyä kansainvälisiin markkinoihin ja markkinat avattiin ulkopuolisille tuottajille. Hallitus suuntasi tukensa vientisektorille peruselintarvikkeiden kustannuksella."

Mikä loistava esimerkki selviytymisestä on Naisten pankkien mikrolainat: "Lainoilla on ryhmätakuu. Jollei joku pysty maksamaan lainaansa, jäsenryhmä ottaa siitä vastuun. Kyläkokous valitsee pankin jäseniksi luotettaviksi ja yritteliäiksi tunnettuja kyläläisiä. Toistaiseksi takaisinmaksu on ollut sataprosenttista." (Reetta Meriläinen hs 18.10.09) Samaan tapaan pienyhteisö, ei enää suku anoppeineen ja veljeyskateuksineen, vaan samanhenkiset ihmiset muodostavat tulevaisuudessa turvaverkkoja.

VTT:n professori Heikki Ailisto kirjoittaa (hs 11.10.09): "Pienen maan kilpailuetu on tiiviissä verkostoissa ja ihmisten välisessä luottamuksessa. Tämän ja vankan osaamispohjan varaan voidaan rakentaa satojen pienten ja suurempien yritysten saaristo, josta myydään paikallisesti kehitettyjä, usein yksilöiden pieniin innovaatioihin perustuvia tuotteita ja palveluita." Tätä pienten verkostojen paremmuutta painottaa myös Tieto Oyj:n Bo Harald: "Suurilla yrityksillä haaste on hitaus ja pienillä rajalliset resurssit. Pitäisikö vielä systemaattisemmin luoda tiiviimpiä verkostoja, joissa pienten nopeus ja ennakkoluulottomuus auttaa suurempia menestymään ja samalla antaa niille kasvuedellytyksiä."

"Jos keksimiset on tehty yhdellä rahalla, kehitys ja tuotanto vaatii kymmenen, markkinointi ja myynti sata rahaa. Maailma on suurten toimintakenttä. Kvartaalitaloudessa maailmaa ei muuteta vaan toimintaa tehostetaan... On olemassa ristiriita kansallisen kehitysrajoituksen ja yritysten rajattoman kilpailun välillä. Teollisuus ajaa lakisääteisesti omaa, ja vain sattumalta yhteiskunnan etua... Innovaatioiden tutkimus on nyt akateemista yksilöurheilua, kun sen pitäisi olla vankkaa joukkuepeliä." (Niilo Kaartinen, lääketieteen lis, hs 27.10.) 

Elokuussa 2010 Helsingin Sanomia lukiessa tuli tuon tuosta mieleen:

Miksi emme lopeta koko valtiota?

Pääkirjoitussivulla siteerattiin tutkija Stefan Wollenia:

"DDR ei ollut valtio, jolla oli raja vaan raja, johon kuului valtio. Muurin piti taata ettei rajan valtio luhistuisi.” Olli-Pekka Kallasvuo peräänkuulutti samassa lehdessä yrityskansalaisuutta ennakkoehtona menestymiselle.

Ja nythän valtion omaisuus siirtyy "välikäsien kautta alan suurille kansainvälisille toimijoille" (Antti Blåfield hs 26.8.2010). Blåfieldin mukaan valtio kutistuu silmissä. Kutistuminen tapahtuu ihan konkreettisestikin. Esimerkiksi haja-asutusalueilla ei virkavaltaa enää juuri näy. Lähin poliisi saattaa olla kymmenien kilometrien päässä. Valtion virastot sulkevat paikallisia toimipisteitään, ja toimintaa keskitetään. Valtio kutistuu myös toisessa mielessä. Julkisen vallan toiminnan piiri supistuu, kun viranomaistoimintoja muutetaan liikelaitoksiksi... On hyvin mahdollista, että kun valtio luopuu omistuksestaan, yhtiö päätyy suoraan tai välikäsien kautta alan suurille kansainvälisille toimijoille. Vuoden 2015 loppuun mennessä valtion noin 120 000 työntekijästä jää eläkkeelle liki viidennes... Läheskään kaikkien tilalle ei palkata uutta työntekijää, koska tuottavuusohjelma määrää valtion vähentämään väkeä."

Blåfield pitää erityisen vaikeana kaivosalan teknistä kehitystä: "Olisiko valtion sittenkin viisaampi pysyä tässä toiminnassa määräävässä asemassa?" Hän jatkaa: "Yksityisen liiketoiminnan tärkein tavoite on voiton maksimointi. Valtion tavoite on yhteisen tärkeän edun valvominen."

Ja Blåfield jatkaa 20.9.: "Metsähallitus on mahtava laitos. Sen juuret ulottuvat kansalliseen herätykseen. Laitos täytti keväällä 150 vuotta... Metsähallitusta ovat aina johtaneet talousmetsämiehet... Luontopalveluita puolustavat pelkäävät, että erityisyhtiössä luontoarvojen ensisijaisuus saattaa hyvinkin väistyä bisnesmahdollisuuksien tieltä... Tällöin esiin nousevat muun muassa tuulivoimalat, turismi ja soranotto.... valtion tarve saada lisätuloja ja eri tahojen kasvava kiinnostus metsäomaisuutta ja merenpohjaa kohtaan ovat yhdessä iso voima."

Metsähallitus hallitsee kolmannesta valtion nimeltä Suomi metsistä ja vesistä. Siis kuka hallitsee? Entä jos jokainen kunta saisi itse päättää, mitä tekee valtion loputtua oman alueensa metsille, soille, lehdoille, rannoille...

Valtion rajat alkavat hämärtyä muutenkin. Unkarissa on päädytty epämääräiseen suhtautumiseen kansallisuuteen. Ulkokansalaiselle eivät kuulu perusoikeudet: äänioikeus, oikeus asettua ehdokkaaksi valtiollisissa vaaleissa. Äänioikeus koskee vain niitä, joilla on pysyvä osoite Unkarissa. Sosiaaliset edut perustuvat siihen, maksaako henkilö veronsa Unkariin.

Japanilainen Kenichi Ohmae on ennustanut kansallisvaltioiden kuihtumista. Länsimaista mallia ei pidä todennäköisenä myöskään Samuel Huntington 1993. Hänen mukaansa usko länsimaisten arvojen lainomaiseen etenemiseen on ”arrogantti, väärä ja vaarallinen”. Globalisaatio-optimistien naiivi kuvitelma, että MacDonalds selättää mennen tullen Konfutsen, perustuu kulttuurierojen syvyyden aliarvioimiseen.

”Kansainväliset järjestöt ja tutkimuslaitokset kartoittavat kyllä tulevaisuuden kehityskulkuja. Mutta ne toimivat yleensä kansallisvaltioiden löyhässä ohjauksessa ja ovat suurina yksikköinä melko hitaita käänteissään.” (Keijo K. Kulha hs 1.11.1995)

Neoliberaalit mukana lopettamassa valtiota?

(Stephen Leibfried: Ruckkehr des Staates? Blätter fur deutsche und internationale Politik 5/2008)

Neoliberaalit ovat pyrkineet yksityistämään politiikkaa ja edistämään markkinavetoisuutta ja liberalisointia - sosiaalivaltion aseman vähentämistä. Perinteinen kansallisvaltio johtaa heidän mukaansa inflaatioon, velkaantumiseen ja työttömyyteen. Valtio on menettänyt sille kuuluvia tehtäviään ja sen rinnalle on tullut muita toimijoita.

Sitten tapahtui jotain, mikä on nostanut taas valtion merkitystä ja valtiota on tarvittu apuun:

1. Ilman vakuuksia annetut lainat. Vuoden 1929 pankkiromahdusten jälkeen solmittiin tiukat lait, jotka estivät vielä 1970-luvulle saakka kaikki subprime-lainojen tapaiset kriisit. Margaret Thatcher ja Ronald Reagon vapauttivat 1980-luvun alussa finanssimarkkinat.

2. Sähkön hinnan nousu. 1970-luvulle saakka sähkön hintaan voitiin vaikuttaa vain parlamentaarisella päätöksellä. Valtio omisti myös postin, puhelimen, rautatiet, lentoliikenteen.

3. Blackwater (yhdysvaltalainen turvallisuusalan yritys) ja erityisesti sen 50 000 aseistettua miestä Iranissa ja vastaavia ryhmiä muissa heikoissa valtioissa. Biafran sodassa 1967-1970 käytettiin ensimmäistä kertaa ulkopuolisia sotajoukkoja. Yksityiset vallankäyttäjät, war lords, yleistyivät. 400 vuotta kestänyttä valtiollista vallankäyttöä alettiin taas yksityistää. Kansainväliset instanssit alkoivat päättää, milloin valtio saa käyttää voimatoimia.

Nykyvaltio taloutta ja kilpailukykyä varten

Valtiovarainministeriö on saanut yhä enemmän valtaa politiikassa ja samalla siitä on tullut ministeriö, jolla on missio – ideologinen politiikkayritys, joka markkinoi viennin (hs 11.6.2010) kilpailukykyä ja julkisen sektorin menokuria. Poliittiset päätökset syntyvät virkatyönä eivätkä päätöksistä vastaa vaaleilla valitut ministerit vaan pysyvästi vaaleista toiseen istuvat virkamiehet. (Valta Suomessa, toim. Petteri Pietikäinen)

”Olemme siirtyneen _+ 1 prosentti -politiikkaan. Jotkut näkevät meidän jo elävän jopa maailmassa jossa hallitus ei edusta enää edes kansaa vaan markkinavoimia. Silloin äänestäminen ei tapahdu enää uurnilla – jossa vaikuttaminen on yhtä myöhäistä kuin hautajaisissa, joiden sanastoon uurna kuuluu – vaan korkeintaan kaupassa ostoksilla.” (Pekka Himanen 16.3.1999)

”Politiikkaan on sisäänrakennettu erilaisia pakkoja: puhutaan taloudellisuudesta, tehokkuudesta, tuottavuudesta, innovaatioista, strategioista, kumppanuuksista, kolmannesta sektorista ja arvokeskustelusta. Näitä muotisanoja kutsun hallitsemisen iskusanoiksi. Niitä käytetään poliittisesti tarkoituksenmukaisesti, kun halutaan itselle näkyvyyttä tai muutoksia politiikkaan, mutta niitä itsessään ei kyseenalaisteta. Ei edes keskustella siitä mitä ne tarkoittavat. Tämä on huolestuttavaa, koska silloin politiikka hallinnollistuu... Yhteiskunnassa vastavoimat eivät enää löydy samoista paikoista kuin ennen. Meidän systeemi nojaa teollisuusajan toimintatapoihin. Meillä on edelleen valtavasti rakenteellisia ongelmia ja siitä johtuvaa kohtaamattomuutta. (Anne Luomala tutki budjettipuheita, Kimmo Jylhämö, Voima 2/2010)

”Eletään suunnattoman politiikan aikaa...Ehkä vastausta on haettava toimivien subjekien ulkopuolelta...Todellinen hallitseva voima on nimeltään olosuhteiden tyrannia. Miten tähän on tultu? Eletään sanatarkasti yleiskatsauksettomuuden aikaa. Näköalat sumensi romahtaneen reaalisosialismin tomu ja lakastuvan hyvinvoinnin smog. Molemmat järjestelmät tarjosivat vuosisadan mittaiset unelmat ja jopa uskottavantuntuiset tavoitteet... Pahin ja salakavalin yllätys on itse perustan, palkkatyöjärjestelmän akillinen ja vähä-ääninen rapautuminen” (Eero Silvasti 15.8.98)

Airaksisen mukaan tekniikka kehittyy omista edellytyksistään käsin. Yhteiskunta jää tekniikan armoille, kun päämääräarvot (itseisarvo) korvataan välinearvoilla: ei ole tärkeää mihin mennään, vaan millä mennään (Jyrki Alenius, hs 9.7.2003 arvostellessaan Timo Airakisen teosta Tekniikan suuret kertomukset).

Valtio on taloudellisesti hallitsevan luokan edustaja, jota tarvitaan hallitsemaan sovittamattomia luokkavastakohtia. Aineellisten tuotantovoimien kehitysaste määrää aina yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, reaalisen perustan, jolle sitten muodostuu oikeudellinen ja valtiollinen päällysrakenne. (Karl Marx) Valtio on kehityksen tulos, siveellinen kokonaisuus. Myöskään sen takaamat oikeudet eivät perustu ihmisluontoon, vaan ovat seurausta historiallista kamppailusta (G.W.F. Hegel).

Valtion klassiset tehtävät olivat: rajojen vartiointi, kansalaistensa puolustaminen hyökkääjiltä ja edullisten olosuhteiden luominen taloudelle ja kaupalle. Toisin sanoen valtio tulisi taata ihmisille olemassaolon edellytykset. Niitä on taattu ja nyt on kyse uudenlaisista edellytyksistä.

Kansallisvaltio oli aikoinaan ylpeyden aihe yksittäisille ihmisille sekä tuki ja turva elämän vaikeuksissa. Nykyään valtion oletetaan takaavan määrätyn elintason ja elintärkeät palvelut. Valtiot eivät ole enää massakulttuurin aikana kansainvälisen kommunikaation alalla päävaikuttajia, sisä- ja ulkopolitiikkaa on yhä vaikeampi erottaa ja taloudelliset yhteenliittymät hämärtävät valtion tehtävät ja ekologiset "itätuulet" repivät valtiolliset raja-aidat lopullisesti. Sellainen kansainvälinen politiikka, jossa kansallisvaltiot ovat politiikan tekijöitä on joka tapauksessa päättymässä. Perinteinen turvallisuuskäsite laajenee ekonomisen ja ekologisen puolen suuntaan.

Kansallisen suvereenisuuden pyrkimys on ontto, jos ottaa huomioon ihmisten ja alueiden vertikaalisen ja horisontaalisen keskinäisen riippuvuuden.

Siksi ei voikaan asettaa kysymystä, kumpi on tulevaisuudessa tärkeämpi kansallisvaltion renessanssi vai valtioiden välinen yhteistyö.

Missä ihminen tuntee olevansa kotona? Missä hänellä on hyvä olla? Mihin hän tuntee kuuluvansa? Ihmiset ovat yhä valmiimpia myöntämään suurten kokonaisuuksien olemassaolon, mutta harva on valmis luopumaan omasta identiteetistään. Ihmiset eivät pidä hyvänä kulttuurin kansainvälistämistä. Heillä on halu ottaa vastuu itsestään.

Ihminen tarvitsee itsensä identifiointiin pienyhteisön ja suuremman yhteisön, yksityisen sulautuminen universaaliin olemassaoloon.

Globaalista yhteenkuuluvuutta pidetään useimmille ihmisille vielä liian abstraktina. Enemmistöllä ja vähemmistöllä on oltava määrätty määrä yhteisiä tavoitteita ja tuntu identiteetistä, muuten enemmistöpäätös tuntuu vieraan langettamalta päätökseltä. Moni tuntee itsensä muukalaiseksi lähes kaikissa päätöksissä.

Martin Jänicke: Valtio ei enää pärjää!

Saksalaisen professori Martin Jänicken mukaan (Ökologische und politische Modernisierung. Umweltpolitik im Zeichen der Entzauberung des Staates)

ekologinen modernisaatio ja teollisuusyhteiskunnan uudistaminen ei voi onnistua ilman poliittisen järjestelmän uudistamista.

Staatsversagen (Recktenwald) tarkoittaa, että valtiossa on sisään rakennettuna kyvyttömyys ohjata kehitystä

・ poliittinen epäonnistuminen (kyvyttömyys interventioon). Valtio ei pysty enää estämään ilmiselviä vääryyksiä

・ funktionaalinen epäonnistuminen (vaikuttamattomuus). Koska valtio ei tartu syihin, ongelmat kasaantuvat

・ taloudellinen epäonnistuminen (tehottomuus). Julkisen tuotteen hinnan ja laadun välillä vallitsee aina epäsuhta, mikä johtuu ongelmien hinnoittelusta. Teollisuus hyötyy itse aiheuttamistaan vahingoista

Monilla aloilla, joista poliitikkojen tulisi määrätä, muodostavat virkamiehet ja teollisuus läpipääsemättömän filtterin, esim. rakennus-, liikenne-, energia- ja puolustusalalla. He tekevät päätökset ennen kuin asiat tulevat parlamenttiin. Tästä kärsivät erityisesti varakkaat yhteiskunnat, joiden sosiaalinen infrastruktuuri ja teollisuus ovat pitkälle teknistyneitä. Ne ovat kehittäneet kalliita ratkaisuja ongelmien jälkihoitoon. Turvallisuuspalveluita tarvitaan sitä enemmän mitä enemmän ongelmia syntyy. Teollisuuden ja virkakunnan etuna on, että ongelmia ei ratkaista, vaan ne vaativat jatkuvasti toimenpiteitä. Teollisuusyhteiskunnan ongelmien hoitamiseen ovat erikoistuneet yhä useammat tahot, joten ongelmien estäminen ei ole kenenkään intressissä.

Sairaanhoidossa 90 prosenttia varoista kuluu hoitoon, ei ennakolta estämiseen. Liikenneongelmiin ei tartuta muuten kuin rakentamalla lisää kalliita teitä ja siltoja. Finanssipolitiikassa on tullut tavaksi ottaa velkaa hyvinäkin vuosina. Turvallisuuspolitiikassa vaaditaan jokaisen väkivaltaisen teon jälkeen poliisille lisää varusteita. Koulutuspolitiikassa vaaditaan lisää teknisiä laitteita ja henkilökuntaa. Ympäristöpolitiikassa keskitytään yhä piipunpääpolitiikkaan.

Vastuuttomuus on organisoitua nimenomaan valtiossa. Todelliset päätökset on tehty muualla ja eduskunta vain asettaa ne voimaan. Esim. Saksassa on kaikkiaan 2800 parlamenttien jäsentä, joiden lain mukaan tulisi valvoa useiden miljoonien virkamiesten toimia! Poliitikot ovat amatöörejä kun taas viranomaiset ammattilaisia alallaan. Poliitikkojen on selvitettävä päätöksiä julkisuudessa, kun taas viranomaisia sitoo vaitiolovelvollisuus. Viranomaisen työpaikka on turvattu, poliitikon pesti vain neljäksi vuodeksi.

Ympäristöongelmat viimeinen naula valtion arkkuun

Ei ole ihme, että valtion asemaa aletaan kyseenalaistaa juuri ympäristökysymysten kärjistyessä. Muilla politiikan aloilla valtio ei joudu yhtä kovan paineen alle. Ekologiset ongelmat kasautuvat lokaalisen ja globaalin välille, valtio jää avuttomaksi – Ajattele globaalista, toimi paikallisesti. Parlamentaariset instituutiot reagoivat luonteensa mukaan jo tapahtuneeseen, ne oppivat erehdyksistä. Ekologia-rintamalla on yhä enemmän asioita, jotka on estettävä, joita ei voi kokeilla. Eikä jälkeen päin enää korjata.

Venäläisen filosofin Bakunin mukaan (s. 1814) kirkon tavoin valtio olettaa ihmisen olevan luonnostaan paha, siksi myös inhimillinen vapaus johtaisi pahaan. Ihmiset teurastaisivat toisensa. Siksi luonnollinen ihminen tulee muuttaa kansalaiseksi. Keskiajalta lähtien valtio on kukistanut kaikki kapinat. Valtiokeskeinen sivilisaatio on lyönyt itsensä läpi.

Valtio merkitsee herruutta, ja jokainen herruus edellyttää massojen alistamista ja hyväksikäyttöä hallitsevan vähemmistön hyväksi. Valtion moraalin muodostaa patriotismi, jossa toiminta valtion kunnian vuoksi on velvollisuus ja hyve ja siten estää inhimillisen ja universaalin moraalin. Valtio rikkoo ihmiskunnan yhteisen solidaarisuuden. Yleiseen äänioikeuteenkin perustuva valtio voi olla jopa despoottisempi kuin monarkia, sillä se saattaa musertaa kansalaisten tahdon vetoamalla yleistahtoon.

Valtiossa ei ole mitään luonnollista, vaan se on historiallinen instituutio, yhteiskunnan ohimenevä muoto. Aikojen alussa elettiin primitiivistä animaalisen ihmisen aikakautta. Sitä seurasi orjuuden aikakausi. 1890-luvulla elettiin historian kolmatta jaksoa, taloudellisen riiston aikaa, joka perustui orjuuden aikakaudelle. Vaikka valtio on paha, on se tarpeellinen osoittamaan, kuinka yhteiskuntaa ei tule järjestää, samoin kuin orjuus oli tarpeen osoittamaan, kuinka taloutta ei tule järjestää. Neljäs historian vaihe on oikeudenmukaisuuden aika.

Valtiosopimuksessa lähdetään siitä ihmiskäsityksestä, että

1. ihminen on luonnostaan epäsosiaalinen

2. itsekkyys on korkein laki

3. hyvän ja pahan välillä ei ole erottelua ennen sopimusta

4. ihminen voi olla täydellisen vapaa vain omassa yksinäisyydessään.

Tämän merkillisen ihmiskäsityksen lisäksi valtiosopimuksella yritetään taata sellainen kollektiivisen turvallisuuden tila, jossa kansalaiset luopuvat osasta vapauttaan ja saavat suojan muulle vapaudelleen, esimerkiksi kansalaisvapauksina ja -oikeuksina. Mutta koska vapaus on jakamaton, ei osaakaan voida erottaa hävittämättä koko vapautta. Valtio ei ole vapauden tuotos, vaan luonnollisen vapauden uhraus turvallisuuden saavuttamiseksi. Ajatus siitä, että kansalaisten vapaudet, oikeudet ja velvollisuudet voitaisiin loogisesti johtaa sopimuksesta, on olennaisesti virheellinen. Jos valtion perustaminen on ainut keino estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan, niin eiväthän ihmiset kykenisi sopimaan sitovasti mistään.

Max Stirner, saksalainen filosofi (synt.1806) pistää valtion olemassaolon vielä kyseenalaisemmaksi: ”Valtion hyväksyttävyys näyttää perustuvan siihen, että ihmiset haluavat ryhmähengen nimissä alistua siihen moraaliin, joka alistaa heidät. Moraali murtaa egon sisältä päin eikä siitä voi helposti irtautua. Valtio on olemassa, koska sen sallitaan olla olemassa. Siksi valtion poistamiseksi on moraalin, uskonnon ja kulttuurin arvoilta riistettävä pyhyys ja ihmisen on tultava itse kaikkivaltiaaksi. Jokainen nuori vielä tavoittelee Jumalaa ja ihmisyyttä, mutta valtio on este hänen kehitykselleen, onhan valtion tehtävä ”kasvattaa”, rajoittaa ja kesyttää yksilöä, alistaa tämä yhdelle yleisyydelle. Valtio on kuin uusi kirkko, jonka moraalinen tekopyhyys on kirjattu lainsäädännöksi.”

"Amerikkalainen kansalaisvapauksia edistävä Freedom House -tutkimusinstituutti jakaa vusoittain maailman maat kolmeen ryhmään: vapaat, osittain vapaat ja ei-vapaat. Vapaassa maassa on avoin poliittinen kilpailu, kansalaisoikeudet, toimiva kansalaisyhteiskunta ja riippumaton media. Freedon Housen luokittelussa maailman 194 maasta 87 on vapaita. Enemmän tai vähemmän suljettuja ei-vapaita on 47. Jollakin tavalla edustukselliseksi luokiteltu demokratia on 115 maassa. Edustuksellinen demokratia ei siis välttämättä tee maasta vapaata... Edustuksellisten demokratioiden määrä on vähentynyt viime vuosina... Maailman väestöstä selvästi alle puolet, 43 prosenttia asuu oikeasti vapaissa maissa." (Mikael Pentikäinen 17.4.2011)

Tuong Vu: State Formation World Politics 62, 1/2010

Mathias Albert: Be- und Entgrenzungen von Staatlichkeit im politischen Kommunikationsraum ApuZ 20-21/2007

Ekokansalaisen rajoja ei valtiollinen tullilaitos suojaa

Kiinnostava näkökulma Euroopan Unioniin pulpahti esille kommunistikonkarin Aarne Saarisen tuomiossa kansallisvaltiolle ylipäätään. Kansallisvaltio ruokkii ihmisen vastenmielisimpiä piirteitä: itsekkyyttä, ahneutta, omahyväisyyttä ja kateutta (HS 3.7.1992). Viattomana esimerkkinä kansallisuustunteesta esitettiin Suomi - Ruotsi -yleisurheilumaaottelu (8.7.). Saarisen mukaan ihmisen kehityksen tässä vaiheessa ihmisen evoluutiota edistää parhaiten Euroopan Unioni, ei valtio (11.7.).

Minua ihmetyttää Saarisen ja EU-luottavaisten jämähtäminen niin kutsuttuun demokraattiseen massakehitykseen. Niin valtiot kuin valtioyhteisöt voivat toimintaperiaatteensa mukaisesti vain kehittää ja rationalisoida nykyistä yhä erikoistuneempaa tuotantoa, eivät muuttaa sitä. Massatuotannon kannattavuuden parantamiseksi niiden on koulutettava yhä yhtenäisempiä kansalaisia. Kuka haluaa lapselleen valmiiksi suunnitellun tulevaisuuden? Miten paljon luonto vielä kestää?

Eikö kuulostaisi houkuttelevalta suunnitella kolmatta vaihtoehtoa - nykytilan jatkumisen ja yhä suurempien yhteisöjen rinnalle kolmatta vaihtoehtoa - hajautettua hallintoa ja omavaraista taloutta? Omaperäisillekin yksilöille ja ratkaisuille tulisi tilaa. Onhan nyky-yhteiskunta osoittanut rajansa, sillä yhä harvemmat nuoret viitsivät edes käydä äänestämässä.

Niin valtio kuin massatuotanto ovat selvästi saavuttaneet eläkeiän. Valtio pystyy säätämään lait, jotka takaavat jotakuinkin oikeudenmukaisen sosiaalisen ja koulutuksellisen tason, työttömyysturvan ja työmatkat. Mutta jo ympäristöongelmien ratkaisussa valtiollinen päätöksentekotapa on avuton - joko liian pieni tai liian suuri. Siltä puuttuvat oikeudet ja lakipykälät hidastavat virkamiesten välttämättömiksi havaitsemien säädösten toteuttamista, onhan valtiovallan edustettava tasapuolisesti erilaisia intressiryhmiä. Valtiollinen korjausverstas ei voi muuta kuin pitkittää tuhoavaa eloonjäämistä. Suurin osa varoista ei suinkaan kulu sosiaalietuuksiin ja koulutukseen, vaan vanhentuneen pankki- ja tuotantojärjestelmän pönkitykseen. Valtio ja sen liitännäiset edistävät tuon teknisen ihmisen eloonjäämistä, jota Saarinen niin ihannoi.

Hyväkään tekniikka ei voi turvata jatkuvaa kasvua. Vapaat vaalit ja vallan kolmijakoon perustuva parlamentarismi ovat vain vapauden irvikuvia. Puolueista on muodostunut pieniä klikkejä, joissa valitaan toinen toisiaan. Lehdistö ei raportoi sitä mitä poliitikot tekevät, poliitikot eivät tee sitä mitä pitävät oikeana, oikeuslaitos ei turvaa ihmisen oikeuksia, vaan vahtii valtion eloonjäämistä. Eikö ihmiskunta ole saavuttanut jo sen kehitystason, jossa voidaan myöntää: fyysinen on paikallista, henkinen on globaalia?

Saarinen on kiinnostunut ihmisen evoluutiosta, mutta hän ei sanallakaan mainitse luonnon kestokykyä. Tämän avaruusaluksen nimeltä maa, jolla ei ole kotipaikkaa, minne pysähtyä tankkaamaan, tasapaino ei loputtomiin kestä sitä, että vettä, polttoaineita ja sellaisia luonnossa esiintyviä aineita, jotka eivät voi uusiutua, siirrellään puoliskolta toiselle.

Myös Suomen kehitysmaaekspertti U.B.Lindström tyrmää valtiota suuremman valtion eli Euroopan Unionin, joskin hyvin erilaisilla perusteilla kuin Saarinen kansallisvaltion. Vesistöjen saastuminen jatkuu, eroosio kiihtyy, ympäristöpakolaisten määrä kasvaa, jos Euroopasta tulee pohjoisen pallonpuoliskon valtioiden valtio (7.7.).

Sosialistien tunnuslause on ollut Työväenluokka ei tunne rajoja, porvarien tunnuslause Pääomaa eivät rajat saa kahlita. Kuinka kummaa: valtioton olotila on myös ekofilosofien päämäärä.

Ei lie tarvitse todistaa, että ympäristösaasteet eivät pysähdy viisumi- ja tullimuodollisuuksiin. Tulisiko nyt siis ekovihreän tulevaisuuden tutkijan tukea Saarisen mielikuvia vastaavaa Euroopan Unionia vai mieluummin Lindströmin esittämää globaalia vastuunjakoa? Ekofilosofien piirissä kiistellään kahdesta vaihtoehdosta: voiko maapallon turvata paremmin YK:n tapainen maailmanlaajuinen organisaatio vai tulisiko päätösvalta jakaa jotenkin muuten. Saarisen tavoin ollaan yksimielisiä siitä, että koska ongelmat ovat globaaleja, on valtio-kokoisen hallintayksikön aika ohi. Valtio ei ole kansallinen sen paremmin kuin maantieteellinenkään luomus, vaan määrätyn historiallisen ajanjakson symboli.

Myös maailmanvaltiota vastaan puhuu se, että jos jostain yhteisistä päämääristä saadaan enemmistöpäätös, esimerkiksi merien ja korkeiden ilmakerrosten suojelusta, tuhoavien myrkkyjen käytöstä, raaka-aineiden käytöstä tai lapsiluvusta, on asetettava ylikansallinen viranomainen vahtimaan päätösten toteuttamista. Miten maailmanvaltio saisi aikaan tarvittavan tiedon ja ratkaisut rajoituksista? Miten sille myönnettäisiin tehokkaammat vallankäytön välineet kuin nykyisin on YK:lla? Kamppailu olemassaolosta käy tulevaisuudessa yhä kovemmaksi. Miten voidaan löytää oikeudenmukainen hallintatapa?

Suomalaista keskustelua ajatellen on vahinko, että Suomessa ei ole foorumia, jossa visioitaisiin ekologisesti ja eettisesti kestävää yhteiskuntaa. Kolmannesta vaihtoehdosta ei Suomessa keskustella, vaikka Suomelle asian luulisi olevan erityisen ajankohtainen. Onhan naapurinamme idässä siirtymäkauden yhteiskunta. Entiset Neuvostoliiton osavaltion eivät täytä kehitysmaan kriteerejä, mutta matka markkinatalouteenkin on pitkä. Ihmiset kuuluvat koulutettuun osaan planeetan ihmismäärästä ja he elävät tällä hetkellä siirtymävaiheessa. Suomi on ainut korkeasti kehittynyt kulutusyhteiskunta mahtavan sosialistisen kasvatuksen saaneen kansakunnan vieressä. 

Saksassa ekopolitologit puhuvat kirkontornipolitiikasta ja Englannissa kvanttiyhteiskunnasta. Itsenäiset ja omavaraiset kylät toimisivat yhtenäisillä ekologisilla ja kulttuurisilla alueilla. Ihmiset kuuluvat valtiollisesta rakennelmasta huolimatta johonkin laajempaan järjestelmään, mutta joutuvat nykyjärjestelmässä uhraamaan suurimman osan päivittäisestä ajastaan ja energiastaan järjestelmän nimeltä valtio hyväksi. Valtiothan kehittyivät vain kymmenisen sukupolvea sitten sodankäynnin rahoittamiseksi ja organisoimiseksi. Valtioiden määräysvalta kasvoi asekehityksen myötä: mitä laajempikantoiset aseet sitä suuremmat hallintokunnat.

Kansallisvaltioiden suhteet eivät ole suhteita kansalaisten vaan diplomaattien, virkamiesten ja sotilaiden välillä. He turvaavat elämän ennen kaikkea yhteiskunnallisena ja valtiollisena asemana, eivät ihmiskunnan edustajina. Ihmiset eivät löytäisi toimintaansa motivoivaa samaistumista enää valtiosta ja isänmaasta.

On hyödytöntä keskustella siitä pyrkivätkö suurvallat lisäämään valtaansa vai levittämään aatettaan, koska toisen saavuttaminen vaatii toista. Univormua kantavat siviiliasukkaat toisin kuin ammattisotilaat eivät ole valmiita kuolemaan elleivät tiedä minkä hyväksi he kuolevat.

• Fyysinen isänmaa vai henkinen isänmaa?
• Idässä siirtymävaihe mihin?

Aarne Saarisen uskoisi tietävän mitä hän puhuu kirjoittaessaan vihastaan kansallisvaltiota kohtaan. Samalla hän vastustanee läntisten teollisuusvaltioiden sinnikästä pyrkimystä yrittää integroida Boris Jeltsinin johtamaa Venäjää länteen? Edistääkö vahva keskusjohto ihmisen vapautumista kilpailuvietistä vai onko se edellytys investointien kannattavuudelle? Ja jos investoinnit jollain alueella ovat kannattavia, osoittaako se, että ihminen on vihdoin löytänyt tien sopuun ja oman sisimpänsä kehitykseen, merkityksen elämälleen kuten sanotaan, vai vain sitä, että kansalaiset on saatu sinnikkäästi tukemaan yhteisön tekemiä päätöksiä?