Suomalaisen kuvaa Venäjästä

Lukiolaisten käsitys 1980-luvulla ankea

 Tampereen Lenin-museonjohtaja Aimo Minkkinen johti 1980-luvulla tutkimusta, jossa nelisensataa lukiolaista kirjoitti aineen Käsitykseni Neuvostoliitosta. Väliraportti jäi opetusministeriöön. Rahaa tutkimuksen jatkamiseen ei tullut. Yleiskuva Neuvostoliitosta oli harmaa ja ankea. Se miellettiin salamyhkäiseksi ja sulkeutuneeksi maaksi, josta ei tietoja saa. Aiheissa kuvattiin suurta toria, muureja ja sateista surkeaa ilmaa. Ihmiset vaelsivat ohitse harmaissa vaatteissa karvalakki korvilla. Jossain liehui punainen lippu. Ilmapiiriä kuvattiin ahdistavaksi ja ihmiset elivät ikään kuin jonkin oudon paineen alaisina. NL kuvattiin pakon ja kyttäämisen maana ja ihmisiä valvotaan orwellimaisesti. Yrmeät ja tiukat rajamuodollisuudet olivat hätkähdyttäneet nuoria. Heitä hätkähdytti autojen vähyys ja huonokuntoisuus. Tuotteiden huono laatu, tyylittömyys, epäkäytännöllisyys ja vanhanaikaisuus pistivät monien silmään. Rakennuksia pidettiin viimeistelemättöminä. Jop Tiedponanatja myönsi, että juhlapuheiden ystävyysvakuutukset ja koululaisten käsitykset ovat kuin eri planeetalta. Mutta ainutkaan kirjoittaja ei kokenut Neuvostoliittoa uhkaavana.

Homosos alistuva

Zinovjevin mukaan homosos on opetettu elämään kurjissa olosuhteissa, hän on valmis kokemaan vaikeuksia, odottaa alinomaa yhä parempaa, tottelee vallanpitäjän määräyksiä. Homosos pyrkii aiheuttaman haittaa niille, jotka rikkovat tavanomaisia käyttäytymisnormeja, on orjamainen vallanpitäjä ja solidaarinen näiden hyväksymiä maanmiehiään kohtaan. Luonnollisestikin homosos hyväksyy vallanpitäjien toimet ja tuomitsee dissidenttien teot. Homosos kannattaa kaikinpuolisesti johtajiaan, sillä hän omaa ideologisoidun standarditoitoisuuden vastuun maasta kokonaisuutena sekä valmiuden uhrautumiseen ja toisten uhraamiseen.  Jos homososia tarkastelee jonkin abstraktisen moraalin kannalta, hän vaikuttaa tyystin moraalittomalta olennolta. Hän on ensisijaisesti ideologinenolento. Hän kykenee millaiseen ilkitekoon hyvänsä, jos on tarvis. (Esa Adrian hs 25.9.1983)

Kollektiivisuuden ilmapiiri sitoo turvalliseen yhteyteen. Suurperhe, suku, kyläyhteisö, tai puolue säätävät soveliaan käyttäytymisen. Antropologi Geoffrey Gorer esitti kapalohypoteesin 1940-luvulla. Gorer uskoi aikuisten venäläisten kestävän ankariakin oloja ja pystyvän luottavaisina lykkäämään tyydytystä. Venäläiset arvostavat enemmän totaalista tyydytystä, suuria juhlia, joita seuraa kuukausien niukkuus kuin pientä parannusta päivittäiseen ruokavalioon. Orgiahakuisuus ja anarkistisen hurjat juomatavat palvelevat pyrkimystä syyllisyydentunteista vapautumiseen. Johtaja ei ole ollut venäläisille isän korvike vaan ihannoitu itse. Politiikan näyttämöllä hän on ollut luja auktoriteettihahmo, joka on sijoittunut epäilyksen ulkopuolelle – kunnes patsaita kaatava raivo on hänet kohdannut. Perinteinen venäläinen kansanluonne poikkeaa ratkaisevasti protestanttisen etiikan omaksuneesta ihmisestä. (Juhani Ihanus, Marja-Liisa Karlsson, Uusi Suomi 23.11.1990)

Heikki Luostarinen tutkimuksessaan Perivihollinen

Neuvostoliittolaisia elokuvia pidettiin liian hitaina. Samoin Tshehovin näyttelemistä. Kysytään, tapahtuuko näissä mitään. Turidmin vaikutus on kaksitahoinen. Usein kulttuurien kohtaamisen sijasta öykkäri kohtaa trokarin ja tarjolla on sovinnaisia ja monumentaalisia kohteita vieraannuttavan propagandan höystämänä. Sosialismin saavutusten näyttelyiden sijasta ihmiset tahtoisivat nähdä toisia ihmisiä.

(Ilkka Malmberg, hs 10.9.1986)

Feministien toiveita

Ihmisten kesken voidaan luottamus löytää vaivatta kunhan vain päästään tapaamaan ja tulemaan tutuiksi. Ulkopoliittisen keskustelun rajautuminen liturgian vivahteiden repostelemiseksi vain pönkittää autoritaarisia ja hierarkkisia valtarakenteita. Kiistelyt Paasikivi-seuran ja SN-seuran johtopaikoista eivät ole muuta kuin miesten itsetarkoituksellista kilpailua näkyvistä paikoista hierarkiassa. Ne paikat ovat näkyviä vain niin kauan kun julkinen sana kohdistaa niihin kohtuutonta huomiota eikä käännä kameroitaan sinne, missä todellinen ulkopoliittinen kehitys menee eteenpäin. (Hilkka Pietilä hs 5.1.1984)

Neuvostoliiton tutkijoiden seminaari Tampereella 1984

Eero Ojanen

 ”Seminaarin päätarkoitus oli kiinnittää huomiota niihin käsiteisiin, joiden avulla teoriat tutkijoiden omissa mielissä muotoutuvat.

Länsimaissa Neuvostoliitto edustaa toisen tyyppistä todellisuutta kuin maailman muut ilmiöt ja siksi sitä koskevalle tiedolle asetetaan myös toiset vaatimukset. Neuvostoliitto ei ole fyysisen todellisuuden kaltaista, sellaista jota yleensä pyritään tutkimaan arvovapaasti, tai edes sellaista, jonka huonoja ja hyviä puolia eriteltäisiin jotenkin kiihkottomasti. Länsimaisen idäntutkimuksen erikoisuus on tutkijoiden etäinen suhde kohteeseensa. Kun vieraan kulttuurin tutkijalta yleensä vaaditaan myös omaa kokemusta tuon kulttuurin arkielämästä, on kosketuksen saaminen neuvostokansan arkeen perin hankalaa.

Monet pitävät yhä auktoriteettinaan nuoren tutkijan Zbigniew Brzezinskin  1950-luvulla kehittämää määritelmää. Sen mukaan totalitarismiin kuuluu yksi virallisesti hyväksytty ideologia, hierarkkinen yksipuoluejärjestelmä, keskitetty talous, valtion valvoma joukkotiedotus sekä puolueen harjoittama psyykkinen ja fyysinen terrori.

Kristian Gerner (kuten Osmo Jussila) esitti, että kun totalitaarinen järjestelmä ennen oli nimenomaan neuvostojärjestelmän tuote, niin nyt se esitetään pikemmin vanhan venäläisen perinteen jatkeena. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan. Iivonen ja Susiluoto pitivät totalitarismia keinotekoisena käsitteenä.
(hs 1.9.1984)

Kommunismin yhtenä paradoksina mainitaan tosiasia, että yksilön merkitystä väheksyvä maailmankäsitys tuotti "vuosisadan barbaarisimmat esimerkit henkilöpalvonnasta” (HS 17.4.1992). Paavo Haavikko kirjoittaa "historian kierrätyksestä": Tärkeintä on, että kuvitelmat eli iskulauseet säilyvät, että tosiasioita ei tunnusteta - eli olisi parempi levittää lantaa kuin puhua paskaa.

Venäläinen juomakulttuuri 

Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008

Kaksoisjako, jossa ortodoksinen usko yhtyy pakanalliseen mytologiaan ja kansarunouteen, selittää monia Venäjän kansan ristiriitaisuuksia. Juuri tästä syystä venäläisyyden ytimessä säilyi aina dionyysinen, ekstaattinen elementti ja tietty taipumus riehuntaan ja anarkiaan.

Juomatraditioiden lähteet löytyvät pakanallisten juhlien maagisista rituaaleista... yksilöllistä juopottelua ei tuolloin esiintynyt lainkaan... päihtyminen oli tavallisesti uskonnollinen tai historialliseen juhlaan liittyvä tapahtuma. Perinteiset juomingit olivat ritualisoituja ja kontrolloituja... Se jonka hyväksi asia oli ratkaistu, tarjosi viiniä... Vielä 1920-luvun puolivälissä neljännes juomingeista maalla liittyi ryyppäämiseen kaupankäynnin ja kyläkokousten yhteydessä.

"Ortodoksien uskonto taas ei periaatteessa kiellä alkoholia, vaan jopa tarjoaa ihmisille leipää ja viiniä ehtoollisena. Kuulumista lahkoihin, jotka tarjosivat ehtoollisella viinin sijaan vettä, pidettiin kaikkein suurimpana syntinä. Nähtävästi tästä kumpuaa Venäjällä syvä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät juo ja joita siksi pidetään pakanoina ja houkkina. Tämä on jäänne uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta.”

Kirkollinen vihkiminen antoi avioliitolle lainvoiman, mutta kansan käsityksen mukaan vihkiminen yksin ei riittänyt. .. Siinä missä hautajaisia edeltävät juomingit oli tarkoitettu helpottamaan vainajan siirtymistä uuteen elämään, mitä menot myös symboloivat, niin hautajaisten jälkeiset pakanalliset muistajaiset oli tarkoitettu varjelemaan eläviä vainajien pahoilta voimilta.

Juo kun kaadetaan, kieltäytyä ei sovi. Isännät pitivät jopa velvollisuutenaan juottaa vieraansa humalaan, koska niin kuin kansan keskuudessa sanottiin ”se joka ei ole kylläinen ja juovuksissa, ei ole juhlan väärti”. Nykyään se on muuntunut muotoon ”Kunnioitatko minua?”... Muinais-Venäjällä juotiin terveydeksi myös Pohjanmaan kautta. Tällöin henkilölle toivottiin terveyden lisäksi myös onnea ja voittoja ja että hänen vihollisensa veri vuotaisi yhtä tyhjiin kuin tämä malja... Piripintaan täytetty malja symbolisoi rikkautta, yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia. Juoman jäänteitä lasissa pidettiin huonona enteenä, merkkinä siitä, että pahat voimat olivat liikkeellä tai että joku toivoi pahaa.

Talonpoikaiskulttuurissa alkoholia juotiin vain tapojen määräämissä tilanteissa, juoppoja pilkattiin. .. Maltillisuutta pidettiin normina, tärkeää oli iloita niin, etteivät juhlat menneet pilalle sen enempää itseltä kuin muiltakaan. Juomataidosta tulikin venäläisessä kulttuuriperinteessä jo kauan aikaa sitten eräänlaista uljuutta.

Venäläisissä juomatavoissa alkoi tapahtua muutoksia samoin kuin muuallakin maailmassa 1500-luvun taitteessa, kun uudet juomalaitokset, valtionkapakat, levisivät... Seuraavat muutokset, erityisesti kapakoiden lakkauttaminen ja viinimonopolin syntyminen 1800-luvun lopulla, vain syvensi ongelmaa... Vanhojen alkoholinkäyttötapojen rinnalle tuli uusia, jotka tosin nekin pohjautuivat kollektiivisia ja äärimmäisiä juominkeja tavallaan ennakoineisiin, arkaaisiin tapoihin.

Virallisuus, epäaitous, valheellisuus, määräykset osallistua mielenosoituksiin, suoranainen pakottaminen juhliin eivät voineet olla jättämättä jälkiään ihmisten suhtautumiseen juhlimiseen. Jokaisesta juhlasta tuli siten ennen kaikkea tekosyy juoda itsensä humalan - juhla ilman vodkaa on kuin passi ilman valokuvaa... Kollektiivinen juomakulttuuri, joka oli täynnä merkityksiä ja symboliikkaa ja jota yhteisö kontrolloi, on jo kauan sitten vaipunut unholaan. Nyt juodaan yksin, perhepiirissä tai satunnaisessa seurassa, nyt juodaan aiheesta tai aiheetta, juodaan koska se on monelle jo elämäntapa.”

Runsaat kolmekymmentä vuotta suomalaiset Venäjän tutkijat ovat kohauttaneet olkapäitään: Venäjää ei voi tutkia, tutkijalta vaaditaan yliluonnollisia taitoja. Ja niin on tehty pientä silppuritutkimusta, avattu vitsien kautta venäläistä todellisuutta tai toistettu vanhoja kehityskaaria.

Nyt Aleksanteri-instituutin nuoret tohtorikokelaat, jotka eivät käyneet edes koulua silloin, kun Neuvostoliitto veteli viimeisiään, ovat avanneet portin. Suuri ja mahtava metodologia -julkaisu esittelee lähestymistapoja Venäjän tutkimukseen. Avainsanoja uusissa menetelmissä on monitieteisyys ja diskurssianalyysi.

Kirjassa 17 tutkijaa kaataa myytin toisensa jälkeen. Kuvi Kansikas osoittaa, miten suurin toivein 1990-luvun alussa arkistoaineistoa lähdettiin tutkimaan. Syntyi illuusio, että nyt me tiedämme, varsinkin alemmilta päätöksentekotasoilta. Tutkijat joutuivat toteamaan, ettei mitään suurta salaisuutta ollutkaan, ei ollut mitään ”kaksoiskirjanpitoa”. Syntyy uusia näkökulmia kylmään sotaan ja Neuvostoliittoon. Linjanvedot tapahtuvat sen pohjalta, mitä teoreettisia ja metodologisia välineitä kylmän sodan molempien osapuolten motiivien ymmärtämiseksi valitaan.

Susanna Hast tutkii etupiirin geneologiaa eikä hänen päämääränsä ole tutkia dollarien ja tankkien ylivaltaa, vaan ”teoretisoida kansainvälisiä suhteita rauhan ja ihmiskunnan onnellisuuden edistämiseksi”.

Mielikuvatutkija Kati Parppei on keskittynyt Kulikovan taisteluun vuodelta 1380, jota pidetään Venäjän vapautumisen taisteluna. Intensiivisellä lähteiden avaamisella hän päätyy demystifiointiin:

Tekstien lihominen ajan myötä... näyttämölle marssitetaan tärkeitä henkilöitä kirkonmiehistä poliittisiin liittolaisiin, mutta on viitteitä siitä, että ”kyseessä olisi ollut melko tavanomainen, veronmaksuongelmista alkunsa saanut rajakahakka”.

Diskurssianalyytikko Jussi Lassila kyseenalaistaa teksteistä saadut tulokset. Kriittinen diskurssianalyysi pystyy paljastamaan monipuolisilla teksti- ja kielianalyysin välineille viattomaan tekstiin, kielitekoon tai muuhun viestinnälliseen elementtiin kätketyn ideologisen agendan. Lassila kysyy: ”Kätketyn agendan ilmeneminen ”paljaana” tuntuu olevan läsnä monissa venäläisissä yhteiskunnallisissa teksteissä... Esimerkkinä voi mainita ksenofobian, rasismin, autoritaarisuuden tai nationalismin konkreettiset ja diskursiiviset todentumat." 

Arkistojen avautuminen on osoittanut, että Neuvostoliitto ei käyttänyt ideologiaa vain kulissina. Myös kirjailijoiden ja taiteilijoiden päiväkirjat osoittavat että sosialistinen realismi ei suinkaan tarkoittanutkaan arkipäivän kuvausta, vaan visiota, kuvauksia siitä, minkälaiseen yhteiskuntaan pyrittiin.

Kremlologia, totalitarismi- ja sovjetologiatutkimukset eivät ole hyödyttäneet muuta kuin Yhdysvaltojen (”monopolikapitalismin”) etupiirijakoa. Totalitarismiteoria ohjaa jo sinänsä tutkijan mielenkiinnon juuri niihin puoliin, joita käsitettä määriteltäessä korostetaan.

Itänaapuria ikänsä tutkineista tuskin muut kuin Tauno Tiusanen ja Max Jakobson osasivat/uskalsivat ennakoida kansalaisten valtavaa voimaa. Aamulla 19.8.1991 politbyron, keskuskomitean, KGB:n, hallituksen, asevoimien ja sisäministeriön valtuuksilla marssi neljä divisioonaa Moskovaan.  Kukaan ei uskaltanut antaa hyökkäyskäskyä ja niin 80.000 moskovalaista esti pelkällä olemassaolollaan verilöylyn. Miten tämä tulikaan yllätyksenä?

Ulkoasiainneuvos Antti Karppisen mukaan venäläisen kulttuurin yksi huomattava piirre on slovotvortshestvo eli kyky luoda sanallisella tasolla uusia maailmoja reaalimaailman juuri muuttumatta.