7.6.1993– 2011

 


Venäjä on perinteisesti pienalueiden yhteiskunta

Venäläiset ovat aina eläneet julman keskusvallan ja kylämäisen paikallishallinnon duaalitaloudessa. Kerrotaan, että jo 700 vuotta eaa antiikin kreikkalaiset asuttivat Venäjän maaperälle siirtokuntia, jotka välittivät emämaahan viljaa, riistaa, turkiksia ja orjia. Viikinkien kerrotaan käyttäneen hyväkseen Venäjän heimoryhmien kiistoja saadakseen haltuunsa tärkeitä kauppa-alueita.


Ulkoisilta ja sisäisiltä hyökkäyksiltä suojaava valta on mieluisasti annettu keskuksille - milloin tataareille, milloin tsaarille, milloin keskuskomitealle. Kansalaiset ovat melkoisesti eläneet omaa elämäänsä. Vuoden 862 kronikan mukaan Baltian ja Mustan meren välisten jokien kauppamiehet, Waräger, saivat Venäjän alueen eri heimoilta kutsun tulla yhdistämään slaavilaiset kansat. Joen varrella oli paljon asutettuja alueita ja viikinkejä kutsuttiin hallitsemaan. Siihen aikaan oli tavallista pyytää ulkomaisia sotajoukkoja turvaamaan kauppareittejä. (Warägerfursten, "Viikinki" on mahdollisesti peräisin muinaisnorjan sanasta vík, mikä tarkoittaa lahtea tai poukamaa. Vikingr tarkoitti siten mahdollisesti henkilöä, joka toimi lahdessa tai poukamassa. Myöhemmin viikingistä tuli synonyymi vesitse tapahtuville tutkimus- ja ryöstöretkille. Toisen tulkinnan mukaan termi on johdettu muinaisenglannin sanasta wíc, mikä tarkoitti kauppapaikkaa (vrt. latinan sanaan vicus, "kylä"). Muitakin etymologioita on esitetty. Sana viikinki esiintyy useissa riimukivissä ympäri Skandinaviaa. Islantilaisissa saagoissa viikinki tarkoittaa merellistä tutkimusmatkailua, muinaisnorjan sanonta  farar i vikingr tarkoittaa  "mennä tutkimusmatkalle".)

Venäjän kehitys seuraili vielä 1000-luvulla Länsi-Euroopan kehitystä. Maa oli rikas, mutta siellä ei ollut länsimaista tuotanto- ja myyntiajattelua.

Vuoden 1000 tienoilla maa jaettiin verotuspiireihin. Verojen perinnässä ei tunnettu sääliä. Kidutus yleistyi. Ruhtinaat juonittelivat keskenään. Jotta veronkanto sujuisi rauhanomaisesti, annettiin virkamiehille oikeus kestitykseen vahvoine juomineen. Tuossa kunnossa toimiva virkavalta oli hyvinkin lahjottavissa. Jotkut rikkaat vain ottivat haltuunsa erämaita ja lähettivät niille talonpoikia, jotka sitten maksoivat heille veroja. Suku tappeli sukua vastaan. Samaan aikaan Venäjän alueella hyväksyttiin bysanttilainen kirkon laki ja viikinkien ja slaavien perinteiden mukainen maallinen laki. 1100-luvulla Kiovan ja Novgorodin asukkaat kyllästyivät sotiviin hallitsijoihin ja valitsivat itse ruhtinaansa perimysjärjestyksestä riippumatta, vaikka alueruhtinaiden maita määräsi perimysjärjestys.

Kaupungeissa pidettiin vetshe-kokouksia eli vapaiden miesten kokouksia. Ne kutsuttiin koolle torille erityisellä vetshe-kellolla. kun Novgorod antautui Moskovalle ja ruhtinaat takasivat oman valtansa ja rikkautensa liittymällä Moskovaan, itsenäisyyden symboli vetshe-kello vietiin Moskovaan. Vastarinnan johtajat vangittiin ja mestattiin. Moskovan edustajia tuotiin Novgorodin läänitysmaille sota- ja virkapalvelukseen. Novgorod hansakaupunkina välitti turkiksia, hunajaa ja nahkaa ja sai vastineeksi lännen ylellisyystarvikkeita. Maksuna käytettiin hopeaa painon mukaan.

Itsenäiset talonpojat maksoivat ruhtinaille veroa luontaistuotteina. Kyläyhteisölle määrättiin vero. Kirkko ei maksanut veroa, mutta ei myöskään saanut kerätä veroa eli kymmenyksiä.

Moskovan perinnöllisestä yksinvaltiaasta käytettiin nimitystä tsaari 1500-luvulta lähtien. 1300-luvulla Moskovan ruhtinas alkoi ostaa hallintaoikeuksia.

 

Mongolien valta


Tataarit muodostivat yhteisen vihollisen pienille ruhtinaskunnille. Vuonna 1237 tataarien valtias Batu, Tsingis Khanin pojanpoika valloitti rus-nimikkeen alla toimivat ruhtinaskunnat ja kaupunkivaltiot. Valloittajat eivät perustaneet palatseja vaan asuivat teltoissa, ja siksi järjestelmällä oli nimi Kultainen orda, mikä tarkoitti leiriä. Tataarit orjuuttivat venäläisiä 250 vuotta. Se oli täydellisen hirmuvallan aikaa. Maantieteellisen asemansa vuoksi jäivät vain Novgorod ja Pisokov itsenäisiksi.

Tämä painajaismainen aika vaikutti venäläisiin ainakin kymmenen sukupolven ajan. Alueella ei ollut mitään oikeuslaitosta, vain orjuutusta, kidutusta ja alentamista. Ihmiset joutuivat kärsimään kauheaa epäoikeudenmukaisuutta. Se on vaikuttanut alueella asuvien ihmisten mentaliteettiin. Juuri näiden sukupolvien käsitys elämästä, kunniasta, arvosta, vapaudesta ja hyvyydestä on sen jälkeen ohjannut elämää Venäjän alueella ja vaikuttanut niin orjiin kuin ruhtinaisiin. Tavallinen ihminen saattoi joutua päivästä toiseen lauman ratsastajien orjaksi ilman varoituksia. Ruhtinaiden piti käydä esittäytymässä päämajassa, Kremlissä, jotta he saivat valtuudet periä veroja. He itse joutuivat käymään läpi alentavia ja verisiä taisteluja muiden ruhtinaiden kanssa ja kilpailemaan. Alkoi muodostua merkillinen psykologinen tilanne: mitä enemmän valtiaat nöyryyttivät ruhtinaita, sitä väkivaltaisempia keinoja he käyttivät omissa ruhtinaskunnissaan. He jopa liioittelivat mongolien käskyjä.

Mongolivalta tuhosi surutta paikallisia kulttuuriarvoja kuten kirjastoja ja rakennuksia. Venäläiset oppivat mongoleilta kunnioittamaan lujaa keskitettyä hallintoa sekä taloudellisen vallan hyväksikäyttöä. Luokkajako yleistyi, samoin järjestystä valvova, pelätty ja kovaotteinen keskusvalta, joka totutti Venäjän kansat ulkopuoliseen kuriin. Sitä tuki bysanttilaisen kirkon seremoniallisuus.

 

Moskova nousee keskukseksi vuonna 1478

Silloin vielä mitättömän Moskovan ruhtinaskunnan jäsenet julistautuivat Moskovan ruhtinaskunnaksi ja sitten Venäjän imperiumin valtiaiksi. He menestyivät, koska siellä syntyi messiaaninen ajatus pyhästä rusista ja he älysivät julistautua ”pyhän Venäjän” synnyttäjiksi: ”Moskova on Kolmas Rooma, eikä neljättä tule olemaan.” Tämä tehtiin Ivan III aikana.

Hänen aikanaan vuonna 1453 olivat Osmanit (Turkin islamilainen sulttaanikunta) vallanneet Konstantinopolin (Istanbulin). Kyse ei ollut pelkästään kaupungin valtauksesta vaan koko ortodoksisen maailman pyhän paikan valtauksesta. Ortodoksisuus oli alkanut menestyä Moskovan ruhtinaskunnassa. Koko henkinen ja poliittinen järjestelmä muotoiltiin uudestaan. Konstantinopolin menetys asetti Moskovan ruhtinaskunnalle uusia haasteita ja hengellinen tuli katosi. Ivan III meni naimisiin Sofia Paleologin kanssa vuonna 1472. Hänessä yhdistyi bysanttilainen perinne, hengellinen ja maallinen valta. Avioliito solmittiin vain 19 vuotta Konstantinopolin ja bysanttilaisen aatteen sortumisen jälkeen. Näin Moskovan ruhtinaskunta yhdisti bysanttilaisen kulttuurin ja se pysyi pystyssä 200 vuotta. Venäjällä kehittyi tunne messiaanisesta tehtävästä ja suurvallasta, mikä nosti venäläisten itsetuntoa.

Tästä kahdeksan vuoden kuluttua, vuonna 1480 tapahtui niin kutsuttu Ugran rannalla seisominen. Keski-Venäjän joen Ugran rannalle kokoontuneet Moskovan ruhtinaiden joukot seisoivat turkkilaisten ja mongolien valtaa vastassa eivätkä osanneet päättää, tulisiko hyökätä. Tämän jälkeen Moskovan ruhtinaat olivat vapaita mongolialais-turkkilaisten valtauksesta ja ratsastajajoukoista.

Moskovan ruhtinaskunnan tilalle alkoi kehittyä venäläinen valtio, joka jatkoi bysanttilaisen kulttuurin ja julmien valtaajien perintöä. Messiaaninen tehtävä yhdistyi suurvalta-ajatteluun. Nämä rankat kokemukset alkoivat muovata venäläisten itsetietoisuutta.

Samoihin aikoihin Ivan III sulki kauppayhteydet Eurooppaan ja tuhosi Novgorodin itsemääräämisalueen. 40 hansakauppiasta vangittiin ja karkotettiin maasta. Moskovan keisarikunta pystytti ensimmäistä kertaa rautaesirippua länteen. Latinität eli keskiaikaisen kulttuurin vaaliminen ja latinan kieli julistettiin kaikkein pahimmaksi ideologiseksi viholliseksi. Moskovassa alettiin palvoa euraasialaista maailmankuvaa.

1600-luvulla alettiin perustaa erilaisia virastoja, kaikki keskusvallan alaisina. Keskusvallan tärkeimpiä tulonlähteitä olivat tullit, rahanpainaminen ja kauppa. Kartanotalous ja maaorjuus lisääntyivät. Valtio kehitti teollisuutta, koska sitä kiinnosti sotateollisuuden kehittäminen.

Nykyinen alueellinen erikoistuminen alkoi jo 1600-luvulla. Aunuksen ja Uralin seuduilla rakennettiin metalliteollisuutta, Novgorodissa ja Katsanissa vuota- ja nahkateollisuutta, Vienanmerellä suolankeittimöitä. Kehittyi koko Venäjää käsittävä kaupankäynti.

Tavoitteena oli luoda Preussin kaltainen oikeusvaltio, ei englantilaista parlamentarismia. Tuolloin eduskunnassa eli duumassa oli edustettuna noin sata sukua eli aatelisto, mutta myös tykkimiehiä ja kasakoita. Palvelusvelvollisten aatelisten piti viljellä oman maansa lisäksi valtion maata. Siitä hyvästä he saivat pitää maaorjia ja orjuuttaa talonpoikia.

Jo tuolloin maaorjan ja niskoittelevan talonpojan sai lähettää pakkotyöhön kaivokseen tai tehtaaseen. Maaorjia ostettiin ja vaihdettiin kuin karjaa. Heitä pantattiin ja kiinnitettiin kuin mitä tahansa omaisuutta ja käytettiin maksuvälineenä korttipelissä. Maaorjuus lopetettiin vasta 1840-luvulla. Talonpojat saivat lunastaa sen maan, jota olivat viljelleet, mutta kyläyhteisönkin hallintaan jäi maata.

 

Pietari I mahtikausi

Myöhemmin 1700-luvun alussa Pietari I alkoi taas kehittää maata Euroopan suuntaan. Kaksisataa vuotta myöhemmin hänet julistettiin antikristukseksi, koska hän madalsi raja-aitaa eurooppalaisen Aasian välillä.

Monet syyt selittävät, miten oli mahdollista, että Moskovan kreivikunta kasvoi Pietari I aikana jättiläismäiseksi valtakunnaksi, joka ulottui ”Puolan Veiksel-joesta ja Suomen graniittivuorista Tyynen meren rannoille, jopa Pohjois-Amerikan rannikolle Alaskan reunoille”. Ihmiset saivat jo siitä tiedosta itseluottamusta, että kuuluivat näin suureen kansaan, riippumatta siitä, millä sosiaalisen hierarkian rappusella he itse seisoivat ja mitä valtuuksia heillä oli itse valtiossa. Kuuluminen suurvaltaan oli tärkeämpää kuin epämääräinen arkielämä, viranomaisten mielivalta, elämä orjana tai palvelijana, alhainen elintaso. Jos suurvalta olisi menettänyt joitakin alueitaan, olisi asukkaiden persoonallisuuskin kärsinyt. Valtion rajojen puolustamista pidettiin oman identiteetin puolustamisena.

Venäjän ensimmäisen aikakausilehden nimi vuonna 1802 oli Vestnik Evropy, Euroopan sanomat, jota toimitti Venäjän valtion historia -teoksen tekijä. Sivistyneistö yhdisti Venäjän suurvalta-aseman ortodoksisuuteen. Bysantti, toisena Roomana, väistyi Moskovan tieltä, kolmantena Roomana. ”Moraalisesti täydellinen voitto kuuluu Moskovalle”, runoili Konstantin Leontev Fedor Dostojevskia mukaillen. Hänen mukaansa eurooppalaiset toivoivat Venäjän muodostavan eurooppalaisen liittovaltion. On valittava yhtenäisyys ja vahvuus, ei niinkään elintasoa, koska vahvuus tuo elintasoa. Germaanista ja roomalaista sivilisaatiota ei pidetty yhtä täydellisenä kuin slaavilaista kulttuuria.

1700-luvun alussa Venäjä jaettiin kahdeksaan kuvernementtiin ja Pietari I, jonka nimen Jeltsin mainitsi yhtenä ihannekuvanaan, erotti kaupungit omaksi hallintoyksikökseen. Maata hallitsivat salaneuvosto ja senaatti. 1731 perustettiin kabinetti, joka jakaantui salaisten asiain, ulkoasiain ja sisäasiain osastoihin.

Tämän jälkeen vuonna 1767 Katariina Suuri - valtias joka kertomusten mukaan ei koskaan nähnyt selvää päivää - yritti toteuttaa ranskalaisia demokratia-oppeja. Hän kutsui virkamiesten, aatelien, kaupunkien ja talonpoikien edustajat hallitsemaan. Nämä osoittautuivat kuitenkin saamattomiksi ja henkilökohtaisten etujensa vartijoiksi. Katariina Suuri tuli siihen tulokseen, että Venäjä ei ollut vielä valmis demokratiaan, vaan tarvitsi valistunutta itsevaltiasta. Kuitenkin valtakunta jaettiin 51 kuvernementtiin ja piirikuntiin, koska alueellista hallintaa haluttiin lisätä.

Bysanttilaisen ja tataarien perinnön lisäksi venäläisellä aatelistolla ei ollut yhteistä näkemystä. Aatelisto ei ollut koskaan yhtenäinen. Sitä ei voinut verratakaan ranskalaiseen aatelistoon. Venäjän aatelistolla ei ollut varaa pystyttää upeita yksityisiä aatelislinnoja kuten Englannissa ja Ranskassa eikä se kiinnostunut läntisistä kulttuuriharrastuksista. Aika näytti kuluvan kortinpeluun ja metsästyksen merkeissä. Ranskasta hankittiin kyllä muotivaatteita ja ylellisyystarvikkeita.

Aikakauden huomattavin rakentaja oli valtio. Aatelisista tehtiin virkamiehiä ja he saattoivat käyttää asemaansa oman taloutensa kohentamiseen, sillä valtio maksoi virkamiehille huonoa palkkaa. Mikään asia ei sujunut 1700-luvun byrokratiassa ilman voitelua. Autokratian aikana ei säädetty lakeja. Yhdessäkään perustuslaissa ei määritelty valtaapitävien ja kansalaisten suhdetta.

Koko 1700-luvun oppi venäläinen aristokratia Pietari I aikana puhumaan ranskaa, ymmärtämään tiedettä saksaksi ja rakentamaan kotinsa italialaisittain. Mutta jo 1800 luvulla alettiin puhua erityisestä venäläisestä tehtävästä, Nikolaj Gogol etunenässä: ”Miksi yksin Venäjä edustaa Jumalan tahtoa? Koska se tuntee Jumalan käden kaikessa mitä sille tapahtuukin. Se ei aukene kellekään muulle kansalle kuin venäläiselle.” 1800-luvulla monet muutkin pitivät selvänä Venäjän suuravalta-asemaa ja ortodoksista maailmankuvaa.

Tsaarin aikainen venäläinen aatelisto oli ehkä Euroopan sivistyneintä kiitos Katariina Suuren valistuneisuuden ja hänen Leibnizin avustuksella perustamansa luonnontieteellisen yliopistomaailman 1800 luvulla, jolloin muualla Euroopassa vielä johtavat yliopistot olivat teologisia yliopistoja. Leibniz kehitteli universaalia yleiskieltä, jossa loogisten laskelmien avulla pystytään välttämään sanojen monimielisyydet ja laskemalla ratkaisemaan filosofiset ongelmat. 1900-luvulla Frege, Wittgenstein, Russell ja muut matemaattisen logiikan uranuurtajat päätyivät samanlaisiin näkemyksiin.

 

Venäjä valmistautuu kommunismiin 1800-luvulla

Vuonna 1825 armeijan ja aateliston edustajat yrittivät perustaa perustuslaillisen monarkian, mutta ei ollut enää puhettakaan perustuslaista - tsaari määräsi mitä maassa sai tehdä ja tavoitteena oli isä-lapsi suhde. Aleksanteri II aikana perustettiin itsehallinnollisia zemstva, mutta jo Aleksanteri III aikaan demokratiaprosessi jäädytettiin.

1850-luvun jälkeen Kosntantin Leontev kirjoitti ortodoksian juurista ja painotti Bysantin tärkeyttä – ja Moskovaa kolmantena Roomana: ”Bysanttilaisuus on muokannut meitä ja luonut suuruutemme liittymällä patriarkaaliseen yksinkertaiseen aatteeseemme.” Taustalla oli pitkä kahtiajako slavofiilien ja länsimielisten välillä. Slavofiilien mukaan Venäjällä vallitsi ainutlaatuinen yhteys valtaapitävien ja kansan välillä – autokratia, ortodoksia ja kansanmielisyys. Leontev kirjoitti vuonna 1875: ”Kaikki eurooppalaiset johtavat valtiot haluavat eurooppalaista liittovaltiota.” Eurooppalaiset aatteet näyttivät toteutuvan, kun Venäjällä alkoivat 1800-luvulla levitä marxilaiset aatteet. Vaikka ne olivat syntyneet Euroopassa, eivät ne kuitenkaan tähdänneet Euroopan yhtenäisyyteen.

Vuonna 1870 kansallisuusaatteen innoittamat aateliset, narodnikit, alkoivat tehdä retkiä 'kansan luo'. Mutta kun kansa ei innostunut valistuksesta ja propagandasta, otteet kiristyivät ja tsaarin ja viranomaisten murhia suunniteltiin. Uusia vallankumouksia pelättiin jatkuvasti.

Marxin ajatukset sopivat hyvin venäläiseen perinteeseen – ajatukset eivät perustuneet kansalliseen vaan kansainväliseen laajuuteen. Messianismin tilalle tuli kommunismin aate ja ortodoksian tilalle marxilais-leniniläinen oppi, kuninkaan sijalle pääsihteeri. Imperialistiset pyrkimykset kasvoivat toisen maailmansodan jälkeen. Tsaarin aikaiset olkapäätopat ilmestyivät sotapäälliköiden olkapäille, ministerit pitivät virkauniformua, kouluissa tytöt ja pojat eristettiin eri luokkiin. Internationaalin tilalle nostettiin kansallishymni, jossa ylistettiin yhtenäistä rusia. Syntyi imperiaalinen sosialismi. Tiedemiehet olivat löytäneet merkkejä siitä, että Stalin olisi nimennyt itsensä kuninkaaksi, jos olisi elänyt vielä pitempään.

Vuonna 1905 keisari Nikolai II suostui kutsumaan koolle neuvoa antavan edustuskokouksen, duuman, kun talopojat olivat kapinoineet ja ryöstäneet aatelitiloja. Myös sotilaat ja työläiset kapinoivat. Perustettiin Venäjän parlamentti, joka valittiin säätyjen mukaan ja toimi 11 vuotta 1906 - 1917. Vaaleissa vuonna 1906 konstitutionaaliset demokraatit saivat eniten ääniä, mutta eivät suostuneet yhteistyöhön hallituksen kanssa. Hallitus ei kuunnellut duumaa, virkamiehiä tapettiin. Mutta kun pääministeri vaihtui, duuma hajotettiin ja vallankumouksellisia alettiin vainota. Opposition johtajat olivat maanpaossa tai Siperiassa. Talonpojille annettiin lupa erota kyläyhteisöistä ja ryhtyä itsenäisiksi viljelijöiksi.

Vuoden 1906 perustuslaissa hylättiin kaikki nationalistiset pyrkimykset: Venäjän on oltava yhtenäinen ja jakamaton. Keisari ei halunnut parlamentarismia. Uudessa vaalilaissa lisättiin varakkaiden äänioikeutta. Siksi vasemmisto ja perustuslailliset jäivät vähemmistöksi vasta kolmannessa duumassa. Vähemmistökansojen alueilla lisättiin venäläisiä virkamiehiä. Keisari ei halunnut parlamentarismia. Pääministeri murhattiin.

Sodan keskellä vuonna 1916 duuman keskiryhmät vaativat taas perustuslaillista demokratiaa ja kansan luottamusta nauttivaa hallitusta. He syyttivät pääministeriä rikolliseksi ja ministereitä typeriksi. Vaatimukset duuman luottamusta nauttivan hallituksen muodostamisesta, mihin myös Venäjän liittolaiset olivat keisaria kehottaneet, jäivät toteutumatta.

Lainaa oli alettu ottaa 1880-luvun lopulta lähtien etupäässä Ranskasta maan teollistamiseksi, pääasiassa rautatien rakentamiseen. Vuonna 1912 korot ja kuoletukset veivät 1/5 osan valtion budjetista. Koska vielä rintamallakin kärsittiin suuria tappioita, kiihtyivät lakot ja mielenosoitukset vuoteen 1917 mennessä. Keisari yritti hajottaa duuman, mutta se järjestäytyi edistyksellisen blokin ympärille. Samaan aikaan laajeni työväen ja sotilasedustajien neuvosto. Se perusti maaliskuun alussa sotilaskomiteoita järjestyksen saamiseksi.

 

Keskusvallan lopullinen voitto 1917

Helmikuussa 1917 perustettu väliaikainen hallitus onnistui ensimmäisestä maailmansodasta huolimatta järjestämään vaalit perustuslakia säätävälle kokoukselle. Keisari yritti hajottaa duuman, mutta joutuikin luopumaan kruunusta 2.3.1917. Duumakomitea ja neuvostojen komitea nimittivät yhteisen väliaikaisen hallituksen. Venäjällä alkoi kaksoisvallan kausi, väliaikainen hallitus ja eri puolille maata syntyneet neuvostot kilpailivat keskenään vallasta. Länsivallat tunnustivat väliaikaisen hallituksen pitääkseen Venäjän sodassa. Neuvostot vaativat rauhan sopimusta ja syyttivät hallitusta militarismista ja imperialistisesta politiikasta.


Ukrainassa maaliskuun 1917 lopulla muodostettu parlamentti vaati poliittista autonomiaa iskulauseenaan ”Autonominen Ukraina Venäjän liittovaltiossa”. Syyskuussa 1917 kokoontuivat Ukrainassa huomattavimpien vähemmistökansojen edustajat. Vähemmistökansat eivät halunneet irtautua Venäjästä, vaan muodostaa liittovaltion. Vasta kun bolsevikit alkoivat tukahduttaa muita poliittisia suuntauksia, alkoivat kansallisuudet vaatia jopa itsenäistymistä. Stalin selitti, että kansojen itsemääräämisoikeus ei tarkoittanut porvariston oikeutta, vaan työtätekevien joukkojen itsemääräämisoikeutta.

Venäläisten enemmistö oli vuonna 1917 valmis antamaan vallan neuvostoille eli paikallisille toimielimille. Mutta kuinka kävikään silloin? Valta keskittyi jo vaalitaistelun aikana Kremliin. Ne jotka oli lähetetty kyliin, pelloille ja tehtaisiin kertomaan uudesta neuvostojen vallasta, alkoivat vahtia kansankunnan yhteisen edun nimissä, sodan ja nälän lopettamiseksi, neuvostojen uskollisuutta keskusvallalle.

Huhtikuun konferenssissaan bolsevikit päättivät ohjelmansa mukaisesti osoittaa, miten kansalaiset saavat rauhan, maata ja leipää. Ratkaisu oli puettu iskulauseeseen: kaikki valta neuvostoille. Neuvostot tarkoittivat Leninille työyhteisön, sotilaiden ja paikkakuntien valitsemia edustajia. 10.6.1917 oli Moskovassa suuria mielenosoituksia, joissa julistettiin Kaikki valta neuvostoille. Alas kapitalistiset ministerit. Työläisille valta tuotannossa.

Mutta jo heinäkuun neljäntenä päivänä Lenin muutti iskulauseen. Valta siirrettiin Moskovaan. Syy vallan antamiselle keskuskomitealle oli Leninin omien sanojen mukaan se, että "vaikka neuvostot ovat yhä tärkeitä, eivät kuitenkaan ole eduksi sellaiset neuvostot kuin Venäjällä nyt on". Koska heinäkuun kriisissä neuvostot olivat tukeneet hallitusta, Leninin mukaan ylimenokaudella paikalliset neuvostot eivät ymmärtäneet, mikä niiden kannalta on parasta. Siksi on tärkeä keskittää valta niille, jotka jo tietävät.

Heinäkuun jälkeen oli odotettu perustuslakia säätävää kansalliskokousta. Bolsevikit kuitenkin hajottivat duuman ja saivat vallan lokakuussa 1917. Kun 25.10.1917 Pietarin neuvosto ja Leninin kannattajat vangitsivat Talvipalatsissa majailevan hallituksen, oli iskulauseena: "Kaikki valta neuvostoille." Kansankielessä se tarkoitti vallan antamista kylä- ja ammattiyhteisöille. Perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontui 5.1.1918. Bolsevikit vaativat valtiovallan luovuttamista neuvostoille. Yleisvenäläinen neuvostokongressi tuki bolsevikkien vaatimuksia ja korkein valta annettiin neuvostojen yleisvenäläiselle edustajakokoukselle. Kun heidän ehdotuksensa hylättiin, syntyi aseellinen hajaannus. Bolsevikit halusivat eri ammattien edustajat,  Räterepublik, edustamaan erilaisia näkökulmia.

Länsivallat pitivät tätä uutta hallitusta laittomana. Eipä ihme, sillä Neuvosto-Venäjä oli ilmoittanut, että se ei vastaa keisarivallan lainoista eikä pääomasijoituksista.

Kesällä 1918 neuvostokongressi hyväksyi perustuslain. Sen mukaan valtiovaltaa käyttävät neuvostot siten, että alimpana ovat paikalliset neuvostot. Tulevaisuuden kannalta oli ratkaisevaa, että vaikka valtion hallintokoneisto oli hajautettu, oli kommunistinen puolue keskitetty. SNTL:n ensimmäinen perustuslaki tuli voimaan vuonna 1923. Korkeinta valtaa käytti neuvostojen edustajakokous ja sen valitsema keskuskomitea.

I maailmansodan jälkeen itsenäistyivät Puola ja Suomi, sitten Baltian maat. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1991, Keskiaasia ja Transkaukasia. Raskaalta tuntuivat Valkovenäjän ja Ukrainan menetys. Venäjällä ei enää ole juurikaan pääsyä Itämerelle eikä Mustallemerelle, eikä maatietä Keski-Eurooppaan, niille alueille, jotka se valtasi Pietari Suuren ja Katariina Suuren aikana 1700-luvulla. Uralin vuoriston toisella puolella venäläisen väestön osuus laskee koko ajan ja erilaista poliittista kulttuuria edustavat kansat kehittävät politiikkaa ja taloutta.

Slaavilainen yhteys -liike alkoi 1840-luvulla. Kirjailijat etsivät panslavistismista yhteistä kieltä. Venäjän keskeinen autoritäärinen panslavismi sai vastaansa demokraattisen austroslavismin ja federaalisen jugoslavismin. Saksan hyökkäyksen jälkeen tarttui Stalin taas panslavismin ideaan Legitimoidakseen Venäjän vallan Itä-Euroopassa. Valkovenäjällä ja Ukrainassa on alettu taas puhua slaavilaisesta sivilisaatiosta.

 

"Valtio on ollut aina pyhä"

Idässä Bysantissa ja Venäjällä keisari on aina ollut jollain tavoin kirkonkin johtaja, valtio ei ole koskaan ollut puhtaasti maallinen instituutio vaan sakraali, pyhä. Tuo keisarillinen paavillisuus käy ilmi suurten venäläisten kirjailijoiden kuten Tolstoin ja Dostojevskinkin hätkähdyttävän kansalliskiihkoisista Venäjän valtakuntaa koskevista käsityksistä. Esimerkiksi ulkovenäläinen ortodoksinen kirkko on julistanut viimeisen tsaariperheen tapetut jäsenet pyhimyksiksi. Pyhällä valtiolla uskotaan olevan jokin erityinen tarkoitus ja tehtävä. Tavoitteena ei ole tavanmukainen huolenpito ihmisten hyvinvoinnista – se olisi jumalanpilkkaa.

"Nykykirjailijoita huolestuttaa, että ihmiset kääntyvät uhrivalmiista isänmaallisuudesta pikkuporvarilliseen kaman metsästykseen. Andrei Prohanov on sitä mieltä, että Venäjän valtion ja kansan täytyy olla syntynyt vähemmän triviaalia tarkoitusta varten. Länsi ei ole pyhä. Se on suuntautunut kerettiläiseen materialismiin. Valtionvastaisuus on sekä Venäjällä että Neuvostoliitossa ollut uskonnonvastaisuuteen rinnastettava rikos. Perestroikan vastustajissa oli enemmän yksinkertaisia uskovaisia, ihmisiä jotka eivät voi sietää, että arvostellaan kaikkea sitä mihin he hartaasti uskoivat, minkä puolesta he olivat valmiita taistelemaan ja kärsimään. Tsaarinaikuisten uudistusvihamielisten mustasotnialaisten ensimmäisiä tavoitteita oli palauttaa jumalasta lähtöisin oleva rajoittamaton itsevaltius sekä lopettaa hajottavat ja pyhyyttä loukkaavat demokraattiset kokeilut." Jaan Kaplinski 26.5.1989

 

Vahva presidentti sopii läntisille suuryrityksille

Venäjälle suositeltiin vuonna 1991 vahvaa ranskalaismallista presidentti-keskeistä markkinataloutta tai englantilaismallista markkinoihin nojautuvaa parlamentaarista demokratiaa. Jos presidentti tai parlamentti ei saisi aikaiseksi markkinatalouden toteutumista, uhkaisi kaoottinen rikollisuus, nälänhätä ja mielivaltaisuus. Huomiota eivät saaneet rakenteellisia muutoksia kestävän kehityksen edistämiseksi tehdyt ehdotukset.

Taloustutkijat pitivät toivottavana Venäjän tulevaisuuden visiona keskitettyä vahvaa presidenttivaltaa. Tällöin kulttuurisesti itsenäiset osavaltiot osallistuvat maailmanlaajuiseen taloudelliseen työnjakoon. Kun Boris Jeltsin osallistui läntisten teollisuusmaiden kokouksiin, tervehtivät seitsemän teollisuusmaan johtajat häntä “veljellisesti”. Kaikki toivoivat Venäjän pikaista liittymistä integraatioon eli taloudelliseen, sotilaalliseen, poliittiseen ja myös kulttuuriseen yhdentymiseen. Kyse ei ollut filantropisesta Venäjän nivomisesta lähemmäksi länttä, vaan taloudellisen kasvun varmentamisesta. Länsimaiselle talouselämälle vahva keskusjohto on edellytys sille, että Venäjälle kannattaa investoida. Presidenttiä tukemalla halutaan estää Venäjän hajoaminen itsenäisiksi osavaltioiksi ja alueellinen talouspolitiikka. Tuki kohdistuu niiden tuotteiden valmistuksen yksityistämiseen, joita ostetaan länsimaissa. Taka-ajatuksena toivottiin Venäjän paikallispoliitikkojen suostuvan Jeltsinin poliittisiin ehdotuksiin helpommin, jos heille myönnetään länsimaisia investointeja ja kauppoja.

Myöhemmin myös monet tavalliset venäläiset tukivat Putinia ja siten läntisten teollisuusvaltioiden integraatiopolitiikkaa. He pelkäsivät täydellistä yhteiskunnallista kaaosta ja siksi heille sopi vaikka vahva itsevaltiaskin, kunhan joku kovalla kädellä panee rikolliset ja byrokraatit kuriin. Alueelliset virkamiehet olivat valmiita presidentille oikeuden nimittää ja erottaa ministerit ja parlamentti sekä valita ne viranomaiset, jotka päättävät maan laajasta yksityistämisestä. He eivät halunneet yhtyä 20 valtion liittoon, koska tällöin valtioilla olisi ylivalta, oma perustuslaki ja oikeus päättää kansalaisten taloudellisesta asemasta.

Taloustieteilijöistä poiketen länsimaiset poliitikot pelkäsivät vahvan presidenttivallan palauttavan stalinistisen totalitaarisen hallinnon. Ammattipoliitikko toivoo parlamentin vallan kasvua. Venäjän historian aikana on vaadittu kaksi kertaa aikaisemmin parlamentille ja parlamentin luottamusta nauttivalle hallitukselle enemmän valtaa: Katariina Suuren aikaan vuonna 1767 ja vuoden 1917 alussa.

 

Perustuslaki avainasemassa

1990-luvun alussa käytiin kiistaa yhdestä kysymyksestä ylitse muiden: kuka päättää uuden perustuslain sisällöstä. Vastakkain oli kaksi rintamaa. Toisen mukaan presidentti ja alueelliset johtajat päättävät perustuslain pykälistä yhdessä. Toisen kannan mukaan istuva parlamentti sanelee ehdot perustuslain säätämiselle ja sen sisällölle. Kysymys ei ollut vain kahdesta toisensa pois sulkevasta demokratia-käsityksestä, ei myöskään vain Venäjää jo aikaisemmin kahtia jakaneesta valtataistelun muodosta, vaan kiistasta kahden maailmankuvan välillä. Toisen mukaan integraatio ja kansainvälistyminen vievät kehitystä eteenpäin, toisen mukaan paikallisten olosuhteiden vahvistaminen on tae selviämiselle tulevaisuuden vaikeuksista.

Venäjällä perustuslaki oli tärkeä myös siksi, että siinä päätetään, miten siirrytään "postsosialistiseen" valtioon eli kuka määrää ja vahtii valtion omaisuuden yksityistämisestä. Boris Jeltsinin ehdotus uudeksi perustuslaiksi antoi presidentille yhtä laajat valtuudet kuin on Ranskan ja Yhdysvaltojen presidenteillä.

Vastustajat syyttivät Jeltsin käsittävän demokratian samalla lailla kuin tsaari Nikolai II. Venäläisessä perinteessä se tarkoittaa tsaarin valtaa, 'presidentin diktatuuriin' siirtymistä. Edustuksellisen demokratian tilalle nostettaisiin "ansioituneen henkilön yksinvaltius". Presidentille kuuluisi sekä valtion päämiehen asema että ylin toimeenpanovalta. Presidentti voisi hajottaa kaksikamarisen eduskunnan, nimittää ja erottaa ministerit ja hajottaa hallituksen. Hallituksen erottamisesta hänen olisi neuvoteltava ainoastaan osavaltioiden edustajien eli "maakuntakamarin" kanssa.

Jeltsinin liittolaisia parlamentin ylivaltaa vastaan olivat alueelliset edustajat.

Vastakkainasettelu 1990-luvun alussa tuo mieleen vuoden 1917. Neuvostovaltiota perustettaessa käytiin taistelu puolueita ja parlamenttia kunnioittavien menshevikkien ja 'neuvostojen Venäjän' puolesta taistelevien bolsevikkien välillä. Vuonna 1917 bolsevikit voittivat iskulauseella: Kaikki valta neuvostoille. Menshevikkien iskulauseessa vaadittiin: Kaikki valta lakia säätävälle kokoukselle. Leniniä ja bolsevikkeja tukivat alueelliset johtajat. He toivoivat ja uskoivat viimeiseen saakka, että maakunnat ja osa-alueet saavat vihdoinkin tavoittelemansa autonomian.

Joulukuussa 1993 hyväksyttiin monipuoluejärjestelmään perustuva perustuslaki. Maa julistettiin 89 alueen liittovaltioksi, joista 21 oli kansallisia tasavaltoja. Poliittiset puolueet valitsevat puolet eduskunnan alahuoneen, duuman, jäsenistä ja puolet on itsenäisiä kandidaatteja. Ylähuoneeseen, liittoneuvostoon kuuluvat paikallishallintojen valitsemat johtajat, kuvernöörit ja paikallisvaltuustojen edustajat. Järjestelmä on lähes sama kuin Saksassa paitsi että Venäjällä presidentti valitaan suorissa vaaleissa ja hän saa nimetä hallituksen. Jos parlamentti hylkää presidentin nimeämän hallituksen kolme kertaa, on presidentillä oikeus hajottaa parlamentti.

  Puolueet ovat lähinnä statistiikan roolissa, koska niillä ei ole oikeutta voittoisan vaalinkaan jälkeen muodostaa hallitusta. Vuoden 2000 vaaleissa Yhtenäisyys-puolue perustettiin vain muutama kuukausi ennen vaaleja, mutta sille lankesi hallitusvastuu.

Monien on vaikea ymmärtää, miksi perustuslaki on näin ratkaisevassa asemassa Venäjän ongelmia ratkaistaessa. Eihän esimerkiksi Englannissa ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan. Kaksikamarisen parlamentin ylähuoneen jäsenet kuuluvat aatelistoon tai papistoon, ja heidät nimittää kruunu. Suurimman puolueen edustajasta tulee pääministeri, jolla on oikeus nimetä ja erottaa ministerit. Lait säätää alahuone.

Vertailukohteita Venäjän tilanteeseen löytyy länsimaista. Ranskassa on pitkä perustuslaillinen perinne. Kansanedustuslaitoksessa on kaksi kamaria. Senaatin valitsevat kunnanvaltuutetut ja sen toimivalta on pieni. Kansalliskokouksen edustajat valitaan enemmistövaaleilla 491 vaalipiirissä. Ranskan viidennen tasavallan peruslaki vuodelta 1958 antaa presidentille oikeuden nimittää maalle pääministerin ja muut ministerit sekä päättää kansalliskokouksen hajottamisesta.

Ruotsin valtiopäivät muutettiin vuonna 1971 yksikamarisiksi. Puolueet määräävät ehdokkaat ja niiden paremmuusjärjestyksen. Äänestäjä antaa äänensä puolueelle, ei yksittäiselle ehdokkaalle.

 

Keskusvaltaa ei saa murentaa! (vallankaappausyritys 1991)

Poliittinen järjestelmä muuttui Venäjällä 1900-luvulla kolme kertaa: Autokratian loppuminen helmikuun vallankumoukseen 1917, yksipuoluejärjestelmän luominen lokakuun vallankumouksessa 1917, presidenttivaltaiseen demokratiaan siirtyminen elokuussa 1991.  

Liittosopimus piti allekirjoittaa 20.8.1991. Se olisi tuntuvasti heikentänyt keskusvaltaa. Armeijan joukot marssivat Moskovaan aamulla 19.8. Vallankaappauksen takana oli politbyro, keskuskomitea, KGB, hallitus, asevoimat, sisäministeriö. Vallankumoukselliset pyrkivät ensin Ostankinon TV-keskukseen ja sitten Kremliin.

Miten on mahdollista, että vallankaappaus kuitenkin kukistui? 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan neljä divisioonaa (divisioona 10 – 20 000 henkilöä). Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä, vältyttiin verilöylyltä. Jeltsinin takana oli parlamentti.

 

Venäjän yhtenäisyys

Venäjällä elettiin 1990-luvun alussa aikaa, jolloin paikalliset johtajat ja järjestöt uskoivat taas vapautuvansa keskusvallasta. Vastassa ei ollut enää keisari hovinsa kanssa, Leninin tarveharkinta, eikä Stalin ja kommunistisen puolueen keskuskomitea. Tällä kertaa todellisen vallan antamista alueellisille johtajille vastustavat kansainvälinen valuuttarahasto ja ylikansalliset yhtiöt. Entisen nomenklatuuran jäsenet eli kommunistipuolueen kouluttamat ja pitkän päivätyön kansan johtajina tehneet kommunistit haettiin takaisin: Georgiassa Edvard Shevardnatse ja Liettuassa Algisdas Bratsautkas, Moldovassa Piotr Lutsinski , Atserbaijassa Gegdas Alijev. Viktor Sejnis.

Jabloko-liikkeen aktivisti kirjoitti joulukuussa 2000 Venäjällä vallitsevista myyteistä.

Ensimmäisen mukaan eurooppalaiset ottavat uudistuneen Venäjän vastaan avoimin sylin. Venäjä oli kuitenkin kauempana eurooppalaisista arvoista kuin koskaan historiansa aikana. Aleksanteri I aikana liityttiin Pyhään Allianssiin, Aleksanteri toisen aikana elvyttiin Krimin sodan tappioista ja Aleksanteri III ja Nikolaus II osallistui ententen muodostamiseen.

Toinen myytti on, että Venäjän ja Euroopan välit paranevat vaikka Venäjä pitää Yhdysvaltoja vihollisena. Kolmantena myyttinä uskotellaan, että Venäjä voisi muodostaa Kiinan ja Intian kanssa unionin.

"Venäjällä vallitsee erityinen yhtenäisen valtakunnan halu, jota länsimainen individualismi ja pragmatismi voivat vaikeasti käsittää. Venäjää ei voi koskaan verrata Ranskaan tai Saksaan – Venäjä on koko maailma" (Georgij Fedotov). Toimittaja Nepomnjastcijin mielestä länsimaisen ihmisen arvomaailma rakentuu omien kiinnostusten mukaan, mitä ne sitten ovatkaan. Venäläisen arvomaailma taas ihanteensa, ideaalinsa ympärille. Tämä osallisuus ihanteeseen on raskas lasti ja siitä johtuu Venäjän erikoisuus, merkillisyys ja tuska. Rakennuksissa sitä kutsutaan tukipuuksi.

Suurvaltapatriotismi nosti päätään vaaleissa 1993. Venäjän presidentiksi vuonna 2000 valittu Putin palautti Stalinin aikaisen kansallishymnin. Erityisesti pienituloiset kannattavat yhtenäistä suurta Venäjää. Kuuluminen suurvaltaa on heidän viimeinen lohtunsa.

Izvestijan kyselyn mukaan 28.12.2000 15 prosenttia kannatti eurooppalaista sivilisaatiota Venäjälle, 18 prosenttia halusi Neuvostoliiton takaisin ja 60 prosenttia toivoi Venäjälle omaa tietä.

Kun Venäjän maataloustuotanto on laskenut puoleen, ja hyvin voi osoittaa, että romahduksen on aiheuttanut suurmaatalous, eikö tästä osata tehdä johtopäätöksiä! Venäläinen tuottaa itselleen ja suvulleen, on ahkera ja siisti, mutta ei yksinkertaisesti halua hyödyttää tuntemattomia tuulia.

Kuitenkin Suomen kauppa- ja teollisuusministeriön rahoittamassa tutkimuksessa todetaan: “Perusongelmana on kuitenkin elintarvikehuollon kannalta tehottoman yksityisen palstaviljelyn suuri osuus maataloustuotannosta.” (Antti Helanterä) ”Vaihdantatalous on kuin kalvava syöpä, joka estää todellisen markkinatalouden synnyn Venäjälle”, kirjoittaa Päivikki Krause (hs 14.9.98). ”Teollisuuden kirouksena ovat monet verot, teiden ylläpitoon, miliiseille, kaupungille, valtiolle - kaikille on maksettava erikseen.”

Venäjän USA:n suurlähettilään Vlamiri Lukinin mukaan on kaksi vaihtoehtoa. Toisaalta on käsite yltiöisänmaallisuus tai radikaali  venäläiseen perinteeseen kuuluva kansallinen masokismi, jota voi kuvata ajatuksella: Ottakaa kaikki mitä haluatte. Siitä lopusta mitä jätätte, olemme kiitollisia.

 

Mihin kulkee Venäjän tie?

Vuoden 1991 jälkeen länsimaisille ohjelmaformaateille ja viihdeohjelmille aukesi tie Venäjällä, tulivat talk-showt ja tietokilpailut. Lisenssejä ostettiin ahkerasti. Vuosina 1991 - 1995 elokuvista 36 prosenttia tuli ulkomailta, niistä 32 prosenttia amerikkalaisia. Katsojia houkuteltiin viihteen avulla. Noina vuosina Tsheshenian sodasta, presidentin terveydestä tai alkoholinkäytöstä voitiin puhua vapaasti.

Mutta jo 1996 alkoi olla monopolin tapaisia päätöksiä liikkeellä. Opposition toimista ei enää kerrottu. Omistukset keskittyivät eikä esim. yksityistämisprosessista juuri kerrottu.

Vuoden 2000 jälkeen alettiin puhua ohjatusta demokratiasta, valtio ja virkamiehet saivat antaa puhelimitse ohjeita televisiolle ja monopolisointi jatkui. Valtio käytti pienetkin rikkeet hyväkseen vetääkseen televisioasemilta oikeudet. Riippumattomat toimittajat perustivat oman televisiokanavan, mutta sekin lakkautettiin monimutkaisten lakiasioiden vuoksi. Jokaisella asemalla oli työntekijöitä, jotka kerran viikossa kävivät Kremlissä tai Beresovskin puheilla ja kuulivat, mitä televisiossa saa esittää. Usein tiedonsaanti estettiin. Luonnollisesti itsesensuuri kasvoi pelon edetessä. (Anna Amelina: Evolution der Medien und der Medienkontrolle im Postsowjetischen Russland Soziale Welt 2/2007)

 

"Voiko joku tosissaan kuvitella, että jossain Venäjän osavaltioista toimisi monipuoluejärjestelmä? Se edellyttää kansalaisilta käsitystä siitä miten valtio teoriassa ja kunta käytännössä toimii, puoluelehdistöä, oikeuslaitosta. Nämä ovat asioita joita ei voi asettaa ihmisille kuten malliautoa keskelle toria. Niihin on ihmisten kasvettava. Ja kuinka paljon on aikaa toimivan demokratian luomiseen? (Boris Orlov: Das Problem des ”Grossmachtdenkens” in der russischen Geschichte, Osteuropa 6/2001)

Entisen Neuvostoliiton raunioilla ei ole länteen verrattavaa infrastruktuuria kannattamaan erikoistuneita talousalueita ja osavaltioiden työnjakoa.

Vaarallisemmaksi saattaa kuitenkin muodostua yhteisen kielen puute. Kyse ei ole tulkkien koulutuksesta, vaan maailmankuvasta. Venäjän alueella ei ole vielä missään historian vaiheessa muodostunut yhtenäistä kulttuuria. Neuvostomarxilainen poliittinen sanasto on osoittautunut. koodikieleksi, jossa positiivisväritteisiä iskusanoja ei edes yritetä tulkita, käytännön esimerkeistä puhumattakaan. Yleismaailmallista marxilais-leniniläistä teoriaa ei opeteltu, vaan teorian sanoja alettiin tulkita kunkin alueen perinteen mukaisesti. Dostojevski kertoo venäjänkielisten opetelleen esimerkiksi sanan das Kapital, pääoma, sanasta kopit, mikä tarkoittaa koota, säästää.