Esipuheesta:
Miten tulinkaan ryhtyneeksi tähän työhän?
Vuonna 1970 kirjoitin kansainvälisen politiikan opiskelijana Toledon yliopistossa Ohiossa Yhdysvalloissa tutkielman Coexistence At Work: The Finnish-Soviet Relations. Kerroin Nikoilai II:n venäläistämispolitiikasta, YYA-sopimuksesta, Porkkalan palauttamisesta ja vuoden 1962 Honka-vaaleista. Tutkimukseni lopussa esitin yhdysvaltalaiseen tapaan retorisen kysymyksen: ”Is Finland a showcase of peaceful coexistence?”
Opintojeni edetessä aloin miettiä: Neuvostolaiset ovat kehittäneet teorian X (rauhanomainen rinnakkainolo). Heidän mukaansa Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet ovat esimerkki tämän teorian soveltamisesta. Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan pidä Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita malliesimerkkinä teorian X (rauhanomainen rinnakkainolo) toteutumisesta. Onko vika tällöin neuvostolaisten politiikassa vai amerikkalaisten tulkinnassa, eli sanovatko neuvostolaiset jotain muuta kuin tarkoittavat vai ymmärtävätkö amerikkalaiset jotain muuta kuin on sanottu?
Kun vuonna 1973 valmistauduin Länsi-Berliinin Freie Universitätissä kirjoittamaan loppututkintoni aiheesta Die finnisch-sovietischen Beziehungen als Musterbeispiel von Friedlichen Koexistenze, muutti tutkintoani valvova professori Richard Löwenthal, joka kehitti ”Finnlandisierung”-käsitteen, aiheeni muotoon Die Wchselwirkungen der sowjetisch-finnsichen Beziehungen mit den sowjetisch-skandinavischen Beziehungen. Hänen mukaansa Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet osoittivat valtiollisen suvereniteetin luovuttamista eivätkä siksi ole esimerkki rauhanomaisesta rinnakkainolosta.
En ymmärtänyt, millä perusteella länsimainen sovjetologi ei hyväksynyt tosiasiaa, että neuvostolaisen rauhanomaisen rinnakkainolon tarkoitus oli juuri valtiollisen itsenäisyyden vähentäminen. Olihan riittävästi neuvostolaista dokumentaation siitä, että rauhanomainen rinnakkainolo tarkoittaa neuvostomarxilaisessa kielenkäytössä luokkataistelua, ideologista taistelua, taloudellista kilpailua eri järjestelmien välillä ja maailman vallankumouksen leviämistä. Mieltäni askarrutti länsimaisten sovjetologien tapa määritellä rauhanomaisen rinnakkainolon käsite aivan kuin se tarkoittaisi rauhaa ja rinnakkainolo. Tämä Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruskäsite (peaceful coexistence, friedliche Koexistenz, coexistence pacifique, fredlig samexistens) herätti eri kielialueilla myös erilaisia mielikuvia.
Vuonna 1975 kerroin Helsingin yliopistossa kansainvälisen politiikan laitoksella professori Göran von Bonsdorffille ja professori Keijo Korhoselle aikomuksestani tutkia Suomen ja Neuvostoliiton suhteita esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkainolosta käytännössä. He kannustivat ajatusta ruohonjuuritason tutkimuksesta.
Vuonna 1980 opiskellessani jälleen Saksassa, Trierin yliopistossa, keskustelin rauhanomaisen rinnakkainolon merkityksestä professori Klaus Kernigin kanssa, joka on toimittanut semanttisen ensyklopedian Das Sowjetsystem und die demokratische Gesellschaft. Hän suositteli rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen selventämiseksi semanttista tutkimusmenetelmää. Samoin kuin professori Löwenthal, hänkin piti Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden ottamista malliesimerkiksi rauhanomaisen rinnakkainolon politiikasta tuloksettomana. Hänen perustelunsa ei ollut ideologinen vaan käytännöllinen: 'Laboratorion' ovat suljetaan kokeilun ajaksi ja vain positiiviset kokemukset julkistetaan.
Kiinnostukseni käsitteisiin ja niiden erilaisiin tulkintoihin kasvoi, kun Espoon kaupunginvaltuutettuna jouduin perehtymään niihin puheisiin, joilla suuretkin päätökset perusteltiin. Asioista oli vaikea keskustella, koska puhujilla ja kuulijoilla oli oma tapansa tulkita käsitteitä. Ainut asia mistä syntyi kunnon debatti oli kysymys koiraverosta. Saattoiko olla, että yhteiskunnan teknistyessä ja keskittyessä olisi yhä vaikeampi löytää yhteistä kieltä?
Kun alunperin ryhdyin tekemään tätä työtä ETYK:n vuonna 1975, oli fraseologinen kielenkäyttö Suomen ja Neuvostoliiton välillä kukkeimmillaan. Aloitin työn, koska halusin osoittaa kvantitatiivisesti rauhanomaisen rinnakkainolon esimerkkiä hyväksikäyttäen, mistä ETYK:n kaltaisissa käsitelinnoituksissa oli kyse. Tutkimushankkeeni ei ymmärrettävästi herättänyt kiinnostusta. Tapaamani professorit myönsivät tutkimuksen tarpeellisuuden, mutta kukaan ei ryhtynyt tukemaan hanketta.
Kymmenen vuotta myöhemmin Neuvostoliiton presidentti Gorbatshov alkoi niin kutsutun glasnostin ja perestroikan politiikallaan murtaa venäläistä käsitelinnoitusta. Kun Neuvostoliiton tasavaltojen johtajat päättivät lakkauttaa neuvostomarxilaisen fraseologian varaan rakennetun mammuttiorganisaation, tutkimukseni ensisijainen tarve ei enää ollut itäisen naapurivaltiomme marxilais-leniniläisten systeemi-immanenttien päämäärien ymmärtäminen, vaan näin tarpeelliseksi laajentaa näkökulmaa sen selvittämiseksi, miten tämä fraseologinen ja mekaaninen kieli oli syntynyt ja miten on mahdollista, että se pysyi yllä 70 vuotta.