7. Päätelmiä
7.1. Rauhanomainen rinnakkainolon vallankumouksen strategiana
Tutkimuksessa on pyritty selvittämään sitä asiaa, johon käsitteellä rauhanomainen rinnakkainolo viitataan. Tuota asiaa voidaan kuvata muillakin sanoilla samoin kuin monet kuvaavat rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteellä aivan muuta asiaa. Usein emme itsekään tiedä tai emme ole miettineet, mitä asiaa käyttämillämme sanoilla kuvataan. Abraham Lincolnin kerrotaan kysyneen: Montako jalkaa lehmällä on, jos häntää kutsutaan jalaksi? Viisi, kuului vastaus. Ei, neljä. Koska se, että kutsutte häntää jalaksi ei vielä tee hännästä jalkaa.
Perustuslain mukaan Neuvostoliiton ulkopoliittisena päämääränä oli maailman muuttaminen kommunistiseksi. Mahdollisina menetelminä tässä muutosprosessissa olivat:
(1) maailmanlaajuinen (väkivaltainen) vallankumous eli nopeasti suoritettu perusteellinen muutos, jossa menetelmät valitaan vastustajan käyttämien menetelmien mukaan,
(2) parlamentaarisen enemmistön valtaaminen,
(3) rauhanomainen rinnakkainolo.
Rauhanomainen rinnakkainolo määriteltiin Neuvostoliiton filosofisessa kontekstissa yhdeksi kolmesta tavasta saavuttaa kommunismi. Tällöin sanaliitto rauhanomainen rinnakkainolo saa käsitteenä merkityksen strategia kommunismin voittamiseksi. Se ei tarkoita rauhanomaista merkityksessä levollinen ja rauhallinen eikä rinnakkainoloa merkityksessä rinnakkainen olemassaolo, vaan määrätietoista maailman muuttamista kommunistisia aatteita vastaavaksi.
Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteellä on ollut useita tulkintoja siitä lähtien kun se julistettiin Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruslinjaksi vuonna 1956. Näitä tulkintoja pidettiin Neuvostoliitossa länsimaisten sovjetologien ja poliitikkojen yrityksenä mustamaalata Neuvostoliittoa. Neuvostokäsityksen mukaan rauhanomaisen rinnakkainolon merkitys on pysynyt samana. Länsimaiset tulkinnat ovat tukeneet joko Neuvostoliiton rauhanomaisuutta tai vallankumouksellisuutta. Kylmän sodan ja "ideologisen diversion" aikana Neuvostoliitto haluttiin nähdä kommunismia levittävänä salakavalana suurvaltana (totalitarismin teoria). Liennytys- ja aserajoituspolitiikan aikakautena Neuvostoliittoon suhtauduttiin kuin potentiaaliseen taloudelliseen kumppaniin (konvergenssiteoria). Erityisesti saksalaiset tutkijat ovat ottaneet venäläiset sanat ja niiden käännökset yksiselitteisinä faktoina lisäten niihin joko oman kulttuuripiirinsä oletukset tai sen kuvan, joka heillä on Neuvostoliiton politiikan ja yhteiskunnan luonteesta. Niinpä saksalaisten tutkijoiden teoria rauhanomaisesta rinnakkainolosta on systemaattisempi ja perusteellisempi kuin venäläisten konsanaan. Rauhanomainen rinakkainolo "legitimoi kapitalististen maiden rauhanomaisen muttamisen sosialistiseksi". Se on "ajallisesti rajattu, eikä tarkoita lopullista rauhaa", "machiavellinen strategia, joka painottaa tilanteen mukaan kooperaatiota ja konfrontaatiota" ja "hyödyttää yksipuolisesti kommunisteja". Saksalaisten sovjetologien mukaan neuvostoblokin päämääränä oli tuhota kapitalistiset hallitukset ja käyttää vallankumouksellisia sekä kansallisen ja sosiaalisen vapautuksen liikkeitä tämän päämäärän saavuttamiseen.
Neuvostoliiton historioitsijat korostivat,
että rauhanomaisen rinnakkainolon merkitys pysyi
samana, mutta sen nimissä harjoitetun politiikan menetelmät ovat muuttuneet. Semantiikan
terminologiassa tämä tarkoittaa, että rauhanomaisen rinnakkainolon idea on pysynyt
samana, mutta referenssit ovat muuttuneet. Tässä tutkimuksessa on kartoitettu sekä ideaa
käsitteen takana että referenssejä- rauhanomaisen rinnakkainolon strategiaa eli
rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen käytössä ilmenneitä muutosjaksoja ja muutoksen sisältöä.
että neuvostokoulussa opetetun maailmankuvan mukaan Neuvostoliitto oli
yhteiskuntamuotona kapitalististen valtioiden yläpuolella, vaikka materiaalisen perustan luominen 'vapauden valtakunnalle' olikin vielä kesken. Neuvostoliiton ulkopolitiikan kaksi tehtävää olivat siis
taloudellisten olojen kehittäminen ja samalla kapitalististen maiden muuttaminen eli
'kehittäminen'. Näiden kahden päämäärän yhdistämiseksi kehitettiin oppi rauhanomaisesta
rinnakkainolosta.
Pedagogiassa annettiin kuva, että Neuvostoliitto on aina pyrkinyt rauhaan, koska 'rauha
takaa parhaat edellytykset neuvostovallan ja neuvostotalouden kehittämiselle', ja vain
'taloudellinen kehitys luo edellytykset kommunismin kehittymiselle'. Neuvostoliiton oli
vahvistuttava, jotta se olisi selvinnyt paremmin.
Juridisessa kontekstissa tuli esille vallankumouksellisen ideologian ja taloudellista
hyvinvointia tavoitelleen kansakunnan välinen ristiriita. Ristiriitaa ei yritetty selittää sillä,
että vaikka Neuvostoliitto solmi kansainvälisen oikeuden periaatteita vastaavia sopimuksia,
se yhä pyrki maailmanlaajuisen kommunismin toteuttamiseen. Päinvastoin selitettiin, että
kommunismiin pyrkivät maat sovelsivat sosialistista oikeutta, mutta kapitalististen maiden
kanssa sovellettiin kansainvälistä oikeutta. Tämän vuoksi myös neuvostojuristeilla on ollut
erimielisyyksiä kansainvälisten sopimusten ja vallankumouksellisen päämäärän
yhteensovittamisesta. Kansainvälisen oikeuden periaatteena rauhanomainen rinnakkainolo
tarkoittaa suvereenien valtioiden sekaantumattomuutta toisten sisäisiin asioihin, kuten Pansh
Shilan sopimuksessa vuonna 1954 määriteltiin. Kommunistisen valtion vallankumouksellinen
ulkopoliittinen päämäärä selitettiin 'lailliseksi', koska sosialistiset valtiot lupautuivat
käyttämään ainoastaan rauhanomaisia menetelmiä ympäristönsä muuttamiseksi.
Historiallisessa kontekstissa
erottuvat selvästi eri puoluejohtajien antamat merkitykset
rauhanomaiselle rinnakkainololle. Leninin käsityksen mukaan maailmanlaajuisilla
taloussuhteilla on kehitykseen kaikkein suurin vaikutus. 'Nälkäinen työläinen
on avuton
rauhanomainen rinnkkainolo tarkoitti mahdollisuuksia solmia kauppasopimuksia länsimaiden
kanssa, Stalinille taas mahdollisuuksia kehittää oman maan raskasta teollisuutta ja luoda
yhteyksiä kapitalististen maiden työläisiin kutsumalla heitä tutustumaan Neuvostoliiton
saavutuksiin. Sodan alkaessa Stalin uskoi länsimaisten 'toivioretkeläisten' taistelevan
Neuvostoliiton puolella. Hrushtsheville rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti aluksi
juridisen määritelmän mukaisia sopimuksia ennen kaikkea kolmannen maan valtioiden kanssa.
Se mahdollisti kilpailuun ja yhteistyöhön tähtäävän 'rauhanomaisen vastakkainasettelun'
länsimaiden kanssa. Ajatuksena oli, että taloudellinen kilpailu kääntyisi pitkällä aikavälillä kommunismin voitoksi siksi, että kapitalististen maiden ristiriidat kasvavat liennytyksen seurauksena.
Rauhanomaisen rinnakkainolon
yhteydessä Lenin painotti vallankumousta, Stalin
luokkataistelua. Hrushtshev taloudellista kilpailua ja Brezhnev ideologista
taistelua. Lähin
synonyymi rauhanomaiselle rinnakkainololle oli Leninin aikana vallankumous,
Stalinin
aikana luokkataistelu ja Hrushtshevin aikana taloudellinen kilpailu. Hrushtshevia
voisi
hänen sanavalintojensa perusteella pitää jopa perinteisenä valtionpäämiehenä, jonka
päämäärä oli oman valtion vallan kasvattaminen. Brezhnevin aikana ideologiset
käsitteet
maailman vallankumouksesta ja luokka taistelusta ohittivat oman valtion
hyvinvointiin
liittyvien käsitteiden käyttömäärän. Leninille rauhanomainen rinnakkainolo
tarkoitti
taloudellisia sopimuksia ylimenokaudelle. Stalinille teknisten taitojen tuontia
puolustuskyvyttömälle Neuvostoliitolle, Hrushtsheville atomisodan pelon
vähentämistä ja
Brezhneville keinoa estää tiedot länsimaiden huimasta taloudellisesta
kehityksestä eri
ideologista taistelua. Leninin piti omana aikanaan ennen kaikkea selvitä
nälästä, Stalinille
suurin vihollinen oli pelko sisäisestä vastavallankumouksesta. Hrushtsheville
ydinsota,
Brezhneville taloudellinen taantuminen. Näitä eri vihollisia vastaan taisteltiin
menetelmillä, joiden yhteisnimitys on rauhanomainen rinnakkainolo.
Politologisessa kontekstissa
rauhanomainen rinnakkainolo tuotiin esille valtion legitiiminä
ulkopoliitisena tavoitteena. Neuvostoliiton tavoite oli kommunistisen
yhteiskunnan
pystyttäminen, joskin viitteet kommunismiin vähenivät vuosien kuluessa. Filosofisessa
kontekstissa rauhanomainen rinnakkainolo oli yksi, joskin epätodennäköinen
menetelmä
vallankumouksen suorittamiseksi.
Mikrokontekstia käsittelevässä
luvussa osoitettiin, minkälainen on NKP:n asiakirjojen valossa
tuo kolmas tapa siirtyä kommunismiin, rauhanomaisen rinnakkainolon vallankumous
ja miten
sen menetelmät ovat muuttuneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Siinä
tutkittiin niitä
lause- ja puheyhteyksiä. joissa käsite on esiintynyt. Tässä tehtävässä
kiinteimmin käsitteeseen
rauhanomainen rinnakkainolo liittyvät käsitteet luokkataistelu, taloudellinen kilpailu,
maailman vallankumouksellinen prosessi ja ideologinen taistelu. Semanttisen teorian
mukaan
näiden käsitteiden avulla voidaan määritellä rauhanomainen rinnakkainolo.
Neuvostoliitossa pidettiin NKP:n
asiakirjoja keskeisimpänä tietolähteenä, jos päämääränä oli
"konkretisoida ja syventää tieteellisen kommunismin teoriaa ja soveltaa taitavasti
sen
perusajatuksia nykytilanteen analyysiin ja vallankumoustaisteluun sekä sosialististen
ja
kommunistisen rakennustyön konkreettiseen käytäntöön" (Afanasjev 1982, s.
31). Kovin selvää
kuvaa ei saa kuitenkaan, jos perehtyy pelkästään rauhanomaisen rinnakkainolon
käsitteen
käyttöön. NKP:n asiakirjoissa rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä harjoitetun
politiikan
päämäärinä olivat anti-imperialismi, leniniläinen vallankumous, kommunismi, sosialistisen
leirin mahti, työväen edistys, monopolien vastustus ja vapautustaistelu. Melkein
yhtä usein
tämän politiikan päämääriksi mainittiin liennytys, sopimus Yhdysvaltojen kanssa,
sekaantumattomuus, aseistariisunta, yhteistyö, yleinen rauha, taloudellinen yhteistyö,
realismi, keskustelu, maailmansodan estäminen, ystävälliset suhteet. Kymmenvuotiskautena
1963-1972 tarkoitti rauhanomainen rinnakkainolo yhtä usein pyrkimystä kohottaa
Neuvostoliiton valtiollista asemaa kuin strategiaa sosialismin voitoksi. Vuonna
1967
julistettiin rauhanomaisen rinnakkainolon tehtäväksi myös kolmannen maailman
tukeminen eli
'itsenäisyydestä taistelevien valtioiden auttaminen'. Kommunististen puolueiden
kokouksissa
annettiin rauhanomaiselle rinnakkainololle merkitys 'kommunistisen liikkeen ja
Neuvostoliiton aseman vahvistaminen'.
NKP:n asiakirjoissa tulee esille,
että Neuvostoliitossa uskottiin kapitalistisen järjestelmän
muuttuvan sosialistiseksi, kunhan Neuvostoliitto osoittaa vahvuutensa ja taloudellisen
kasvun
tulokset. Vuosina 1955-1959 rauhanomaisen rinnakkainolon merkitykseksi nousi toisen
maailmansodan voittojen huumassa ja avaruudessa saavutettujen edistysten johdosta
usko
taloudellisen kilpailun voitokkuuteen. Hallinto yhdistettiin sellaisiin saavutuksiin
kuin
Sputnik, Gagarinin ja Titovin avaruuslennot sekä kansan materiaalisten elinehtojen
parantaminen. Tekniikan ja tieteen keinoin Neuvostoliitto päihittäisi läntiset
maat.
Yhteistoiminnan sosialististen maiden kanssa odotettiin nostavan tuotantoa ja arvovaltaa.
Kun
taloudellisen kehityksen todistusaineisto ei kasvanut suunnitelmien mukaan,
alettiin 1970-
luvulla rauhanomaisen rinnakkainolon päämääränä pitää kommunistisen
maailmankuvan
osoittamista ja puhua ideologisesta kilpailusta. Päämääräksi mainittiin enää harvoin
omistusjärjestelmien muuttaminen, paremmuuden osoittaminen tai kommunistinen yhteiskunta.
1970-luvulla tavoitteena olivat
epämääräisesti 'rauha ja vapaus'. Keinoja päämäärän
saavuttamiseksi olivat kasvatus ja koulutus. Vuonna 1973 muuttui rauhanomaisen
rinnakkainolon käyttötapa. Se muistutti vuoden 1955 tienoilla esille tullutta
juridista
määritelmää. Enää ei puhuttu Leninin perinnöstä eikä vastakkaisista järjestelmistä.
Rauhanomaisen rinnakkainolon synonyymiksi alkoi nousta molemmille puolille
edullinen
yhteistyö. Koko ETYKiin kuuluva sanasto siirrettiin rauhanomaisen rinnakkainolon
yhteyteen.
Vuoden 1978 aikana sanaliitto alkoi jäädä pois käytöstä ja vuonna 1986 se poistettiin
puolueohjelmasta.
Mikrokontekstissa luokkataistelu
tarkoitti 1920-luvulla enimmäkseen taloudellista taistelua.
Stalinin aikana luokkataistelun päämäärä oli kulakkien vastustaminen, kollektivisointi
sekä
valvonta ja osaamattomuuden poistaminen. Luokkataistelua korvaamaan nousi käsite
kahden
järjestelmän välinen taloudellinen kilpailu vuonna 1956. Ensimmäisen kerran
tulivat esille
käsitteet ideologinen taistelu ja taistelu kapitalismin ja sosialismin välillä vasta
vuonna 1956.
Ideologisen taistelun päämäärä oli estää imperialistinen politiikka, amerikkalaisten
rahoittama tuholaistoiminta, porvarillinen ideologia, ideologinen diversio, antikommunismi,
revisionismi, vääristelevä tieto Neuvostoliitosta ja sodan lietsonta. Mutta melkein
yhtä usein
ideologisen taistelun päämääränä oli myös marxismi-leninismin, patriotismin, kommunismin
rakentamisen opettaminen ja työntekoon perustuvan yhteiskunnan kunnioittaminen.
Tutkimuksen kuluessa on tullut
ilmeiseksi, että rauhanomaisella rinnakkainololla on neljä
määritelmää. Tämä ei tarkoita, että puhuja olisi valinnut puhetilanteesta riippuen
yhden
neljästä määritelmästä, vaan että poliittinen näkökulma tai koulutus ratkaisivat,
minkä
niistä määritelmistä puhuja omaksuu itselleen. Kaikissa merkit yksissä on
tapahtunut
muuttumista. Kun koko järjestelmä on muuttunut, on koko merkityskenttä liukunut
ideologisesta
käsitteellisestä merkityksestä lingvistiseen 'pinnalliseen' merkitykseen.
Tutkimus osoitti yksiselitteisesti,
että rauhanomainen rinnakkainolo on ideologiaan liittyvä
iskusana. Sillä oli transformaattorin tehtävä teorian ja käytännön, Neuvostoliiton
yhteiskunnallisen ja valtiollisen (utopian ja modernisaation) päämäärän välillä.
Tässä
tutkimuksessa rauhanomaista rinnakkainoloa tutkittiin osana Neuvostoliiton
utopiaa,
kommunistisen yhteiskunnan muodostamisen sanakentässä. Neuvostoliitossahan oli virallisen
opin mukaan yksi päämäärä, jonka saavuttamiseksi se on voinut käyttää eri menetelmiä.
Noilla kommunistiseen utopiaan tähtäävillä menetelmillä oli yhteisenä
nimittäjänä
rauhanomainen rinnakkainolo. Rauhanomainen rinnakkainolo tarkoitti vuosina
1922-1961
menetelmää päämäärän saavuttamiseksi. Mutta vähitellen taloudellisen kehityksen
pysähdyttyä, ja kun vaikeudet Kiinan ja Itä-Euroopan kanssa lisääntyivät, rauhanomaisen
rinnakkainolon käyttö laajeni ja merkitys hämärtyi. Siitä itsestään tuli
päämäärä.
Rauhanomaisella rinnakkainololla
edistettiin joko 'sosialistista vallankumousta' tai
Neuvostoliiton taloudellista kehitystä. Erityisesti historiallisessa kontekstissa
nämä
molemmat päämäärät tarkoittivat samaa asiaa. Tässä mielessä idea käsitteen
takana on ollut
pysyvä. Mielenkiintoista olisi verrata esille tulleita rauhanomaisen rinnakkainolon
merkityksiä alueella asuvien eri ikäisten ja ammatillisesti jakautuneiden kansalaisten
tulkintoihin. Vaikuttaa sillä, että neuvostovenäläiset ovat yhä ihastuneita sloganeihin
ja
utopioihin, niin aktiivisesti on euvostoliiton hajottua vannottu 'markkinatalouden'
ja
länsimaisen 'demokratian' pelastusvoimaan.
Rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteellä
on neljä eri tulkintaa:
1. Leninin Genovan
neuvotteluissa esiintuoma merkitys. Päämääränä on lopettaa Venäjän
eristäminen ja selviytyä taloudellisesta ahdingosta. Lenin uskoi, että taloudellisesti
Neuvostoliitto tarvitsee kapitalistisia maita aineellisen kurjuuden poistamiseksi,
mutta myös
kapitalistiset maat tarvitsevat Neuvostoliittoa pystyäkseen laajentamaan
markkinoita. Oli
viisaampaa yrittää saada kapitalistiset maat taistelemaan keskenään ja toisaalta
myös
luokat keskenään kapitalistisessa valtiossa kuin päästää sotaa Neuvostovaltion
ja lännen
välille. Koska Venäjä oli sotilaallisesti heikko, pyrki Lenin hajottamaan kapitalististen
valtioiden yhteisymmärrystä solmimalla kaksipuolisia sopimuksia. Pyrkimyksenä ei
ollut
pysyvän olotilan luominen rauhanomaisen rinnakkainolon nimissä, vaan myönnytykset
olivat
'sodankäyntiä toisin keinoin'. Leninin mielestä pasifismin edistäminen oli 'taktiikkana
erinomainen' porvarileirin hajottamiseksi. Rauhanomaisen kehityksen esitteleminen
oli ainut
mahdollisuus vihamielisten valtioiden edessä. "Ei missään tapauksessa saa painottaa,
että
haluamme toimia kommunismin edistämiseksi" (Lenin 44/448).
Taktiikkana oli, että vaikka euvostoliitto
ei edustakaan 'finanssikapitaalin järjestelmää'
eikä rauhallinen yhteiselämä siksi ole mahdollista, tästä ei suinkaan seuraa, että
tällainen
yhteiselämä olisi 'joka hetki, joka tunti tai joka päivä mahdotonta'. Lenin ei
halunnut maan
ympärille piikkilanka-aitoja. Talvella 1920 Lenin sanoi: "Meille bolshevikeille
rauha on
edellytys sille, että selviämme nälästä". Ohjeissa Genovan konferenssiin Lenin
muotoili oman
rauhanomaisen rinnakkainolon politiikkansa:Pitkällä tähtäimellä tarkoituksemme
on tehdä
kaikki riippuvaisiksi meistä ja siinä voimme käyttää hyväksi joitakin pasifistien
ohjelmakohtia.
2. NKP:n vuoden 1961 ohjelman
mukainen merkitys. Rauhanomainen rinnakkainolo ei enää
tarkoittanut hetkellistä taktista politiikkaa vaan pitkänaikavälin strategista
periaatetta.
22. puoluekokouksessa
hyväksyttiin kolmas puolueohjelma. Puolueohjelmassa sanotaan, että
taloudelliset, poliittiset ja kulttuurisuhteet koituvat loppujen lopuksi
Neuvostoliiton eduksi.
"Rauhanomainen rinnakkainolo
muodostaa perustan maailmanlaajuiselle sosialismin
ja kapitalismin väliselle rauhanomaiselle kilpailulle ja on niiden välisen
luokkataistelun erityinen muoto. Toteuttaessaan rauhanomaista rinnakkainoloa.
Neuvostoliitto pyrkii vahvistamaan sosialistisen maailmanjärjestelmän asemaa
kilpailussa kapitalismin kanssa. Rauhanomainen rinnakkainolo suo kapitalististen
maiden työtätekeville edullisemmat taistelumahdollisuudet ja siirtomaille
helpommat mahdollisuudet toteuttaa vapautustaisteluja."
NKP:n ohjelman mukainen määritelmä
tarkoitti 'anti-imperialismia, leniniläistä
vallankumousta, kommunismin voittamista, sosialistisen leirin mahtia, työväen edistystä,
monopolien vastustusta ja vapautustaistelua' . Menetelmiä olivat NKP:n, kommunististen
puolueiden ja proletaarisen internationalismin vahvistuminen. Ohjelman mukaan juuri
sosialismi tarkoittaa rauhaa ja edistystä. NKP:n vuoden 1961 ohjelmassa selvitettiin,
että
sosialismin esikuva aktivoi luokkien välistä taistelua lännessä ja kapitalismi talousmallina
ja
hallintatapana vähitellen häviää. Marxilaiseen filosofiaan tämän 'antropologisesti
optimistisen' teorian sanotaan sopivan huonosti.
3. Juridisen määritelmän mukaan
sosialistinen ja kapitalistinen valtio ovat olemassa
rinnakkain ja voivat jatkossakin elää rauhassa ja rinnakkain. Tällöin kuvataan sosialistisen
järjestelmän kehittämistä rinnan ja osittaisessa yhteistoiminnassa kapitalistisen
järjestelmän
kanssa. Pansh Silan sopimuksessa vuonna 1954 periaatteiksi määriteltiin alueellisen
koskemattomuuden ja suvereeniuden tunnustaminen, hyökkäämättömyys, puuttumattomuus
toisen sisäisiin asioihin, tasa-arvo ja yhteisen edun tavoittelu. Vuosina 1973-1980
lähestyttiin
rauhanomaisen rinnakkainolon juridista päämäärää eli yhteistyö, liennytys ja rauhan
edistäminen olivat pääsisältönä niissä sopimuksissa, joita Neuvostoliitto rauhanomaisen
rinnakkainolon nimissä solmi.
4. Nationalistinen määritelmä,
jolloin käsite tarkoittaa rauhaa ja rinnakkainoloa. Tällöin ei
järjestelmiä erotella vaan valtioiden välillä yleensä vallitsevat rauhalliset suhteet.
Nationalistinen määritelmä tarkoitti liennytystä, sopimusta Yhdysvaltojen kanssa,
sekaantumattomuutta, aseriisuntaa, yhteistyötä, yleistä rauhaa, taloudellista pitkäjänteistä
yhteistyötä, realismia, keskusteluja, maailmansodan estämistä ja ystävällisiä suhteita.
7.2. Neuvostomarxilainen kieli
ja mekanistinen maailmankuva
Tutkimus on ollut
deskriptiivinen. Tutkimuksen tavoitteena ei ollut vastata kysymykseen miksi
vaan mitä. Mitä rauhanomaisen rinnakkainolon käsite tarkoitti eri aikakausina ja
eri
yhteyksissä. Niinpä tutkimuksen arvo tulisi näkyä siinä uudessa näkökulmassa Neuvostoliiton
poliittiseen järjestelmään, jota on selvitetty semantiikan keinoin. Kun tutkimusmenetelmänä
on
semantiikka, pidän oikeana sitä Wittgensteinin päätelmää, jonka mukaan
tee mitään johtopäätöksiä. Koska kaikki on avoinna esillä, ei olekaan mitään
selitettävää. Meitä ei näet kiinnosta se, mikä on ehkä kätkettyä." (1953, §
126)
Kuitenkin tutkimuksen mukana seurasi
yksi kysymys ylitse muiden: miten on selitettävissä, että
Neuvostoliitossa pystyttiin yli 70 vuotta pitämään yllä neuvostomarxilaista fraseologiaa
kommunistisesta yhteiskunnasta? Sovjetologien on ollut yleensäkin vaikea löytää
selitysmallia
neuvostomarxilaiselle politiikalle. Tämä johtuu siitä, että Neuvostoliitossa ei
voitu suorittaa empiirisiä tutkimuksia, maan oma kirjallisuus oli koukeroista
terminologiaa ja politiikka vaikutti ristiriitaiselta. Todistusaineiston
puuttuessa selitysmallien luominen on perustunut tutkijan poliittiseen vakaumukseen.
Minkä
mallin mukaan Neuvostoliiton politiikkaa voisi selittää?
Neuvostoliitto ei ole vastannut totalitaarista mallia, mutta myös
teollisuusvaltion
tunnusomaisia piirteitä on ollut vaikeaa sovittaa siihen.
Neuvostoliittoa ei voinut
tutkia kommunistisena valtiona, eikä se oman päämääränsä mukaan
pyrkinyt myöskään perinteiseksi
demokraattiseksi valtioksi. 1950-luvun yleisin selitysmalli oli totalitarismin teoria
ja 1960-luvun
modernisaatioteoria. Konvergenssiteorialla todistettiin, että tekniikan edistyminen
johtaa niin
itää kuin länttä väistämättä saman suuntaiseen kehitykseen. Jos modernisaatioteoria
eli
teollisuusyhteiskunnan malli olisi vastannut Neuvostoliiton olosuhteita, puolueen
merkitys olisi
vähentynyt teollisuuden kehittyessä ja korkeampi koulutus johtanut kansalaisten
vapauksien
lisääntymiseen. Näiden teorioiden pohjalta yhteiskunnallinen kokonaisanalyysi ja
tulevaisuuden
skenaarioiden tekeminen eivät ole onnistuneet.
Kun nyt on mahdollista tarkastella
Neuvostoliiton politiikkaa pidempien syklien pohjalta,
voidaan pohtia niitä syitä, miksi neuvostoyhteiskunta kuitenkin pysyi pystyssä.
Yhtenä
selitysmallina näen teollistumista ohjaavan logiikan sinänsä. Kysymyksessä on
1500-luvulta lähtien kehitetty tieteellinen vallankumous ja sen mukana kehittynyt
mekanistinen maailmankuva, josta Neuvostoliitossa ovat esimerkkeinä kybernetiikka
ja systeemiteoria. Näiden teorioiden ja teollisuuden työnjaon ideoiden avulla
on mahdollisuus paremmin
ymmärtää Neuvostoliiton tapahtumia tällä vuosisadalla. Neuvostomarxismi on
parhaiten
ymmärrettävissä ja tarkasteltavissa, kun yhteiskunnallisten päätösten
tekijöillä katsotaan
olevan samanlaiset syyt kuin kenellä tahansa mekanistiseen maailmankuvaan uskovalla
päättäjällä. Neuvostoliitto ei ollut periaatteessa erilainen kuin muutkaan valtiot
kansainvälisessä järjestelmässä. Neuvostoliitossa toimivat määrätyt säännöt,
tasapainomekanismit ja kontrollit siinä kuin kaikissa muissakin valtioissa.
"Tämän kaltaiset
havainnot ovat todellinen haaste niille, jotka uskovat, että Neuvostoliitossa
ja Neuvostoliiton
ulkopolitiikassa on jotain perusteellisesti erilaista" (Adomeit 1982, s.
55). Adomeitin mukaan
läntiset ja neuvostomielikuvat kansainvälisen systeemin perusjärjestelmästä
ovat pohjimmiltaan samanlaiset (1982, s. 34). Eron tekeminen reformin ja revoluution
tai
koeksistenssin ja konvergenssin välillä on osoittautunut vaikeaksi.
Voiko semanttisilla menetelmillä
saada esille jotain sellaista, jolla voisi selittää, miten
kulissinomainen järjestelmä pysyi pystyssä niinkin pitkään? Perinteisiä
vallanpitovälineitä
ovat auktoriteetti, manipulaatio, argumentaatio ja väkivalta (Kramarae 1984, s.
11). Koska
Neuvostoliitossa valtaan liittyi läheisesti ideologia, on oletettavissa, että
juuri
kielitieteellisillä menetelmillä voidaan käynnistää järjestelmän tutkiminen. Doris
Lessing
totesi kirjansa julkaisutilaisuudessa:
"Ryhdyin nuorena tutkimaan
rhodesialaisen kommunistilehden sanastoa täysin
objektiivisesti - ja järkytyin, elämäni muuttui! Älykkäät ihmiset suostuivat
käyttämään normaalitasoa paljon alkeellisempaa kieltä: iskusanoja ja typeriä
fraaseja." (HS 18.8.1987)
Samaa voidaan sanoa neuvostomarxilaisesta
kielestä. Sanakenttien rakentaminen osoitti, että
neuvostoyhteiskunnassa kehittyi käsitteiden verkosto. Politiikassa käytetty kieli
juuttui
paikoilleen 1960-luvulle tultaessa. Avainkäsitteiden ja iskusanojen sisältöä ei
edes yritetty
täsmentää. Käytettiin sanoja, joiden merkitysten oletettiin olevan niin ilmiselviä,
että niitä ei
tarvinnut edes määritellä. Puheissa viitattiin määrättyyn puoluekokoukseen tai
puolueen
johtajaan ja oletettiin herätettävän kuulijoissa näin luottamusta. Käsite, esimerkiksi
rauhanomainen rinnakkainolo. selitettiin muilla käsitteillä. Jos tarkastellaan
näitä käsitteitä,
nekin osoittautuvat tyhjiösanoiksi tai niin epämääräisiksi sanoiksi, että niiden
perusteella
rauhanomaisen rinnakkainolon käsitteen merkitys ei selvinnyt. Tärkeimmät ideologiset
käsitteet
määrittelivät toinen toisiaan. Syntyi piirileikki. Neuvostomarxilaisia on kutsuttu
jopa
"käsitefetisisteiksi". He kääntelevät ja vääntelevät sanoja ja käsitteitä
kuin vaatefetisisti t
naisten rintaliivejä pääsemättä koskaan asiaan.
Miten on mahdollista, että Neuvostoliitossa
pystyttiin vuosikymmeniä pitämään yllä
tyhjiöpuhetta? Vastauksia on tullut esille tutkimuksen eri luvuissa:
1. Takapajuisuus ja
taloudellinen hätä. Kansalaiset omaksuivat nopeasti heille mieluisan
käsityksen suuresta sosialistisesta isänmaasta, josta tulisi suurvalta sosialismin
ansiosta. Puhe
korkeammasta yhteiskuntajärjestelmästä nosti nälkiintyneen ja kärsivän kansan
omanarvontuntoa.
2. Venäläinen luonne johon
liittyy tärkeimpänä venäläinen auktoriteettiusko. Venäläiset
mukautuvat yleensä viralliseen 'uskontoon'. Syynä ei ole vakuuttuneisuus vaan
he haluavat
olla rauhassa lähipiirinsä kanssa ja välttää julkista paheksuntaa ja laillisia
toimenpiteitä.
3. Ortodoksinen liturgisuus. Sanojen
merkityksettömyys oli tullut tutuksi jo valtiollisen
uskonnollisuuden yhteydessä, joten uusi politiikan kieli sopi varsin hyvin venäläiseen
perinteeseen.
4. Marxismi-leninismi.'Tieteellisesti'
perusteltu käsitteistö ja monimutkainen käsitejärjestelmä
suosi julkisissa puheissa koodikielen käyttöä jo siitä yksinkertaisesta syystä,
että
vierasperäisten sanojen perinpohjainen selvittely olisi ollut aikaa vievää. Asioita
ei myöskään tunnettu niin hyvin, että ne olisi pystytty esittämään oman
ajattelun tuloksena. Siksi toistettiin valmiita lauserakenteita ja
sanayhdistelmiä.
5. lndoktrinaatio. Koska Lenin
suurena auktoriteettina oli osoittanut, että luokkatietoisuus ei
synny itsestään vaan se on tuotava ulkopuolelta, johti tämä jatkuvaan 'koulutukseen'.
6. Vaihtoehdottomuus. Neuvostoliitto
pystytti suljetun yhteiskuntajärjestelmän, jossa
poliittisen terrorin kokemuksia oli jokaisella lähipiirissään.
Kuitenkin
tutkimuksessa osoittautui,
että syytä fraseologiseen kielenkäyttöön on etsittävä syvemmältä ja
laajemmalta
kuin marxilaisesta tai venäläisestä perinteestä. Venäläiskansallisen ja
kommunismi-ideologisen
selityksen lisäksi on syytä tutkia teollistumisen logiikkaa yleensä.
Kun matematiikka
ja fysiikka alkoivat kehittyä 1500-luvulla, on tieteen verholla ja
pakkomielteellä yritetty muuttaa maailmaa (Arendt 1973, s. 346).
Klassisen utopian
rinnalle alkoi 1800-luvulla kehittyä sosiaalisia utopioita, joissa
tiede, tekniikka
ja suunnitelma olivat luonnon ja yhteiskunnan järkevän kontrollin
erehtymättömiä
instrumentteja. "Totalitarismi on vain viimeinen aste siinä
prosessissa, jossa
tieteen oletettiin olevan se johtotähti. joka maagisesti poistaa
olemassaolosta
kaiken pahan" (Arendt 1973, s. 346). Yhtenäinen, väritön monistinen
kieli
on seurausta tästä teknisestä maailmasta. Mekanistinen tuotantotapa
vaati
mekanistisen' kielen. Usko siihen, että sanoja voidaan määritellä,
kuuluu myös mekaaniseen ajatteluun. 'kulutusyhteiskunta yritetään
rajata johonkin
tiettyyn ja näkyvään, tiiviiseen esineelliseen" ja materiaaliseen kokonaisuuteen,"
kadoteta"an
asioiden perusolemus (Volosinov 1990, s. 64\ Kun' sanoja käytetään' sellaisissa
:ioogissa
lauseissa, jotka tuntuvat järkeviltä, sanakin alkaa vaikuttaa järkevältä. Se on'
näennäistä
järkevyyttä niin kauan kuin ei tiedetä mihin asiaan se viittaa.
Neuvostolaisten on osoitettu
antavan suuren merkityksen tekniikalle, koneille ja muille
tavoille, joilla voitiin osoittaa luonnon hallintaa. Poliittisia sloganeita käytettiin
taloudelliseen mobilisaatioon primitiivisessä kulttuurissa! Tässä kehityksessä
"neuvostolainen
poliittinen johtaja on ollut ennen kaikkea insinööri, jolla on ollut rajaton
usko siihen, että
yhteiskuntaa voidaan ohjata rationaalisesti" (Iivonen 1988, s. 50). Työläisen
elämän jokainen osa-alue haluttiin säädellä tieteellisten periaatteiden nimissä.
Pyrkimyksenä oli saada koko
yhteiskunta toimimaan tieteellisen organisaation tarkkuudella ja tehokkaasti. Sitä
varten tarvittiin keskitetty hallinto ja keskitetty suunnitelma. Kieli sai
tärkeän merkityksen yhteiskunnan kokonaissuunnittelussa. Kielen piti olla selvä ja yksiselitteinen.
Iskusanojen käyttö lisääntyy yleensäkin politiikan 'demokratisoituessa'. Tämä
johtuu siitä, että poliittiset puheet on kohdistettava yhä suuremmille joukoille ja siksi on käytettävä
yksinkertaisia sanoja ja lauserakenteita.
Induktiivinen luottamus, johon
Neuvostoliitossa vedettiin. perustuu samaan peruslogiikkaan
kuin usko tekniikkaan. Astumme hissiin, vaikka näemme että alla on musta aukko.
Olemme
aikaisemminkin astuneet samanlaiseen hissiin ja oppinneet luottamaan siihen, että
se vie
meidät alas. Saman logiikan mukaan tuli uskoa ideologisiin käsitteisiin. Vaikka
sanojen
merkitystä ei ymmärrettykään, oli kuitenkin opittu, että ihmiset, jotka niitä
käyttivät olivat
jo aikaisemmin parantaneet elinoloja.
Neuvostoliiton hajoamisesta länsimaiden
tulisi tehdä johtopäätöksiä. Mekanistisessa
maailmankuvassa kapitalismin ja kommunismin välinen ero on epärelevantti, koska
molemmat
järjestelmät perustuvat materialismiin. Molemmissa toteutetaan teollista kasvua,
teknologian
keskittymistä ja byrokraattista kontrollia (Capra 1987, s. 262), mikä tarkoittaa
"mekanististen
luonnontieteiden ja patriarkaalisten arvojen yhdistelmää" (Capra 1987, s. 248).
Myös läntistä
maailmaa voi kutsua totalitaariseksi, elämää suunnitellaan kemiallisten kaavojen,
fysikaalisten yhtälöiden ja lääketieteellisten diagnoosien varassa. Ei ole paljonkaan
eroa
suunnitellaanko ihmisten arkipäivä utopistisen ideologian vai nk. tieteellisten
tutkimusten
perusteella. Niin kauan kuin kunnioitetaan ennen kaikkea talouden loogisuutta ja
rationalisuutta, molemmilla menetelmillä voidaan hallita kansaa. Kummassakin
uskotaan,
että joku tietää, joku ymmärtää, joku ottaa vastuun. Useimmat eivät ymmärrä
kieltä, joilla
heille kerrotaan yhteiskunnan kehityksestä tai lääketieteellisiä tai moraalisia
kategorioita
(Beck 1986, s. 68}. Kun Marxin mukaan olemassaolo määrää tietoisuuden, voidaan
niin
riskiyhteiskunnassa kuin neuvostoyhteiskunnassakin sanoa tiedostamisen
hallitsevan
olemassaoloa eli mahdollisuutta väIttää modernisaation riskit.
Teollisessa yhteiskunnassa
yksilöiden tarpeiden tyydytys on enää toissijainen tehtävä. Ne,
jotka toivovat löytävänsä historiallisen kehityksen luonnonmukaiset lait, ovat
aina
turvautuneet massoihin, niin että yksilön arvaamaton käytös on pystytty
eliminoimaan (Arendt 1973, s. 347). Järjestelmien todellisena päämääränä on
taloudellisen suorituskyvyn
nostaminen. Valtiollinen suvereenisuus tarkoittaa vain sitä, että kukin valtio voi
päättää
alueellaan toimivien teknisten välineiden tehokkuusasteen. Tekniset
mahdollisuudet sanelevat
kehityksen suunnan eli tällaisessa mekaanisesti ohjatussa suurvaltiossa keinot
määräävät päämäärän. Ranskalainen kielitieteilijä Lyotard puhuu "totuuden
totaalisoimisesta", kun yhteiskunnan perinteisistäkin arvoista tehdään vain
suoritusten optimointivälineitä (Lyotard
1985, s. 25). Teknologia ei ole syntynyt tiedon halusta, vaan pikemminkin rikkauksien
keräämisen halusta (Lyotard 1985, s. 72). Tällöin myös kieli - käsitteet ja käsitteiden
merkitykset – vastaavat suorituskyvyn, ei 'totuuden' kriteerejä. Käsitteen merkitys
määritellään suhteessa suorituskykyyn.
Neuvostoliitossa kieli oli
ratkaisevassa asemassa, koska konkreettisia malleja
tavoiteltavasta yhteiskunnasta ei ollut. Oli vain visio kommunistisesta yhteiskunnasta,
mikä
piti välittää kielen avulla. Käsitteiden merkitysten laskeminen osoitti oikeaksi
Löwenthalin
teesin Neuvostoliiton kahdesta vastakkaisesta päämäärästä. Valtiollisena päämääränä
on
ollut sekä modernisaatio että utopia. Mitä enemmän neuvostolainen yhteiskunta lähestyi
teollisuusvaltiota sitä vaikeampaa sen oli pitää yllä ideologisia vaatimuksia (Löwenthal
1963, s. 19). Totalitaarinen järjestelmä vastustaa muutok sia yhtä voimakkaasti
kuin teollinen
järjestelmä. Samat poliittiset mekanismit jotka soveltuivat teollistamisen
aikaan eivät
kuitenkaan toimineet muuttuneessa tilanteessa. Rationalisoinnin ja modernisoinnin
toteuttamiseksi vain sosiaalinen järjestelmä olisi tullut muuttaa, ei yhteiskunnallinen.
Mitä tästä seuraa? Habermasin
mukaan hyvän elämän edellytys on universaalinen
yhteisymmärrys, johon päästään keskustelemalla. Lyotard väittää sen sijaan. että
yhteisymmärrys on arvona vanhentunut ja epäilyksiä herättävä. Hänen mukaansa ei
ole
olemassa kaikkien kielipelien yläpuolella olevaa universaalia kielipeliä eli yhteistä
ymmärrystä. Siksi kielipelit eivät koskaan ole yhteismitallisia, ja siksi yhteisymmärrys
ja
yhteiskunnallisen kehityksen hallittavuus voi olla vain paikallista ja rajoittunutta.
Yhteiskunta hajoaa "kielellisiksi pilviksi". Tekninen yhteiskunta kehittyy
paremmin autonomisuuden, autarkian ja moninaisuuden tunnustamisen kautta kuin kehittelemällä
suuria yksikköjä. Lyotardin mielipidettä tukevat viimeaikaiset Neuvostoliiton kehitykset:
historian mahtavin eksperimentti saada ihminen toimimaan koneen tavoin, on epäonnistunut.
Kun on kyse orgaanisista prosesseista ja toimijana on ihminen eikä kone, ei mahtavakaan
yritys hallita organismia kuin konetta onnistu. Monen tiedemiehen haave elämän
hallittavuudesta on osoittanut rajansa. Koska perinteiset tiedemiehet yhä uskovat
objektiivisten lakien olemassaoloon ja tulevaisuuden hallintaan, yritetään työntää
syy Neuvostoliiton hajoamisesta Stalinille, valtapolitiikalle, venäläiselle luonteelle
tai olosuhteille.
Ilman sanoja ei voida sopia yhteisistä
pelisäännöistä. Sanojen merkitys ja sisältö on kuitenkin
sidottu vankasti siihen aikaan, jolloin niitä käytetään ja siihen ympäristöön, jossa
niillä
puhutaan. Mekaanisen teknologian aikakaudella totuutena pidetyt dogmaattiset järjestelmät
ovat vuosi vuodelta romahtaneet - kun todellisuus yhtenä ja hallittavana
romahtaa. Tämä tarkoittaa, että suurten joukkojen ja massojen aika on ohi.
Ihmisille olisi palautettava
mahdollisuus n.k. autogeniseen elinympäristöön eli omaan ylläpitoprosessiin.
Tämä on
täydellinen vastakohta sille hierarkkiselle, objektiivisia lainmukaisuuksia
toteuttavalle
tieteellisen tarkasti ohjattavalle valtiokoneelle. jota Neuvostoliitossa
yritettiin toteuttaa.
Yhteisössä ihmisillä on oltava yhteinen kielipeli eli kommunikaatiotaso
demokraattisten
päätösten aikaansaamiseksi. Lyotard sanookin, että yhteisymmärrys voi olla vain
paikallista
(1985, s. 104). Perustelut ovat aina rajallisia. Kielenkäyttö enemmän kuin muu
yhteiskunnan
kehitys osoittaa mekanistisen yhteiskuntamallin rajallisuuden. Jotta ihmisiä
voitaisiin
hallita kuin koneita, tulisi ihmisillä olla koodikieli.
Samoihin johtopäätöksiin kuin
tässä tutkimuksessa on tultu kielitieteellisin perustein, tuli Karl Marx
pohtiessaan Venäjän kohtaloa yli 100 vuotta aikaisemmin vuonna 1881 taloudellisin
perustein:
"Puhtaasti
taloudelliseltakin näkökannalta Venäjä voi löytää ulospääsyn
umpikujasta, johon sen maanviljelys on joutunut, ainoastaan kyläyhteisöään
kehittämällä. Yritykset päästä umpikujasta englantilaisittain kapitalistisen
vuokran avulla olisivat turhia, sillä tämä järjestelmä on Venäjän
maatalousolojen
vastainen. " (Marx, Engels, osa 6, 1979, s. 116)
"Jos vallankumous tapahtuu
oikeaan aikaan, jos se keskittää kaikki voimansa
turvatakseen kyläyhteisön vapaan kehityksen, kyläyhteisöstä tulee kohta aines,
joka
uudelleen synnyttää venäläisen yhteiskunnan ja osoittaa sen paremmuuden niihin
maihin verraten, jotka ovat vielä kapitalistisen järjestelmän ikeessä"
(Marx, Engels,
osa 6, 1979, s. 120).






