dissidentti - Venäjän kolmas tie

5.8.1992/ 22.7.2011

Venäjällä kolmaskin vaihtoehto:

Venäjän tulevaisuus kyläyhteisön varassa

Moskau News -lehdessä (8/1992) niin amerikkalainen sovjetologi Zbigniev Brzezinski kuin Venäjän ulkoministeri Andrei Kosirev pitävät Venäjän pelastuksena modernia markkinataloutta. Brzezinski näkee muuten uhkana, että miljoonat työttömät nostattavat esiin imperiaalisen, nationalistisen ja sovinistisen Venäjän. Kosirevin mukaan voivat vain patriootit ja yltiöisänmaalliset estää Venäjän nousun johtavien valtioiden joukkoon 10 - 15 vuodessa.

Yhtä vaihtoehdottomia ratkaisuja on esittänyt Max Jakobson: "Tämän päivän maailmassa Venäjällä on vain yksi tie hyvinvointiin: osallistuminen kansainväliseen työnjakoon markkinatalouden pohjalta. Toinen mahdollisuus on Venäjän sulkeutuminen kuoreensa ja vajoaminen entistä syvemmälle takapajuisuuteen." (HS 26.1.1992 Uusi ja vanha vastakkain).

Venäläisillä tutkijoilla on toisenkin laisia mielipiteitä. German Diligenski kiistää (Moskau News 8/1992) artikkelissaan Radikalismi vai kompromissi, että olisi vain kaksi vaihtoehtoa - demokratia tai anarkia, ovathan kaikki venäläiset valtarakennelmat ja toimintaperiaatteet autoritäärisiä. Todellinen ongelma on hänen mukaansa toisaalla: "Kehittyvätkö uudistukset niin, että ne sallivat todellisen taloudellisen moninaisuuden, joka edistää uusien sosiaalisten ryhmien syntymistä ja tuo mukanaan uuden demokratisoitumisen aallon, vai kannustaako se uuden markkinataloudellisen ja valtioon sitoutuneen monopolismin syntymistä?" Diligenskin mukaan kansalaisten ja virkamiesten välille on löydettävä kompromissi.

Myös Venäjän parlamentin kansanedustaja Galina Starovoitovan mielestä kansalaisten ja virkamiesten yhteistyö esim. yhtenäisten talousalueitten muodostamiseksi paikallistasolla on välttämätöntä. Koska maan infrastruktuuri eli tiet, telepalvelut ja polttoaineen saatavuus on kehno, ei Venäjää voi hallita keskitetysti, vaan paikallisille alueille on annettava enemmän valtaa ja vastuuta. Hänen mukaansa kaaoksen estämiseksi on muodostettava yhtenäisiä talousalueita.

Boris Kagarlitski sanoo: Venäjällä ei ole tietä kapitalistiseen demokratiaan ja kulutusyhteiskuntaan. Venäjän on pyrittävä rakentamaan omaa talouttaan itsenäisesti erossa lännestä. Hän haluaisi kehittää pieniä organisaatioita, hajauttaa vallan ja antaa työntekijöille osallisuuden päätöksenteossa. Jos markkinatalous ympätään nykyiseen neuvostoyhteiskuntaan, siitä tulee vain kommunismin peilikuva: sekä talouden että hallinnon jättiläismäiset keskitetyt organisaatiot jäävä ennalleen. Hän käyttää termiä markkinastalinismi. Kaikki rakenteet pitäisi hajauttaa (Pekka Tarkka hs 19.12.1990)

Solzhenitsyn syytti duuman istunnossa Venäjän valtaeliittiä kansan pettämisestä. ”Valtio ei täytä velvoitteitaan, vaan luo sekasortoa.” Ratkaisuksi Solzhenitsyn esitti vallan siirtämistä keskushallinnolta paikallistasolle. Venäjällä olisi hänen mielestään rakennettava uudelleen ennen kommunistivaltaa vallinnut paikallinen itsehallintojärjestelmä, semsvo. (hs 29.10.1994)

Entä jos Venäjä sittenkin sallisi Dligenskin ja Starovoitovan ajatusten pohjalla kolmannen vaihtoehdon tapahtua?

Kolmannessa vaihtoehdossa Venäjä jakautuisi kansallisesti, kulttuurisesti ja ideologisesti yhtenäisiin talousalueisiin, joita voi nimittää esim. ihmisen ja yhteiskunnan välisiksi 'älykkäiksi' suhteiksi, fraktaalimalleiksi tai - länsimaisessa sanastossa - ekokyliksi. Ne olisivat itsenäisiin tuotantolaitoksiin ja ihmisyhteisöihin perustuvia sekä itse muotoutuvia ja tavoittelisivat jonkinasteista omavaraisuutta noudatellen kestävän kehityksen periaatteita. Tällaisessa yhteisössä kehitystä eivät enää määrää "keskuspankkijohtoinen rahan arvon säilyttämiseen pyrkivä talouspolitiikka" eikä julkisia menoja karsiva valtio, kuten Jakobsonin visiossa (HS 16.4.1992).

Jakobson itsekin kysyy, onko Euroopassa viime vuosina tapahtunut muutos "suhdanneluontoinen heilahdus" vai "tieteellis-teknisen kehityksen aikaansaama peruuttamaton rakennemuutos". Hän on ilmeisesti yhä edellisen vaihtoehdon kannalla, koska perää Venäjälle "hyvää sotalaitosta" ja apua muualta, ennen kaikkea EY:ltä.

Kaukasian valtiot eivät suinkaan ole kehitysmaita vaan ”siirtymävaiheen talouksia”. Mutta siirtymävaiheita mihin? Onko Eurooppa menossa ylivaltiolliseen federaatioon? Globaaliin kansainyhteisöön? Vai olisiko vielä toivoa taloudellisesti omavaraisista yhteisöistä, jotka harjoittavat transsendentaalisia yhteyksiä tunnuksella henkinen on globaalia, aineellinen on paikallista?

Ekofilosofit ja tulevaisuuden tutkijat aukovat uria

Kolmannen tien teoreettista taustaa ovat kehitelleet mm. tulevaisuudentutkijat ja ekofilosofit. Venäjän tutkijoitten puheissa kolmas tie, kestävä kehitys ja pehmeä teknologia loistavat vielä poissaolollaan. Valitettavasti sovjetologit, kremlologit tai russologit pohtivat kautta rinnan yhä vain suhdanneluontoisia heilahduksia - onko nousussa kapitalistinen markkinatalous vai barbaarinen anarkia. Peruuttamaton rakennemuutos saatikka kolmannen vaihtoehdon pohtiminen itänaapurin pelastamiseksi ei kuulu heidän visioihinsa. Ulkoministeriön erikoistutkija Ilmari Susiluoto suosittelee suomalaisille perinteistä 'ekokonsultointia' - nykyaikaisten (ja kalliitten) ilman- ja jätteenpuhdistuslaitosten rakentamisen tietotaidon vientiä. Kannattaisiko kuitenkin puuttua jo syihin eikä seurauksiin? Esimerkiksi Venäjän hajautettuun jätehuoltoon loistavasti sopivia, ilman vettä ja sähköä toimivia rumpukompostikäymälöitä, WC:n täysin korvaavia laitteita, on kehitetty jo riittävän pitkälle myös kaupunkiympäristöön.

Suomella on runsaasti mahdollisuuksia toimia infrastruktuurin ekoremontin hovihankkijana: Suomalainen auto- ja pyöräteiden rakennustekniikka sopii hyvin käytettäväksi myös Venäjän ankarissa olosuhteissa. Neuvostoliiton aikana suomalaisilta yrityksiltä puuttui rohkeutta ehdottaa “ihannevaltiolle” parempaa teknologiaa. Nyt on aika rakentaa rohkeasti malliyhteisöjä, ei vain allekirjoittaa sopimuksia.

Keskittämisellä voidaan mainiosti tehostaa koneistojen käyttöä ja hallintaa, mutta piipputeollisuuden aikakausi on vaihtumassa saarekkeiseksi informaatioyhteiskunnaksi. "Jos haluamme huolehtia luonnon resurssien säilymisestä ja tulevien sukupolvien tarpeista, siihen täytyy löytyä parempia keinoja kuin kansainvälisen kaupan lisääminen", kirjoittaa tulevaisuudentutkija Markku Malkamäki (HS 2.6.1992). Hänen mukaansa paikallisen väestön tulee vahvistaa paikallista taloutta, koska se pystyy huolehtimaan ympäristöstään paremmin kuin kansainväliset rahoituslaitokset tai monikansalliset yritykset.

Miksi ei keskustella kestävästä kehityksestä entisen Neuvostoliiton raunioille? Miksei kannusteta ekologisen ja eettisen mallimaan syntymistä alueelle, missä tuotanto on joka tapauksessa aloitettava nollasta? Kalleimmat tuotantotekijät eli runsaat luonnonvarat ja peruskoulutetut ihmiset ovat jo paikalla. Miksi markkinoida idän suuntaan jo lännessäkin sietämättömäksi osoittautunutta talousjärjestelmää? Parlamentaarinen järjestelmä on luotu aikoinaan toisenlaista yhteiskuntaa varten, samoin markkinatalous on aikansa elänyt. Kenen tulisi markkinataloudessa olla kiinnostunut pitkäaikaisista seurauksista? Teollisuuden rationaalisuuteen ei kuulu vastuun ottaminen kokonaisuudesta. Demokraattista poliittista päätösten tekoa ohjaa neljän vuoden vaalijakso.

Lännessä poliittisen järjestelmän reuna-alueilla on hitaasti muodostumassa kolmas ohjausinstanssi, nimittäin kriittiset kansalaiset, kuluttajat, asianajajat, toimittajat, mutta koska Venäjällä puuttuvat perinteisetkin ohjausmenetelmät, ei kansalaisaktivismista ole markkinoiden säätelijäksi.

Rion ympäristökonferenssin vetäjänä toiminut Maurice Strong totesi jo 1970-luvulla Suomessa käydessään, että Suomesta voisi tulla ekologinen mallivaltio. Tätä ei silloin otettu lainkaan todesta. Venäjällä tuotanto on joka tapauksessa aloitettava liki nollasta, joten miksei nyt olisi mahdollista kannustaa Venäjää ryhtymään ekologiseksi ja eettiseksi mallimaaksi?

Minkälainen olisi kolmannen vaihtoehdon Ekovenäjä

Keskitetty, ylhäältä päin hallittu ja ulkopuolelta lakeihin ja sopimuksiin sidottu järjestelmä on osoittanut mahdollisuuksiensa rajat niin itäisessä hajoamisprosessissa kuin läntisissä kriiseissä. Koska pienessä yhteiskunnassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä, ollaan valmiita tinkimään yksityisestä mielihyvästä. Energian ja aineen kierrätys voidaan yhdistää järkevästi vain pienissä verkostoissa. Pienyhteisö huolehtii jäsenistään parhaiten sekä sosiaalisesti että taloudellisesti.

Mitä enemmän ihmiset voivat tehdä kotona ja järjestää palveluita toinen toisilleen, hoitaa lapsia ja sairaita, työskennellä ja laiskotella yhdessä, sitä vähemmän he tarvitsevat yhteiskunnan kalliita palveluja näihin tarkoituksiin. Ihmisten omatoimisuus ja omaehtoisuus luo uusia mahdollisuuksia. Valtion kovankaan sektorin ei tarvitse kilpailla vimmatusti maailmanmarkkinoilla. Energiaa ja luonnonvaroja voidaan säästää ja näin vähentää riippuvuutta maailmantaloudesta.

Venäjän keskeinen remonttikohde on infrastruktuuri - liikenteen, tietoliikenteen, energiahuollon sekä vesi- ja jätehuollon järjestäminen. Onko järkevää sijoittaa esimerkiksi vesiklosetin kemialliseen ja mekaaniseen puhdistamiseen, kun maailman edistyksellisimmillä alueilla siirrytään jo kuivakäymälään? Parantaa kaupunkien toimivuutta, kun mammuttimaisia lähiöitä aletaan muualla purkaa? Tai saneerata jättitehtaiden päästöjä, kun massatuotanto ja uusiutumattomien kivilajien työstäminen on yhä kyseenalaisempaa?

Atomienergiajärjestö IAEA:n raportti on mainio osoitus siitä mitä seuraa, jos ihmiset voivat itse tehdä päätöksiä. Raportissa todetaan: "Entisen Neuvostoliiton läpi pyyhkäissyt demokratia-aalto on murentanut virallista tukea ja johtanut kymmenien ydinvoimaloiden rakentamisen peruuttamiseen."

Venäjää kohtaavaa peruuttamatonta ympäristökatastrofia ei lie kukaan kiistä. Kuvastavaa tekniikan kannalta on, että lähes 90 % puunjalostustehtaista toimii 1930-luvun tekniikalla. Ihmiselle tilanne on käymässä uhkaavaksi: yhdeksän kymmenestä suurkaupunkilapsesta syntyy kroonisesti sairaana.

Sanat muutoksen välineinä

Omassa väitöskirjassani olen laskenut niitä mahdollisuuksia, jotka aukenevat kouluttamalla ihmisille määrättyä oppirakennelmaa. Tulin siihen tulokseen, että opettamalla, ohjaamalla ja määräämällä voi intelligenttiin ihmiseen vaikuttaa. Koska kouluttaminen on kuitenkin sidottu sanoihin ja käsitteisiin, voi lopputulos olla vain yksilöllinen ja paikallinen. Koulutettu yhteiskunta hajoaa ”kielellisiksi pilviksi”, kuten ranskalainen semiootikko Lyotard on osoittanut. Yhtenäisyyttä on sitä vaikeampi muodostaa, mitä vieraampi teoria on inhimilliselle todellisuudelle.

Neuvostoliitossa suurta keskitettyä järjestelmää sanottiin ohjattavan tieteellisesti, tieteellisen kommunismin mukaisesti. Yhtenäisen kansan piti olla julkisessa elämässään kielellisesti yhtenäinen. Kieli oli ratkaisevassa asemassa, koska konkreettisia malleja tavoiteltavasta yhteiskunnasta ei ollut, oli vain kommunistisen yhteiskunnan visio, joka piti välittää kielen avulla. Luonteenomaista oli vankkumaton usko totaaliseen koneen ja tieteen pelastussanomaan. NKP:n puolueasiakirjoja lukiessani selkeni, että neuvostokommunistista suunnitelmataloutta ja sitä miten järjestelmä saattoi pysyä pystyssä 70 vuotta, lähes kolme sukupolvea, ei selittänyt marxilaisuuden ja leninismin, slaavilaisen perinteen ja bysanttilaisen kulttuurin tutkiminen. Ne kaikki jäivät varjoon tämän mekaanisen superkulttuurin rinnalla. Neuvostoliitto oli osoitus siitä, että kun on kyse orgaanisista prosesseista ja toimijana on ihminen eikä kone, mahtavakaan yritys hallita universaalin ideologian avulla ei onnistu. Historian suurin eksperimentti saada ihminen toimimaan koneen tavoin epäonnistui. Ideologisten käsitteiden seuraaminen eri aikoina ja eri yhteyksissä osoittaa, että Neuvostoliiton ulkopoliittisen teorian taustalla hallitsi kaksi kysymystä ylitse muiden: miten selvitä nälästä ja miten estää sota.

Kieli ei ole vähäpätöinen työkalu kun päämääränä on motivoida ja organisoida suuri massa toimimaan suunnitelmien mukaan. Ja mikäpä muu sen paremmin kuin seremoniat, kieli mukaan lukien, yhdenmukaistavat kaikki näyttelijät. Armeijassa, kirkossa ja byrokratiassa vaalitaan yhdenmukaista, jämerää ja täsmällistä kieltä. Kielen nostaminen jos ei vielä arvoon niin kuitenkin tutkimuskohteeksi syntyy aikana, jolloin aletaan puhua hajauttamisesta, desentralisaatiosta myös valtiossa.

Max Jakobsonin mukaan "aktiivinen" Venäjän tukeminen tarkoittaa, että ruoka-apu on kytketty "demokratian" ja "markkinatalouden" edistämistahtiin. Mitähän venäläiset mahtavat ymmärtää markkinataloudella? Joidenkin mielestä he eivät tarkoita sen kummempaa kuin täysiä kaupan hyllyjä. Mihail Gorbatsovin lehdistöpäällikkö Andrei Gratshov on kirjoittanut, että venäläiset osoittavat samanlaista fanatismia uskoessaan nyt rajattomaan markkinatalouteen kuin aikanaan uskoessaan suunnitelmatalouteen. Andrei Kosyrev, Venäjän entinen ulkoministeri, puhuu Venäjän politiikan yhteydessä etikettien muutoksesta. Vanhoille asioille on annettu uusia nimiä.

Tulevaisuuden luova kaaos

Vaikka tällaisen superyhteiskunnan jokainen osa-alue toimisi rehellisesti ja vastuullisesti, jää vastuun ottaminen kokonaisuudesta mahdottomaksi. Orgaanisessa aineessa tapahtuu selektiota. Yhteiskunta toimii kuin mosaiikkitaulu, yhden mosaiikkipalan häviäminen vaikuttaa kaikkien muiden paikkaan ja värisävyyn.

Saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Ralf Dahrendorfin mukaan vanhojen hallintojärjestelmien tilalle on tulossa 'luova kaaos', jolla politiikan tutkija tarkoittaa elämistä valtiollisen hallitusvallan ulkopuolella, sosiologi ihmisten ja ihmisen ja työn välisen vieraantumisen vähentämistä ja ekologille älykkään tuotannon aloittamista. Nykyajan ekologit ovat todistaneet, että orgaanisella kokonaisuudella on mukautumiskykyä ja luovuutta, joka noudattaa selvästi erilaista logiikkaa kuin kansainvälinen työnjako ja markkinatalous. Yhteiskuntaa ei voida hallita mekaanisesti kuin konetta.

Mitä keskittyneempi järjestelmä on sitä tuhoisampi se on yksilölle. Mitä enemmän työnjakoa järjestelmä soveltaa, sitä vaarallisempi se on kokonaisuudelle.

Alistettu ja aloitekyvytön kaupunkilainen

Ympäristön romahtamisen lisäksi Venäjällä on ongelmia kansalaisten maailmankuvan muotoutumisessa. ”Äärimmäinen pragmatismi on läpäissyt kaikki ideologiat”, kuten Zolotuski Venäjän kirjailijaliitosta asian ilmaisee (HS 14.4.1992). Vahvin organisaatio armeijan jälkeen on mafia. Panslavismi on nousemassa, kun "vanha ylväs kansakunta joutuu päivästä toiseen elämään kerjäämällä". Almut synnyttävät uusia aggressioita. Nuorilta puuttuu oma-aloitteisuus ja on vaarana, että raamattu-uskonto voittaa alaa uuden vapauden kulttuurin sijasta. Raamattu oli vuonna 1989 Viron bestseller-kirja. Sensurointia ei hoida enää sosialismin yksinoikeus vaan aineiston myyvyys. Tai ainakin näin kuvitellaan. Tosiasiassa esimerkiksi vuoden 1992 budjetissa lehdistötukea lisättiin moninkertaisesti verrattuna sairaalakulujen tukeen. Lehdistötuessakin on selvä Brzezinski/Jakobson linja: paikalliselle lehdistölle 15 % ja valtakunnalliselle 85 % tuesta.

Taloudellinen hätä on lisännyt ihmisten kasvottomuutta ja suunnatonta vihaa. Jouko Kajanoja kertoo tavanneensa Pietarissa Homo Sovjeticuksen, alistetun ja aloitekyvyttömän ihmisen. Samoja attribuutteja käyttävät ekofilosofit esitellessään saastealueilla asuvia länsieurooppalaisia. Ilman ja ravinnon sekä tiedotusvälineiden välityksellä tulevat saasteet eivät tee ihmistä aggressiiviseksi ja innokkaaksi ajamaan muutosta, vaan hän lamaantuu ja vaipuu vähä vähältä apatiaan. Puhutaan tertiäärisestä nationalismista. Se ei ole verrattavissa vuosisadan alun kansallisiin vapautusliikkeisiin. Uusi nationalismi syntyy taloudellisesta ahdingosta ja tulee esille nk. etnisenä barbariana. Koska tulevaisuudessa kamppailu olemassaolosta käy yhä kovemmaksi, on oletettavissa, että myös tertiäärisen nationalismin menetelmät kärjistyvät.

Suomen pankin ja elinkeinoasiamiesten lausuntoja Venäjän tilanteesta on surullista lukea. Talous ja kilpailukyky kasvaa, globalisaatio edistyy, huimia tuloja - kun samaan aikaan asukkaiden keskipalkka on 300 euroa, eläkeläiset saavat yhä 90 euroa kuussa. Osa kansasta ja muutama neliökilometri Moskovan ja muiden suurkaupunkien keskustoista rikastuu huimasti. Tänä päivän joka kolmas venäläinen elää eksistenssiminimin alapuolella. Vielä surullisemmaksi tulee kansainvälisten markkinoiden innokkuudesta kytkeä Venäjä samaan globalisaation Titaniciin, missä länsimaat istuvat. Miksi Venäjän pitäisi seurata taloudellisen kilpailukyvyn ja globalisaation logiikkaa, vaikka vain länsimaat uskovat tulevaisuuden vapahtajan astelevan siitä suunnasta?

Yksi tapa ajatella lähestyy loppuaan. Olemassa olevat tulkintakehykset eivät ole enää sovitettavissa yhteen yhteiskunnallisten ongelmien kanssa. Tarvitaan uudenlaista rationaalisuutta, kestävän kehityksen ajattelua. Ongelmista ei voi selvitä keskittämällä, teknistämällä, tuottamalla ja mekanisoimalla yhä enemmän.

Koska sanoilla on se vaarallinen ominaisuus, että ne keräävät lisämerkityksiä ja sivutarkoituksia siitä ympäristöstä, missä niitä käytetään, Venäjän kolmas vaihtoehto, ekologinen vallankumous, toimii paremmin malliyhteisöjä rakentamalla kuin sopimuksia allekirjoittamalla.

*****

Kyläyhteisö tulevaisuutta

Prof. Osmo Jussila kysyi 1800-luvun Venäjää tutkiessaan, mikä merkitys luonnolla ja ilmastolla on valtakunnan kehitykseen.

Neuvostoliiton oppi-isä Karl Marx pohti Venäjän kohtaloa vuonna 1881 samoista lähtökohdista: ”Puhtaasti taloudelliseltakin kannalta Venäjä voi löytää ulospääsyn maanviljelyn umpikujasta ainoastaan kyläyhteisöään kehittämällä. Yritykset selvitä umpikujasta englantilaisittain kapitalistisen vuokran avulla olisivat turhia, sillä järjestelmä on Venäjän maatalousolojen vastainen.” Marxilla oli myös ehdotus venäläiseen kulttuuriin ja maastoon sopivasta mallista: "Jos vallankumous tapahtuu oikeaan aikaan, jos se keskittää kaikki voimansa kyläyhteisön vapaan kehityksen turvaamiseen, kyläyhteisöstä tulee aines, joka synnyttää uudelleen venäläisen yhteiskunnan ja osoittaa sen paremmuuden niihin maihin verrattuna, jotka ovat vielä kapitalistisen järjestelmän ikeessä."

Alueellista päätösvaltaa on korostanut myös demokratian oppi-isä Montesquieu: ”Demokratialle on tunnusomaista, että sen piiriin kuuluu vain pieni alue. Suuressa tasavallassa yleinen etu on uhrattava tuhansille yksittäisille eduille. Etuihin myönnetään poikkeuksia ja joillekin koituu etuja sattumalta. Pienessä tasavallassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä. Siksi väärinkäytöksiltä vältytään paremmin ja rikkomuksien salaaminen on vaikeampaa.”

Nykyajan ekopoliitikot yhtyvät Marxin ja Montesquieun vanhoihin oppeihin. Heille tulevaisuuden avainsanoja ovat desentralisaatio, autarkia, fysiosentrisyys, partisipaatio.

Venäjän historiallinen duaalitalous

Venäläiset ovat aina eläneet pelottavan keskusvallan ja kylämäisen paikallishallinnon duaalitaloudessa.

Vuoden 860 tienoilla kutsuivat Venäjän alueella asuvat heimot viikinkejä hallitsemaan aluettaan. Keskuksille annettiin mieluisasti valta suojella aluetta ulkoisilta ja sisäisiltä hyökkäyksiltä – valtiaina olivat milloin tataarit, milloin tsaarit, milloin keskuskomitea. Kansalaiset ovat melkoisesti eläneet omaa elämäänsä.

venäläiset valtiofilosofit pitivät Venäjää esimerkkinä vapaudesta ja osoittivat, kuinka sen sijaan 1800-luvun Euroopassa riistettiin kansalaisten vapautta kaksinkertaisesti. Valtiolla oli väkivaltakoneisto ja sen lisäksi kansalaisia velvoitti yhdenmukaisuuden paine, pikkuporvarillisuuden henki, jonka tukahduttava keskinkertaisuus tappoi spontaanin luovuuden ja poikkeavuuden. Samaan aikaan Venäjällä vallitsi arkielämän ja elämäntyylin vapaus. Vapautta tarkasteltiin yhteiskunnallisena, ei pelkästään valtiollisena vapautena. Venäläiset elivät heidän mielestään vapaampana kuin eurooppalaiset valtiota palvovat orjat. (Aleksandr Herzen, Nikolai Berdjajev, Maksim Gorki, Mihail Bakunin)

Jopa suoraan kansanvaltaan verrattava vetshe-kokous kukoisti erityisesti Novgorodin ja Pihkovan alueilla vapaiden miesten kansalaiskokouksena. Kasakoilla oli iät ja ajat itsehallinto. Slavofiilien piireissä pidettiin valtiota jopa vieraana elementtinä venäläisyydelle, olihan valtiokin perustettu vapaaehtoisuuden pohjalta.

Venäjällä elettiin kyläyhteisöissä. "Se kontrolloi jäseniensä sosiaalista käyttäytymistä ja yhteisesti hyväksyttyjen moraalinormien noudattamista. Vasta 1800-luvun lopussa talonpoikainen elämänmuoto alkoi muuttua tavarasuhteiden kehittyessä, kylän ulkopuolella tehtävän ansiotyön laajetessa ja yhteyksien lisääntyessä kaupunkeihin... Venäjän kansan luonteenpiirteistä puhuttaessa, usein miten korostettiin yhteisöllisyyttä, henkistä yhteyttä ja kommunitaarisuutta. (Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008)

Vuonna 1917 bolsevikit voittivat iskulauseella ”Kaikki valta neuvostoille”. Leniniä tukeneet alueelliset johtajat uskoivat maakuntien vihdoinkin saavan autonomian. Menshevikien iskulauseessa sen sijaan vaadittiin valtaa lakia säätävälle kokoukselle.

Vielä vuonna 1927 kuului yhdeksän kymmenestä taloudesta kyläyhteisölliseen mir-järjestelmään, jossa asioista päätti kyläyhteisö. Kyläkokouksen vaikutusvalta oli suurempi kuin neuvostovaltion konsanaan. Osa maatöistä tehtiin vielä yhdessä ja verot maksettiin luontaistuotteina. Toisin kuin individualistisessa lännessä, missä päätökset tehtiin äänestämällä, mirin piirissä yksimielisyys saavutettiin sobornostin, keskinäisen harmonian hengessä, jonka pohjana oli luonnollinen yhteisöllisyys, verkostot ja yhteisvastuu.

***

Valtio on käsitetty lähinnä ”ulkopuolisena vartiointiliikkeenä” (Timo Vihavainen 2007).

Menneinä vuosikymmeninä perinteisiä yhteisöllisiä muotoja on palautettu, ei poistettu. Keski-Aasiassa kolhoosit ja sovhoosit oli perustettu niiden yhteisöllisten ja heimoperäisten järjestelmien päälle. Adaptiosta esimerkki on Mahalla, Uzbekistanin ja Tadzhikistanissa naapuristo ja kortteliyhteisö. Venäläiset virkamiehet tekivät niihin uudelleen järjestelyjä, mutta eivät tuhonneet niiden perinteistä sisältöä.

Rauhantutkija Johan Galtungin mukaan kansoilla on elefantin kokoinen muisti, ihmisellä vain ihmisen kokoinen muisti. Venäläisillä on vahvat juuret ja infrastruktuuri paikallisissa lähes omavaraisissa kyläyhteisöissä. Tänäkin päivänä vain kaksi kolmesta työikäisestä on mukana rahataloudessa.

Demokratia-tutkimukset osoittavat, että venäläiset näkevät eduskunnan kansan ja hallitsijan välisenä neuvoa antavana keskustelupaikkana. Vahva hallitsija tekee itsenäisesti päätökset, virkamiehiin ja poliitikkoihin ei voi luottaa. He eivät arvosta äänestyspäätöksiä, koska niissä ajetaan aina jonkun ryhmän etuja ja jätetään toiset, yleensä vähävaraiset, vähemmälle.

Puutarhakaupunki kuuluu venäläiseen kulttuuriin

Anastasian oppien mukaiset ”sukutilat” kolmannella vuosituhannella

Koska Venäjällä on erilainen perinne suhtautumisessa kollektiiviseen omaisuuteen ja kollektiiviseen työntekoon, ovat länsimaissa heikosti menestyneet ekokylät ja permakulttuurikylät saaneet Venäjällä uuden muodon sukutila-nimellä, rodina (henkinen sukulaisuus), ja jopa niin suuren suosion, että malleja sovelletaan lännessäkin. Kaksi on ylitse muiden: liikemies Vladimir Megren kehittämä Anastasia -sukutilaliike ja siperialaisen opettajan, Vissarionin, luoma maailman suurin ekokylä Ekopolis. Molemmille on tyypillistä vahva tahto sitoutua yhden viisaan ihmisen sanomaan, omavaraisuus ja luonnonmukaisuus.

Moskovalainen liikemies Vladimir Megre matkusti 1990-luvulla laivoineen Siperiaan ja tutustui siellä vuonna 1994 vanhaan omavaraiskulttuuriin. Hän kirjoitti kokemuksistaan kahdeksan kirjaa, joissa kertoi romaanin muodossa metsässä elävästä Anastasiasta, joka tuntee luonnonmukaisen elämän lait. Megren kirjoa on myyty Venäjällä miljoona kappaletta, Saksassa ja Itävallassa on perustettu Anastasia-kyliä, Kanadassa on valmistumassa elokuva ja keskustelupalstoja ideoiden levittämiseksi on kaikilla Itä-Euroopan kielillä. Ihmisiä kiinnostaa luonnonmukainen terveydenhoito, lasten kasvatus, puutarhan hoito ja jopa politiikka. Luettuaan Anastasiasta, ihmiset haluavat istuttaa puita, vaalivat henkistä yhteyttä maahan ja muuttaa elämäntyyliään. Monet ovat alkaneet luovan työn taiteen parissa – maalaamalla, kirjoittamalla runoja ja lauluja.

Anastasia-liike pyrkii perustamaan puutarhakaupunkeja, joissa elanto hankitaan ”sukutilalta”. Kyse ei ole maaseutuasunnoista eikä keittiöpuutarhoista vaan ekoyhteisöistä, kin's domain. Suku tarkoittaa omaa sukua siinä mielessä, että tonttia ei saa ostaa eikä myydä, mutta myös henkistä sukulaisuutta: samanmieliset ihmiset hankkivat maapalstan, joka sitten jaetaan perheille. Sukutiloilla rikkaimman 10 prosentin ja köyhimmän 10 prosentin välinen tuloero ei saa ylittää 1:6. Kaupungissa tuloero saattaa nykyäänkin nousta 1:25..

Liikkeen kuningasajatus ”hehtaari maata viljelykseen jokaiselle venäläiselle” on toteutunut Venäjällä osittain jo virallisestikin. Valtiovalta on alkanut myös tukea uusia liikkeitä. Venäjän presidentti Dmitri Medvedev lausui varapääministerinä syksyllä 2007: "Idea sukutiloista (rodonoi pomestii) on erittäin positiivinen. Se sopii täydellisesti yhteen pyrkimyksessämme rakentaa Venäjälle pientaloja, yksikerroksisia taloja osana asuntorakentamispolitiikkaamme.” Hän edesauttoi syksyllä Uralin Slabodan ”sukutilan” perustamista kokeilualueeksi. Medvedev on kotisivuillaan vastaillut myös Vladimir Megreä koskeviin kysymyksiin. Kuitenkin yhä suunnitellaan nukkumalähiöitäkin, vaikka niistä puuttuu sekä sosiaalinen infrastruktuuri että työpaikat

Vuonna 2006 presidentti Putin allekirjoitti neljä virallista paperia kohottaakseen erityisesti opetuksen, terveyden, maanviljelyn ja asuntotuotannon tasoa. Megre kirjoitaa: "Olemme tottuneet kritisoimaan viranomaisia ja menettäneet kyvyn arvostaa heidän positiivisia aloitteitaan. Kun ylin virkavalta kehottaa työskentelemään maan tulevaisuuden yhteisestä imagosta, heitä ei tulisi vastustaa.” 1.8.2006 kehotti Vladimir Megre lukijoitaan kannustamaan Venäjän hallituksen yrityksiä kohottaa maan elintasoa ja tukemaan Yhtenäinen Venäjä - puoluetta Edinaja Rossiaja, jolla on samoja päämääriä kuin maatila-liikkeellä.

Lähes jokaisessa venäläisessä kaupungissa on ryhmä, joka haluaa luoda sukutilan elääkseen paremmin ja terveellisemmin. Paikallishallintojen suhtautuminen liikkeeseen vaihtelee alueesta riippuen. Esimerkiksi Luganskin alueen viranomaiset olivat itsekin lukeneet Megren kirjat ja suhtautuvat positiivisesti vapaan maan luovuttamiseen.

Elokuussa 2006 Ukrainassa hyväksyttiin laki, jonka mukaan jokainen voi myydä maataloustuotteita, jos maatilan koko on alle kaksi hehtaaria. Liikkeen edustajat pitävät tätä ensi

(Liikkeen The Earth, Maapallo -nettilehti perustettiin 16.2.2006 ja se ilmestyy kerran kuukaudessa ja sitä tehdään USA:ssa, Kanadassa ja Saksassa, julkaisija Elämän Energia yhtiö N.Y)

Megre oli yksi ensimmäisistä, joka ymmärsi vanhojen sembramäntyjen terveydellisen vaikutuksen. Siperian mänty Pinus Sibirica – kasvaa 500 vuotta vanhaksi ja 30 m korkeaksi. Munkit kasvattivat puuta ja antoivat siemeniä pyhiinvaeltajille. Öljyn tekemisen taito oli päässyt unohtumaan.

Puita hakataan nyt laittomasti ja kuljetetaan Kiinan rajalle. 1900-luvun alussa 10 prosenttia Venäjän vientituloista saatiin setripuun eli sembramännyn siemenistä.

Ecopolis Tiberkul – maailman suurin ekokylä

Toinen kansainvälisiä kannattajia keräävä ekokylä-liike on Ekopolis Tiberkul. Taigalle on muuttanut jo 5000 ihmistä etupäässä Moskovasta ja a ja muista Venäjän ja Ukrainan kaupungeista, Saksasta ja Hollannista. Muuttajat edustavat oopperalaulajista kemianopettajiin, eniten akateemisen koulutuksen saaneita Kylän periaatteina...

Muuttajat ovat rakentaneet koristeellisia hirsiasuntoja ja perustaneet puutarhoja, lastentarhoja, luonnonmukaisia terveyspalveluja, kouluja, työpajoja. He eivät käytä tupakkaa, alkoholia, lihaa tai maitoa.

Saksalainen filosofi Oswald Spengler kirjoitti viime vuosisadan alussa länsimaisen sivilisaation perikadosta. Hänen mukaansa uusi uljas sivilisaatio nousee Siperian hedelmällisille maille. Joko olisimme niin pitkällä?

Aurinko nousee idästä

Itä: Valoa, vapautusta, salaisuuksia ja barbariaa. Ex oriente lux, idästä tulee valo, itä on “alku” tai ”huomen”, se on ”edessä” siinä missä länsi on ”takana”. Idässä oli paratiisin puutarha, Raamatun mukaan ”Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin” (1. Moos. 2:8). Itä oli jo aina Euroopassa ihmeellisen elämän tyyssija.

Länsi: Tyhjyyttä, ”tuonpuoleisuutta” ja lupauksia. Laskeva aurinko merkitsi myös valon loppua ja yön saapumista. Egyptiläisille länsisuunta oli kuoleman suunta, länttä merkitsevä hieroglyfi tarkoitti ”kuoleman valtakuntaa”, ja kuolleita nimitettiin eufemistisesti ”läntisiksi”. Ihmisten ja eläinten hautapaikat olivat Niilin länsipuolella suuren aavikon reunalla.

(Prof. Dieter Richter: Der Suden, Geschichte einer Himmelsrichtung, Anna-Riitta Tunturi, Kanava 5/2010)

*****

Espoo 5.9.1995

Urpo Kivikari

Turun kauppakorkeakoulu

Tiedoksi: Professori Uolevi Lehtinen Tampereen yliopisto

Koska kirjallinen esitykseni ei tullut ajoissa, Elina Kivi pyysi minua postittamaan oheisen materiaalin suoraan sinulle.

Kiitän Teitä mahdollisuudesta osallistua suomalaiseen tutkijatapaamiseen idänkaupasta myös ekologian, feminismin ja taloudellisen omavaraisuuden perspektiivistä. Ohessa on lyhennelmä siitä aineistosta, jonka toimitin Suomen Akatemialle sen päättäessä kohentaa 21 miljoonalla markalla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Oheinen tutkimussuunnitelmani sai Suomen Akatemian asiantuntijalausunnoissa puoltavat äänet, mutta kun päätettiin rahoittaa vain järjestäytyneitä tutkimushankkeita, jäin yksin.

Olen iloinen jos voin esitellä näkemyksiäni joko tutkimushankkeen kannalta tai seuraavanlaisesti:

1. Paikallinen omavaraisuus versus kansainvälinen työnjako kestävän kehityksen kannalta

2. Venäjän perinne ja omaleimaisuus yksityisyyttä ja ekologista kestävyyttä suosivan "puuhastelun" malliesimerkkinä.

Kuten ensimmäisessä kirjeessäni kerroin, haluaisin tutustua muihin suomalaisiin tutkijoihin ja saada kontaktiverkoston niihin, jotka ovat kiinnostuneita paikallisen omavaraisuuden kehittelystä Venäjän talousreformin yhteydessä vastapainona kansainväliselle kilpailulle ja työnjaolle.

Tilaisuutenne tarkoitus on

a) tarkastella kriittisesti muuttuneen idänkaupan tutkimustoiminnalle asettamia vaatimuksia,

b) kehittää kontaktiverkostoa idänkaupan tutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden ja muiden tutkijoiden välillä.

Kuulen mielelläni kommentteja oheisista artikkeleista ja osallistun yleiseen keskusteluun. En pelkää kritiikki, hiljaisuus ympärilläni kammoksuttaa.