Venäjän tulevaisuus kyläyhteisön varassa

 

 

 

Prof. Osmo Jussila kysyi 1800-luvun Venäjää tutkiessaan, mikä merkitys luonnolla ja ilmastolla on valtakunnan kehitykseen.

Neuvostoliiton oppi-isä Karl Marx pohti Venäjän kohtaloa vuonna 1881 samoista lähtökohdista: ”Puhtaasti taloudelliseltakin kannalta Venäjä voi löytää ulospääsyn maanviljelyn umpikujasta ainoastaan kyläyhteisöään kehittämällä. Yritykset selvitä umpikujasta englantilaisittain kapitalistisen vuokran avulla olisivat turhia, sillä järjestelmä on Venäjän maatalousolojen vastainen.”

Marxilla oli myös ehdotus venäläiseen kulttuuriin ja maastoon sopivasta mallista: ”...kyläyhteisöstä tulee kohta aines, joka uudelleen synnyttää venäläisen yhteiskunnan ja osoittaa sen paremmuuden niihin maihin verrattuna, jotka vielä ovat kapitalistisen järjestelmän ikeessä.”

Alueellista päätösvaltaa kehityksen edistäjänä on korostanut myös demokratian oppi-isä Montesquieu: ”Demokratialle on tunnusomaista, että sen piiriin kuuluu vain pieni alue. Suuressa tasavallassa yleinen etu on uhrattava tuhansille yksittäisille eduille. Etuihin myönnetään poikkeuksia ja joillekin koituu etuja sattumalta. Pienessä tasavallassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä. Siksi väärinkäytöksiltä vältytään paremmin ja rikkomuksien salaaminen on vaikeampaa.”

Nykyajan ekopoliitikot yhtyvät Marxin ja Montesquieun vanhoihin oppeihin: mitä keskittyneempi järjestelmä, sitä enemmän tuhoa yksilölle, mitä enemmän työnjakoa, sitä vaarallisempi kokonaisuudelle. Heille tulevaisuuden avainsanoja ovat desentralisaatio, autarkia, fysiosentrisyys, partisipaatio.

Venäjän tutkimus yksipuolistunut

Vielä 1980-luvulla kirjoitettiin Venäjän mittavista ympäristövaurioista ja niistä tehtiin tutkimuksia. Venäjää kohtaavaa peruuttamatonta ympäristökatastrofia ei lie kukaan kiistä. Kuvastavaa tekniikan kannalta on, että lähes 90 prosenttia puunjalostustehtaista toimii 1930-luvun tekniikalla. Ihmiselle tilanne on käymässä uhkaavaksi: yhdeksän kymmenestä suurkaupunkilapsesta syntyy kroonisesti sairaana.

Kauan on kulunut myös siitä, kun tieteellistä tutkimusrahaa myönnettiin Venäjän sielun maiseman tutkimukseen.

Suomen pankin ja elinkeinoasiamiesten lausuntoja Venäjän tilanteesta on surullista lukea. Talous ja kilpailukyky kasvaa, globalisaatio edistyy, huimia tuloja - kun samaan aikaan asukkaiden keskipalkka on 300 euroa, eläkeläiset saavat yhä 90 euroa kuussa. Osa kansasta ja muutama neliökilometri Moskovan ja muiden suurkaupunkien keskustoista rikastuu huimasti. Tänä päivän joka kolmas venäläinen elää eksistenssiminimin alapuolella.

Vielä surullisemmaksi tulee kansainvälisten markkinoiden innokkuudesta kytkeä Venäjä samaan globalisaation Titaniciin, missä länsimaat istuvat. Miksi Venäjän pitäisi seurata taloudellisen kilpailukyvyn ja globalisaation logiikkaa, vaikka vain länsimaat uskovat tulevaisuuden vapahtajan astelevan siitä suunnasta?

Lueskellessani länsimaisten poliitikkojen arviointeja Venäjän tulevaisuudesta, kummastelen arviointien perinteisyyttä. Maailma ympärillämme muuttuu. Eikö uusilla näkökulmilla ole osaa eikä arpaa Venäjän tulevaisuutta tutkivien keskuudessa? Yksi tapa ajatella lähestyy loppuaan. Olemassa olevat tulkintakehykset eivät ole enää sovitettavissa yhteen yhteiskunnallisten ongelmien kanssa. Tarvitaan uudenlaista rationaalisuutta, kestävän kehityksen ajattelua. Ongelmista ei voi selvitä keskittämällä, teknistämällä, tuottamalla ja mekanisoimalla yhä enemmän.

Venäjän tutkijat tietävät, että Venäjä on paikallistalouksien valtio, kuitenkin  EU- ja Maailmanpankkirahoitteiset tutkijat yrittävät keksiä keinoja Venäjän nitomiseksi maailmankauppaan. Kyse on kahdesta maailmankuvasta. Toisen mukaan kehitys menee eteenpäin integraation ja kansainvälistymisen myötä. Toisen mukaan paikallisten olosuhteiden vahvistaminen varmistaa selviytymisen tulevaisuudesta.

Moskau News -lehdessä (8/1992) niin amerikkalainen sovjetologi Zbigniev Brzezinski kuin Venäjän entinen ulkoministeri Andrei Kosirev pitivät Venäjän pelastuksena modernia markkinataloutta. Brzezinski näkee muuten uhkana, että miljoonat työttömät nostattavat esiin imperiaalisen, nationalistisen ja sovinistisen Venäjän. Kosirevin mukaan voivat vain patriootit ja yltiöisänmaalliset estää Venäjän nousun johtavien valtioiden joukkoon.

Yhtä vaihtoehdottomia ratkaisuja on esittänyt Max Jakobson: "Tämän päivän maailmassa Venäjällä on vain yksi tie hyvinvointiin: osallistuminen kansainväliseen työnjakoon markkinatalouden pohjalta. Toinen mahdollisuus on Venäjän sulkeutuminen kuoreensa ja vajoaminen entistä syvemmälle  takapajuisuuteen." (hs 26.1.1992 Uusi ja vanha vastakkain).

Markkinoiden ja sekasorron lisäksi on olemassa kolmas vaihtoehto?

Venäläisillä tutkijoilla on toisenkin laisia mielipiteitä. German Diligenski kiistää (Moskau News 8/1992) artikkelissaan Radikalismi vai kompromissi, että olisi vain kaksi vaihtoehtoa - demokratia tai anarkia, ovathan kaikki venäläiset valtarakennelmat ja toimintaperiaatteet autoritäärisiä. Todellinen ongelma on hänen mukaansa toisaalla: "Kehittyvätkö uudistukset niin, että ne sallivat todellisen taloudellisen moninaisuuden, joka edistää uusien sosiaalisten ryhmien syntymistä ja tuo mukanaan uuden demokratisoitumisen aallon, vai kannustaako se uuden markkinataloudellisen ja valtioon sitoutuneen monopoliin syntymistä?" Diligenskin mukaan kansalaisten ja virkamiesten välille on löydettävä kompromissi.

Myös Venäjän parlamentin kansanedustaja Galina Starovoitovan mielestä kansalaisten ja virkamiesten yhteistyö esim. yhtenäisten talousalueitten muodostamiseksi paikallistasolla on välttämätöntä. Koska maan infrastruktuuri eli tiet, telepalvelut ja polttoaineen saatavuus on kehno, ei Venäjää voi hallita keskitetysti, vaan paikallisille alueille on annettava enemmän valtaa ja vastuuta. Hänen mukaansa kaaoksen estämiseksi on muodostettava yhtenäisiä talousalueita.

Entä jos Venäjä sittenkin sallisi Dligenskin ja Starovoitovan ajatusten pohjalla kolmannen vaihtoehdon tapahtua? Venäjä ei olisi globaali markkinatalous eikä sulkeutunut harvainvalta. Tällaisessa yhteisössä kehitystä eivät enää määrää "keskuspankkijohtoinen rahan arvon säilyttämiseen pyrkivä talouspolitiikka" eikä julkisia menoja karsiva valtio, kuten Jakobsonin visiossa (hs 16.4.1992).

Jakobson itsekin kysyy, onko Euroopassa viime vuosina tapahtunut muutos "suhdanneluontoinen heilahdus" vai "tieteellis-teknisen kehityksen aikaansaama peruuttamaton rakennemuutos". Hän on ilmeisesti edellisen vaihtoehdon kannalla, koska perää Venäjälle "hyvää sotalaitosta" ja apua muualta, ennen kaikkea EU:ltä.

Valitettavasti sovjetologit, kremlologit tai russologit pohtivat kautta rinnan yhä vain suhdanneluontoisia heilahduksia - onko nousussa kapitalistinen markkinatalous vai barbaarinen anarkia. Peruuttamaton rakennemuutos saatikka kolmannen vaihtoehdon pohtiminen itänaapurin pelastamiseksi ei kuulu heidän visioihinsa.

Kaukasian valtiot eivät suinkaan ole kehitysmaita vaan ”siirtymävaiheen talouksia”. Mutta siirtymävaiheita mihin? Onko Eurooppa menossa ylivaltiolliseen federaatioon? Globaaliin kansainyhteisöön? Vai olisiko vielä toivoa taloudellisesti omavaraisista yhteisöistä, jotka harjoittavat transsendentaalisia yhteyksiä tunnuksella henkinen on globaalia, aineellinen on paikallista?

 

Ekofilosofit ja tulevaisuuden tutkijat aukovat uria

Kolmannen tien teoreettista taustaa ovat kehitelleet tulevaisuudentutkijat ja ekofilosofit. Venäjän tutkijoitten puheissa kolmas tie, kestävä kehitys ja pehmeä teknologia loistavat vielä poissaolollaan. 

Keskittämisellä voidaan mainiosti tehostaa koneistojen käyttöä ja hallintaa, mutta piipputeollisuuden aikakausi on vaihtumassa saarekkeiseksi informaatioyhteiskunnaksi. "Jos haluamme huolehtia luonnon resurssien säilymisestä ja tulevien sukupolvien tarpeista, siihen täytyy löytyä parempia keinoja kuin kansainvälisen kaupan lisääminen", kirjoittaa tulevaisuudentutkija Markku Malkamäki (hs 2.6.1992). Hänen mukaansa paikallisen väestön tulee vahvistaa paikallista taloutta, koska se pystyy huolehtimaan ympäristöstään paremmin kuin kansainväliset rahoituslaitokset tai monikansalliset yritykset.

Vaikka tällaisen superyhteiskunnan jokainen osa-alue toimisi rehellisesti ja vastuullisesti, jää vastuun ottaminen kokonaisuudesta mahdottomaksi. Orgaanisessa aineessa tapahtuu selektiota. Yhteiskunta toimii kuin mosaiikkitaulu, yhden mosaiikkipalan häviäminen vaikuttaa kaikkien muiden paikkaan ja värisävyyn.

Saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Ralf Dahrendorfin mukaan vanhojen hallintojärjestelmien tilalle on tulossa 'luova kaaos', jolla politiikan tutkija tarkoittaa elämistä valtiollisen hallitusvallan ulkopuolella, sosiologi ihmisten ja ihmisen ja työn välisen vieraantumisen vähentämistä ja ekologille älykkään tuotannon aloittamista. Nykyajan ekologit ovat todistaneet, että orgaanisella kokonaisuudella on mukautumiskykyä ja luovuutta, joka noudattaa selvästi erilaista logiikkaa kuin kansainvälinen työnjako ja markkinatalous. Yhteiskuntaa ei voida hallita mekaanisesti kuin konetta.

Miksi ei keskustella kestävästä kehityksestä entisen Neuvostoliiton raunioille? Miksei kannusteta ekologisen ja eettisen mallimaan syntymistä alueelle, missä tuotanto on joka tapauksessa aloitettava nollasta? Kalleimmat tuotantotekijät eli runsaat luonnonvarat ja peruskoulutetut ihmiset ovat jo paikalla. Miksi markkinoida idän suuntaan jo lännessäkin sietämättömäksi osoittautunutta talousjärjestelmää? Parlamentaarinen järjestelmä on luotu aikoinaan toisenlaista yhteiskuntaa varten, samoin markkinatalous on aikansa elänyt. Kenen tulisi markkinataloudessa olla kiinnostunut pitkäaikaisista seurauksista? Teollisuuden rationaalisuuteen ei kuulu vastuun ottaminen kokonaisuudesta. Demokraattista poliittista päätösten tekoa ohjaa neljän vuoden vaalijakso.

Lännessä poliittisen järjestelmän reuna-alueilla on hitaasti muodostumassa kolmas ohjausinstanssi, nimittäin kriittiset kansalaiset, kuluttajat, asianajajat, toimittajat, mutta koska Venäjällä puuttuvat perinteisetkin ohjausmenetelmät, ei kansalaisaktivismista ole markkinoiden säätelijäksi.

Rion ympäristökonferenssin vetäjänä toiminut Maurice Strong totesi jo 1970-luvulla Suomessa käydessään, että Suomesta voisi tulla ekologinen mallivaltio. Tätä ei silloin otettu lainkaan todesta. Venäjällä tuotanto on joka tapauksessa aloitettava liki nollasta, joten miksei nyt olisi mahdollista kannustaa Venäjää ryhtymään ekologiseksi ja eettiseksi mallimaaksi? 

Minkälainen olisi kolmannen vaihtoehdon Ekovenäjä?

Kolmannessa vaihtoehdossa Venäjä jakautuisi kansallisesti, kulttuurisesti ja ideologisesti yhtenäisiin talousalueisiin, joita voi nimittää esim. ihmisen ja yhteiskunnan välisiksi 'älykkäiksi' suhteiksi, fraktaalimalleiksi tai - länsimaisessa sanastossa - ekokyliksi. Ne olisivat itsenäisiin tuotantolaitoksiin ja ihmisyhteisöihin perustuvia sekä itse muotoutuvia ja tavoittelisivat jonkinasteista omavaraisuutta noudatellen kestävän kehityksen periaatteita.

Keskitetty, ylhäältä päin hallittu ja ulkopuolelta lakeihin ja sopimuksiin sidottu järjestelmä on osoittanut mahdollisuuksiensa rajat niin itäisessä hajoamisprosessissa kuin läntisissä kriiseissä. Koska pienessä yhteiskunnassa yhteinen etu tuntuu jokaisesta läheisemmältä, ollaan valmiita tinkimään yksityisestä mielihyvästä. Energian ja aineen kierrätys voidaan yhdistää järkevästi vain pienissä verkostoissa. Pienyhteisö huolehtii jäsenistään parhaiten sekä sosiaalisesti että taloudellisesti.

Mitä enemmän ihmiset voivat tehdä kotona ja järjestää palveluita toinen toisilleen, hoitaa lapsia ja sairaita, työskennellä ja laiskotella yhdessä, sitä vähemmän he tarvitsevat yhteiskunnan kalliita palveluja näihin tarkoituksiin. Ihmisten omatoimisuus ja omaehtoisuus luo uusia mahdollisuuksia. Valtion kovankaan sektorin ei tarvitse kilpailla vimmatusti maailmanmarkkinoilla. Energiaa ja luonnonvaroja voidaan säästää ja näin vähentää riippuvuutta maailmantaloudesta.

Venäjän keskeinen remonttikohde on infrastruktuuri - liikenteen, tietoliikenteen, energiahuollon sekä vesi- ja jätehuollon järjestäminen. Onko järkevää sijoittaa esimerkiksi vesiklosetin kemialliseen ja mekaaniseen puhdistamiseen, kun maailman edistyksellisimmillä alueilla siirrytään jo kuivakäymälään? Parantaa kaupunkien toimivuutta, kun mammuttimaisia lähiöitä aletaan muualla purkaa? Tai saneerata jättitehtaiden päästöjä, kun massatuotanto ja uusiutumattomien kivilajien työstäminen on yhä kyseenalaisempaa?

Atomienergiajärjestö IAEA:n raportti on mainio osoitus siitä mitä seuraa, jos ihmiset voivat itse tehdä päätöksiä. Raportissa todetaan: "Entisen Neuvostoliiton läpi pyyhkäissyt demokratia-aalto on murentanut virallista tukea ja johtanut kymmenien ydinvoimaloiden rakentamisen peruuttamiseen."

 

Venäläiset ovat aina eläneet pelottavan keskusvallan ja kylämäisen paikallishallinnon duaalitaloudessa.

Vuoden 860 tienoilla kutsuivat Venäjän alueella asuvat heimot viikinkejä hallitsemaan aluettaan. Keskuksille annettiin mieluisasti valta suojella aluetta ulkoisilta ja sisäisiltä hyökkäyksiltä – valtiaina olivat milloin tataarit, milloin tsaarit, milloin keskuskomitea. Kansalaiset ovat melkoisesti eläneet omaa elämäänsä. Jopa suoraan kansanvaltaan verrattava vetshe-kokous kukoisti erityisesti Novgorodin ja Pihkovan alueilla vapaiden miesten kansalaiskokouksena. Kasakoilla oli iät ja ajat itsehallinto. 

Vielä vuonna 1927 kuului yhdeksän kymmenestä taloudesta mir-järjestelmään, jolloin asioista päätti kyläyhteisö. Toisin kuin individualistisessa lännessä, missä päätökset tehtiin äänestämällä, mirin piirissä yksimielisyys saavutettiin sobornostin, keskinäisen harmonian hengessä, jonka pohjana oli luonnollinen yhteisöllisyys, verkostot ja yhteisvastuu. Vuoteen 1927 saakka kyläkokouksen vaikutusvalta oli suurempi kuin neuvostovaltion konsanaan. Osa maatöistä tehtiin yhdessä ja verot maksettiin luontaistuotteina. Slavofiilien piireissä pidettiin valtiota jopa vieraana elementtinä venäläisyydelle, olihan valtiokin perustettu vapaaehtoisuuden pohjalta, kun varjagit kutsuttiin Venäjälle hallitsemaan. Varjagit eivät tulleet valloittajina. Valtio käsitettiin lähinnä ”ulkopuolisena vartiointiliikkeenä” (Timo Vihavainen 2007).

Niinpä ei ole ihme, että venäläiset valtiofilosofit pitivät Venäjää esimerkkinä vapaudesta ja osoittivat, kuinka sen sijaan 1800-luvun Euroopassa riistettiin kansalaisten vapautta kaksinkertaisesti. Valtiolla oli väkivaltakoneisto ja sen lisäksi kansalaisia velvoitti yhdenmukaisuuden paine, pikkuporvarillisuuden henki, jonka tukahduttava keskinkertaisuus tappoi spontaanin luovuuden ja poikkeavuuden. Samaan aikaan Venäjällä vallitsi arkielämän ja elämäntyylin vapaus. Vapautta tarkasteltiin yhteiskunnallisena, ei pelkästään valtiollisena vapautena. Venäläiset elivät heidän mielestään vapaampina kuin eurooppalaiset valtiota palvovat orjat. (Aleksandr Herzen, Nikolai Berdjajev, Maksim Gorki, Mihail Bakunin)

Vuonna 1917 bolsevikit voittivat iskulauseella ”Kaikki valta neuvostoille”. Leniniä tukeneet alueelliset johtajat uskoivat maakuntien saavan vihdoinkin autonomian. Menshevikien iskulauseessa vaadittiin valtaa lakia säätävälle kokoukselle.

Rauhantutkija Johan Galtungin mukaan kansoilla on elefantin kokoinen muisti, ihmisellä vain ihmisen kokoinen muisti. Venäläisillä on vahvat juuret ja infrastruktuuri paikallisissa lähes omavaraisissa kyläyhteisöissä. Tänäkin päivänä vain kaksi kolmesta työikäisestä on mukana rahataloudessa.

Demokratia-tutkimukset osoittavat, että venäläiset näkevät eduskunnan kansan ja hallitsijan välisenä neuvoa antavana keskustelupaikkana. Vahva hallitsija tekee itsenäisesti päätökset, virkamiehiin ja poliitikkoihin ei voi luottaa. He eivät arvosta äänestyspäätöksiä, koska niissä ajetaan aina jonkun ryhmän etuja ja jätetään toiset, yleensä vähävaraiset, vähemmälle.

Menneinä vuosikymmeninä perinteisiä yhteisöllisiä muotoja on palautettu, ei poistettu.  Keski-Aasiassa kolhoosit ja sovhoosit oli perustettu niiden yhteisöllisten ja heimoperäisten järjestelmien päälle. Adaptiosta esimerkki on Mahalla, Uzbekistanin ja Tadzhikistanissa naapuristo ja kortteliyhteisö. Venäläiset virkamiehet tekivät niihin uudelleen järjestelyjä, mutta eivät tuhonneet niiden perinteistä sisältöä.

Koska Venäjällä on erilainen perinne suhtautumisessa kollektiiviseen omaisuuteen ja kollektiiviseen työntekoon, ovat länsimaissa hapuilevia askeleita ottavat ekokylät ja permakulttuurikylät saaneet Venäjällä uuden muodon sukutila-nimellä, rodina (henkinen sukulaisuus), ja jopa niin suuren suosion, että malleja sovelletaan lännessäkin. Kaksi on ylitse muiden: liikemies Vladimir Megren kehittämä Anastasia -sukutilaliike ja siperialaisen opettajan, Vissarionin, luoma maailman suurin ekokylä Ekopolis. Sen lisäksi sanoilla on se vaarallinen ominaisuus, että ne keräävät lisämerkityksiä ja sivutarkoituksia siitä ympäristöstä, missä niitä käytetään, Venäjän kolmas vaihtoehto, ekologinen vallankumous, toimii paremmin malliyhteisöjä rakentamalla kuin sopimuksia allekirjoittamalla.

Anastasia-liike pyrkii perustamaan puutarhakaupunkeja, joissa elanto hankitaan ”sukutilalta”. Suku tarkoittaa omaa sukua siinä mielessä, että tonttia ei saa ostaa eikä myydä, mutta ennen kaikkea henkistä sukulaisuutta: samanmieliset ihmiset hankkivat maapalstan, joka sitten jaetaan perheille.

Moskovalainen liikemies Vladimir Megre matkusti 1990-luvulla laivoineen Siperiaan ja tutustui siellä vanhaan omavaraiskulttuuriin. Hän kirjoitti kokemuksistaan kahdeksan kirjaa, joissa kertoi romaanin muodossa metsässä elävästä Anastasiasta, joka tuntee luonnonmukaisen elämän lait.  Megren kirjoa on myyty Venäjällä miljoona kappaletta, Saksassa ja Itävallassa on perustettu Anastasia-kyliä, Kanadassa on valmistumassa elokuva ja keskustelupalstoja ideoiden levittämiseksi on kaikilla Itä-Euroopan kielillä. Ihmisiä kiinnostaa luonnonmukainen terveydenhoito, lasten kasvatus, puutarhan hoito ja jopa politiikka. Luettuaan Anastasiasta, ihmiset haluavat istuttaa puita, vaalia henkistä yhteyttä maahan ja muuttaa elämäntyyliään. 

Nykyään tiloja rekisteröidään vielä Maatalous- ja kuluttajaosuuskuntien nimiin, vaikka useiden alueiden uudisasukkaat haluaisivat rekisteröidä ne sukutiloiksi erotuksena maatilalle ja maanviljelykseen käytettävälle omaisuudelle. Duman päätöstä odotettaessa Anastasia liikkeen innoittamat tilat on rekisteröity myös keittiöpuutarhoina ja maaseutuasumuksina. Ne eivät ole kaupunkilaisten 10 - 20 aarin lomapaikkoja datshoja tai tuotteiden myyntiin erikoistuneita maatiloja, vaan ekokyliä, joissa asukkaat suunnittelevat kestävästi yhteisen elämänsä. Noin 120 perhettä perustaa kylän yhdessä, koska jokainen tietää, miten vaikea on perustaa maatila yksin. Sukutiloilla rikkaimman 10 prosentin ja köyhimmän 10 prosentin välinen tuloero ei saa ylittää 1:6. Kaupungissa tuloero saattaa nousta 1:25. (Liikkeen The Earth -nettilehti perustettiin 16.2.2006,  se ilmestyy kerran kuukaudessa ja sitä tehdään USA:ssa, Kanadassa ja Saksassa, julkaisija Elämän Energia yhtiö N.Y)

Liikkeen kuningasajatus ”hehtaari maata viljelykseen jokaiselle venäläiselle” on toteutunut Venäjällä osittain jo virallisestikin. Yhä suunnitellaan nukkumalähiöitä, vaikka niistä puuttuu sosiaalinen infrastruktuuri samoin kuin työpaikat.

Kun Valko-Venäjällä pidettiin syksyllä 2006 viides sukutila-kongressi, paikalla oli vieraita Venäjältä, Ukrainasta, Latviasta ja Liettuasta. Lähes jokaisessa venäläisessä kaupungissa on ryhmä, joka haluaa luoda sukutilan elääkseen paremmin ja terveellisemmin. Paikallishallintojen suhtautuminen liikkeeseen vaihtelee alueesta riippuen. Luganskin alueen viranomaiset olivat itsekin lukeneet Megren kirjat ja suhtautuvat positiivisesti vapaan maan luovuttamiseen.

Rodnajan ekokylän kokouksessa Vladimirissa 2006 oli läsnä valtionkin edustaja. Siellä laadittiin vetoomus presidentti Putinille, että jokaiselle venäläiselle annettaisiin hehtaari maata ja siihen perimysoikeus, mutta ei myyntioikeutta ja että sukutilojen tuotteita ei verotettaisi. Liike vetosi presidentti Putinin allekirjoittamaan neljään viralliseen sopimukseen, joiden mukaan maassa kohotetaan erityisesti opetuksen, terveyden, maanviljelyn ja asuntotuotannon tasoa. Kesäkuussa 2007 pidettiin jo kymmenes Sukutila akatemia.

Saksasta 60 venäjänsaksalaista kirjoitti syksyllä 2007 presidentti Putinille pyytäen maata sukutilaan. He kiirehtivät Venäjällä suunnitellun Kin's Domains Acthyväksymistä ja olivat kaikki valmiita muuttamaan takaisin Venäjälle. Muistakin maista on tulossa muuttajia. Sukutilojen rekisteröinti pyritään saamaan laillistettua.

Valtiovalta onkin alkanut tukea uusia liikkeitä. Uuden lain turvin voidaan ostaa suuri maa-ala sukutilan nimiin. Elokuussa 2006 Ukrainassa hyväksyttiin laki, jonka mukaan jokainen voi myydä maataloustuotteita, jos maatilan koko on alle kaksi hehtaaria. Liikkeen edustajat pitävät tätä ensi askeleena sukutilojen toteutumiselle. Venäjän presidentti Dmitri Medvedev lausui varapääministerinä syksyllä 2007: "Idea sukutiloista (rodonoi pomestii) on erittäin positiivinen. Se sopii täydellisesti yhteen pyrkimyksessämme rakentaa Venäjälle pientaloja, yksikerroksisia taloja osana asuntorakentamispolitiikkaamme.” Hän edesauttoi syksyllä Uralin Slabodan ”sukutilan” perustamista kokeilualueeksi. Medvedev on kotisivuillaan vastaillut myös Vladimir Megreä koskeviin kysymyksiin.

 Vladimir Megre on kehoittanut  lukijoitaan kannustamaan Venäjän hallituksen yrityksiä kohottaa maan elintasoa ja tukemaan Yhtenäinen Venäjä - puoluetta Edinaja Rossiaja, jolla on samoja päämääriä kuin maatila-liikkeellä. Megre jatkoi: "Olemme tottuneet kritisoimaan viranomaisia ja menettäneet kyvyn arvostaa heidän positiivisia aloitteitaan.” Kun ylin virkavalta kehottaa työskentelemään maan tulevaisuuden yhteisestä imagosta, heitä ei tulisi vastustaa.

 

Vissarionin ekokylä Ecopolis on toinen mittava hanke. Kymmenessä vuodessa taigalle on muuttanut yli 4000 ihmistä Moskovasta ja muista Venäjän ja Ukrainan kaupungeista, Saksasta ja Hollannista. Muuttajat ovat rakentaneet koristeellisia hirsiasuntoja ja perustaneet puutarhoja, lastentarhoja, luonnonmukaisia terveyspalveluja, kouluja, työpajoja. He eivät käytä tupakkaa, alkoholia, lihaa tai maitoa.

Saksalainen filosofi Oswald Spengler kirjoitti viime vuosisadan alussa länsimaisen sivilisaation perikadosta. Hänen mukaansa uusi uljas sivilisaatio nousee Siperian hedelmällisille maille. Joko olisimme niin pitkällä?

 

14. huhtikuu 1993

Kansakunnan tapahtumien ennakointi

Kukaan perinteisistä valtataistelua ja sopimuksia tutkineista yhteiskuntatieteilijöistä ei pystynyt ennakoimaan Itä-Saksan tapahtumia tai vuoden 1989 vallankumousta Moskovassa. Vallankumous tuli tutkijoille täydellisenä yllätyksenä.

Iranin ja Irakin välisen sodan jälkeen Yhdysvaltojen puolustusministeriö ei palkannut lisää strategian tutkijoita eikä sotilasasiantuntijoita, vaan islamilaisen uskonnon ja koraanin tutkijoita. Kun muutos perustuu utopiaan, mieltävät ihmiset muutoksessa käytettyjen sanojen ja symbolien merkityksen omaan henkilöhistoriaansa nojautuen. Kuka ei tunne tätä kansan historiaa, ei pysty ennakoimaan sen käyttäytymistä. Syvimpiä tuntoja ei ole kirjattu valtiollisiin sopimuksiin eikä vaalituloksiin.

Semanttisten ja semioottisten menetelmien avulla voidaan tehdä johtopäätöksiä merkityksen merkityksestä, ideasta asian takana. 

 

Venäjän tulevaisuus?

Jos halutaan ennakoida entisen Neuvostoliiton tapahtumia, mikä olisi se kulttuuriperinne, jonka pohjalta tutkimus voitaisiin tehdä?

Ensimmäisenä tulee mieleen kommunistinen ideologia. Olihan Neuvostoliitossa usean sukupolven ajan päämääränä luoda uusi ihminen, jolla on 'kommunistiset periaatteet'. Sosialistinen ihmiskuva tarkoitti ahkeraa, yhteisen hyvän puolesta uhrautuvaa tinkimätöntä taistelijaa. Mutta myös maailman herruutta tavoittelevaa taloudellista järjestelmää ja sosiaalista mallia hyvinvoinnista.

Semanttisilla menetelmillä voidaan osoittaa, että eniten käytetyt käsitteet kuten ideologinen taistelu, luokkataistelu, taloudellinen kilpailu ja sosialistinen vallankumous saivat venäjäksi käännettyinä erilaisen merkityksen kuin mitä esimerkiksi kommunistisen opin kehittäjä Karl Marx oli niille antanut. Neuvostoliitossa olivat käytössä marxilaiset termit, mutta niille annettiin paikallisia merkityksiä. Alitajuntaan varastoituneet esi-isien opit ilmaistiin uusilla sanoilla. Tämän mukaan venäläisillä ei olisikaan tarve maailmankuvan muuttamiseen kommunismin sorruttua, vaan vain sitä kuvaavien sanojen vaihtamiseen.

Neuvostoliiton olemassaolon aikana jatkettiin paternalismia eli valtio oli kaikkivaltias. 1900-luvulla opittiin kuitenkin sen lisäksi, että valtio huolehtii kansalaisista kehdosta hautaan. Paternalismin kielteisiä puolia, kuten ideologista opetusta ja poliittista painostusta, ei hyväksytty, mutta ohitettiin pienempänä pahana.

On helpompi säätää uusia lakeja ja määräyksiä kuin muuttaa vuosisatojen ja vuosikymmenien aikana muodostuneita totuttuja ajatusmalleja ja käyttäytymiskaavoja. Valtion pitäisi yhä vastata halvoista asunnoista, peruselintarvikkeista, maksuttomasta terveydenhoidosta, koulutuksesta, joukkoliikenteestä ja kulttuurista.

Uuden maailmankuvan muotoutumisessa on vaarallista, että vallassa ovat nyt teknokraatit. Vuoden 1989 vallankumouksessa ei vedottu utopioihin eikä oppi-isiin. Visionäärisiä aatteellisia johtajia ei ole päästetty julkisuuteen. Valtaapitävät muodostuvat niin kutsutusta harmaasta porukasta eli yliostolta tulleesta epäpoliittisesta teknokratiasta. Uramiehet ovat epäideologisia, liberaaleja, entisiä kommunisteja ja akateemisesti koulutettuja. Emotionaalisella ja intellektuaalisella tasolla useimmat eivät pysty edes käsittämään muutoksia ja niiden merkitystä.

Koska ongelmat ovat suuria ja erittäin syvällä, on pelättävissä, että valtaan nousevat ne, jotka käyttävät tunteeseen vetoavaa symboliikkaa ja retoriikkaa. Venäjällä voi saavuttaa luottamusta ja kuuluisuutta vetoamalla kansallistunteeseen, perinteeseen, kansakunnan suuruuteen ja merkittävyyteen. Rationaalinen ongelmanratkaisu ei ole mahdollinen. Jo vuonna 1975 Havel kyseli: ”Kuinka suuri onkaan kastroidun kansan moraalinen impotenssi?” Kun ihmisten kiinnostus politiikkaa kohtaan on nollissa, mistä muodostuu antipoliitikkojen politiikka? Ne jotka jo ennen vallankumousta tukivat pieniä uudistuksia ja osoittivat ymmärtämystä toisinajattelijoita kohtaan, istuvat nyt pienissä kellarikopeissaan.

Sanan assosiaatio

Dostojevskin romaanissa Kuolemantalo venäläiset opettelevat sanan pääoma, kapitaali sanasta kopital. Verbi kopitj tarkoittaa koota, säästää.

Yksi hyvin tavallinen iskulause oli Lenin on kuollut, mutta leninismi elää. Venäjän kielessä sana leninisma tarkoittaa myös Leninin vaimoa. Tavallinen venäläinen ymmärsi lauseella, että vaikka Lenin on kuollut, hänen vaimonsa kuitenkin elää ja jatkaa taistelua köyhien puolesta.

Neuvostoliiton alueella käytettiin 130 kieltä. Esimerkiksi burjatsien kielessä sana vallankumous käännettiin ksubiksal. Se tarkoittaa uskoa ja kohtaloa ja sen johdannaiset jälleensyntymistä tai muuttumista, hävittämistä, yksi johdannainen evoluutiota.

Sosialismi käännettiin sanoilla neyigem tsirum. Neugem tarkoittaa yhteisöä, kaikkia, tsirum lakikokoelmaa, järjestystä. Näin ollen kansalaiset marssivat yleisen järjestyksen puolesta silloin kun heidän lipuissaan luki sosialismin puolesta.

Sellaisten vierasperäisten sanojen kuten kommunismi, demokratia ja markkinatalous merkitystä ei tunneta. Markkinatalous ei tarkoita muuta kuin länsimaisen mallin mukaisiai täysiä kaupanhyllyjä. Demokratialla ymmärretään läntistä vaurautta ja muotia. Useimmat ajattelevat, että lännessä on saavutettu vauraus siksi, että siellä on toteutettu demokratiaa.

Vuodesta 1992 lähtien on Moskovan sosiologisessa tutkimuskeskuksessa Ostankinossa suoritettu seurantahaastatteluja yhteiskunnallisen tilanteen kehityksestä. Maailmankuvan pysyvyyttä osoittaa selvinten, että yli puolet moskovalaisista haluaa kutsuttavan itseään yhä toveriksi, ei herraksi tai rouvaksi.

Auktoriteettiusko ja alistuminen tulevat oikeaan valoon verrattaessa, miten moskovalaiset vastasivat kysymykseen: ”Mistä haet apua ja tukea, jos joudut hätätilanteeseen.” Ystävät, sukulaiset ja naapurit tulivat ensimmäisinä mieleen. Vasta työyhteisön, poliisin ja oikeusistuimen jälkeen tulevat kaupunginosavaltuutetut, kunnanjohtajat ja viimeisellä tilalla kansanedustajat. Syypäitä kurjaan tilanteeseen ovat yhtä paljon kommunistit kuin uudistuksia pitkittäneet virkamiehet. Lähes puolet toivoo kapitalistisen järjestelmän toteuttamista, mutta lähes yhtä moni uskoo, että uudistukset eivät ole mahdollisia mafian vuoksi (40 prosenttia) ja valtaan nousseiden virkamiesten ja poliitikkojen (35 prosenttia). Kolmas osa venäläisistä sanoo suoraan, että ei aio edes osallistua vaaleihin.

Miten voidaan kehittää uutta maailmankuvaa, kun ruokatilanne on se, että esimerkiksi maailmankuulussa Moskovan sirkuksessa katsojat ostavat ensin lipun ja menevät lippuluukulta suoraan makkarajonoon odottamaan väliaikaa?

 

Sanat muutoksen välineinä

Omassa väitöskirjassani olen laskenut niitä mahdollisuuksia, jotka aukenevat kouluttamalla ihmisille määrättyä oppirakennelmaa. Tulin siihen tulokseen, että opettamalla, ohjaamalla ja määräämällä voi intelligenttiin ihmiseen vaikuttaa. Koska kouluttaminen on kuitenkin sidottu sanoihin ja käsitteisiin, voi lopputulos olla vain yksilöllinen ja paikallinen. Koulutettu yhteiskunta hajoaa ”kielellisiksi pilviksi”, kuten ranskalainen semiootikko Lyotard on osoittanut. Yhtenäisyyttä on sitä vaikeampi muodostaa, mitä vieraampi teoria on inhimilliselle todellisuudelle.

Neuvostoliitossa suurta keskitettyä järjestelmää sanottiin ohjattavan tieteellisesti, tieteellisen kommunismin mukaisesti. Yhtenäisen kansan piti olla julkisessa elämässään kielellisesti yhtenäinen. Kieli oli ratkaisevassa asemassa, koska konkreettisia malleja tavoiteltavasta yhteiskunnasta ei ollut, oli vain kommunistisen yhteiskunnan visio, joka piti välittää kielen avulla. Luonteenomaista oli vankkumaton usko totaaliseen koneen ja tieteen pelastussanomaan. NKP:n puolueasiakirjoja lukiessani selkeni, että neuvostokommunistista suunnitelmataloutta ja sitä miten järjestelmä saattoi pysyä pystyssä 70 vuotta, lähes kolme sukupolvea, ei selittänyt marxilaisuuden ja leninismin, slaavilaisen perinteen ja bysanttilaisen kulttuurin tutkiminen. Ne kaikki jäivät varjoon tämän mekaanisen superkulttuurin rinnalla. Neuvostoliitto oli osoitus siitä, että kun on kyse orgaanisista prosesseista ja toimijana on ihminen eikä kone, mahtavakaan yritys hallita universaalin ideologian avulla ei onnistu. Historian suurin eksperimentti saada ihminen toimimaan koneen tavoin epäonnistui. Ideologisten käsitteiden seuraaminen eri aikoina ja eri yhteyksissä osoittaa, että Neuvostoliiton ulkopoliittisen teorian taustalla hallitsi kaksi kysymystä ylitse muiden: miten selvitä nälästä ja miten estää sota.

Kieli ei ole vähäpätöinen työkalu kun päämääränä on motivoida ja organisoida suuri massa toimimaan suunnitelmien mukaan. Ja mikäpä muu sen paremmin kuin seremoniat, kieli mukaan lukien, yhdenmukaistavat kaikki näyttelijät. Armeijassa, kirkossa ja byrokratiassa vaalitaan yhdenmukaista, jämerää ja täsmällistä kieltä. Kielen nostaminen jos ei vielä arvoon niin kuitenkin tutkimuskohteeksi syntyy aikana, jolloin aletaan puhua hajauttamisesta, desentralisaatiosta myös valtiossa.

Max Jakobsonin mukaan "aktiivinen" Venäjän tukeminen tarkoittaa, että ruoka-apu on kytketty "demokratian" ja "markkinatalouden" edistämistahtiin. Mihail Gorbatsovin lehdistöpäällikkö Andrei Gratshov on kirjoittanut, että venäläiset osoittavat samanlaista fanatismia uskoessaan nyt rajattomaan markkinatalouteen kuin aikanaan uskoessaan suunnitelmatalouteen. Andrei Kosyrev, Venäjän entinen ulkoministeri, puhuu Venäjän politiikan yhteydessä etikettien muutoksesta. Vanhoille asioille on annettu uusia nimiä.

 

Alistettu ja aloitekyvytön kaupunkilainen

Ympäristön romahtamisen lisäksi Venäjällä on ongelmia kansalaisten maailmankuvan muotoutumisessa. ”Äärimmäinen pragmatismi on läpäissyt kaikki ideologiat”, murehtii Zolotuski Venäjän kirjailijaliitosta (hs 14.4.1992). Vahvin organisaatio armeijan jälkeen on mafia. Panslavismi on nousemassa, kun "vanha ylväs kansakunta joutuu päivästä toiseen elämään kerjäämällä". Almut synnyttävät uusia aggressioita. Nuorilta puuttuu oma-aloitteisuus ja on vaarana, että raamattu-uskonto voittaa alaa uuden vapauden kulttuurin sijasta. Raamattu oli vuonna 1989 Viron bestseller-kirja. Sensurointia ei hoida enää sosialismin yksinoikeus vaan aineiston myyvyys. Tai ainakin näin kuvitellaan. Tosiasiassa esimerkiksi vuoden 1992 budjetissa lehdistötukea lisättiin moninkertaisesti verrattuna sairaalakulujen tukeen. Lehdistötuessakin on selvä Brzezinski/Jakobson linja: paikalliselle lehdistölle 15 % ja valtakunnalliselle 85 % tuesta.

Taloudellinen hätä on lisännyt ihmisten kasvottomuutta ja suunnatonta vihaa. Jouko Kajanoja kertoo tavanneensa Pietarissa Homo Sovjeticuksen, alistetun ja aloitekyvyttömän ihmisen. Samoja attribuutteja käyttävät ekofilosofit esitellessään saastealueilla asuvia länsieurooppalaisia. Ilman ja ravinnon sekä tiedotusvälineiden välityksellä tulevat saasteet eivät tee ihmistä aggressiiviseksi ja innokkaaksi ajamaan muutosta, vaan hän lamaantuu ja vaipuu vähä vähältä apatiaan. Puhutaan tertiäärisestä nationalismista. Se ei ole verrattavissa vuosisadan alun kansallisiin vapautusliikkeisiin. Uusi nationalismi syntyy taloudellisesta ahdingosta ja tulee esille nk. etnisenä barbariana. Koska tulevaisuudessa kamppailu olemassaolosta käy yhä kovemmaksi, on oletettavissa, että myös tertiäärisen nationalismin menetelmät kärjistyvät.

 

Kollektiivinen tietoisuus

Koska poliittinen toiminta alkaa ihmisestä, täytyy myös poliittisen toiminnan muuttaminen ja analysointi alkaa ihmisestä. Kielen semantiikka heijastaa ihmisen tarpeita. Minkälaisia tarpeita venäjän kieli heijastaa?

Antropologinen poliittinen teoria lähtee siitä, että ihmisten perustarpeet ymmärretään. Naiset ymmärtävät ihmisen biologiset perustarpeet kuten äitiyden ja isyyden merkityksen tulevalle sukupolvelle, turvallisuuden, terveyden, puhtaan ilman ja veden, kehon lämpötilan, unen. Ymmärtämiseen vaikuttaa kuulijan sosiaalinen ja poliittinen tausta. Onko ihminen syntynyt tähän maailmaan palvellakseen jotain keinotekosta valtiota? Kuinka moni tutkija vielä kirjoittaa yleisölle, jonka olettaa itsensä kaltaiseksi?

Vaihtoehtoja on turha esittää, ellei kyseenalaista sitä logiikkaa ja sitä maailmankuvaa, joka ohjaa vallitsevaa ajattelua. On asetettava kyseenalaisiksi ne rajoitukset, jotka on opittu itsestäänselvyyksinä, ja jotka ovat lukkoon lyötyjä oletuksia.

Liennytys perustui sopimuksiin ja sopimuksethan eivät poista epäilyjä. Eskalaatioteorioita tutkittaessa on havaittu, että epäluulolla ei ole loppua. Tietämättömyys ja väärinkäsitys ovat rauhan suurimpia esteitä, samoin kuin kateus ja epätasa-arvo.

Kun maailman toinen supervalta on poliittisesti hajonnut, mutta sotilaallisesti sillä on vielä entiset tuhoaseet tallella, on tarpeellisempaa kuin koskaan tutkia sitä mitä on ollut poliittisen järjestelmän takana. Norjalainen rauhantutkija Johan Galtung on kirjoittanut: ”Kansoilla on elefantin kokoinen muisti, ihmisellä vain ihmisen kokoinen muisti.” Neuvostoliittoon kuului satoja pieniä kansoja, joilla on oma elefantin muistinsa.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto on todennut, että on vaikea olla onnellinen aineellisessa puutteessa, mutta toisaalta ei pelkkä hyvinvointikaan riitä. Onnellisuus edellyttää uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Länsimainen suomettumiskeskustelu on tuonut esille pelon siitä, että länsimaita uhkaa bysanttilaisen kulttuurin invaasio. Siis mitä pelätään?

Venäläinen juomakulttuurikin perustuu yhteisöllisyyteen

Irina Taka, Idäntutkimus 3/2008

Venäjällä elettiin kyläyhteisöissä. "Se kontrolloi jäseniensä sosiaalista käyttäytymistä ja yhteisesti hyväksyttyjen moraalinormien noudattamista. Vasta 1800-luvun lopussa talonpoikainen elämänmuoto alkoi muuttua tavarasuhteiden kehittyessä, kylän ulkopuolella tehtävän ansiotyön laajetessa ja yhteyksien lisääntyessä kaupunkeihin... Venäjän kansan luonteenpiirteistä puhuttaessa, usein miten korostettiin yhteisöllisyyttä, henkistä yhteyttä ja kommunitaarisuutta.

"Ortodoksien uskonto taas ei periaatteessa kiellä alkoholia, vaan jopa tarjoaa ihmisille leipää ja viiniä ehtoollisena. Kuulumista lahkoihin, jotka tarjosivat ehtoollisella viinin sijaan vettä, pidettiin kaikkein suurimpana syntinä. Nähtävästi tästä kumpuaa Venäjällä syvä halveksunta niitä kohtaan, jotka eivät juo ja joita siksi pidetään pakanoina ja houkkina. Tämä on jäänne uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta.

Kaksoisjako, jossa ortodoksinen usko yhtyy pakanalliseen mytologiaan ja kansarunouteen, selittää monia Venäjän kansan ristiriitaisuuksia. Juuri tästä syystä venäläisyyden ytimessä säilyi aina dionyysinen, ekstaattinen elementti ja tietty taipumus riehuntaan ja anarkiaan.

Juomatraditioiden lähteet löytyvät pakanallisten juhlien maagisista rituaaleista... yksilöllistä juopottelua ei tuolloin esiintynyt lainkaan... päihtyminen oli tavallisesti uskonnollinen tai historialliseen juhlaan liittyvä tapahtuma. Perinteiset juomingit olivat ritualisoituja ja kontrolloituja... Se jonka hyväksi asia oli ratkaistu, tarjosi viiniä... Vielä 1920-luvun puolivälissä neljännes juomingeista maalla liittyi ryyppäämiseen kaupankäynnin ja kyläkokousten yhteydessä.

Kirkollinen vihkiminen antoi avioliitolle lainvoiman, mutta kansan käsityksen mukaan vihkiminen yksin ei riittänyt. .. Siinä missä' hautajaisia edeltävät juomingit oli tarkoitettu helpottamaan vainajan siirtymistä uuteen elämään, mitä menot myös symboloivat, niin hautajaisten jälkeiset pakanalliset muistajaiset oli tarkoitettu varjelemaan eläviä vainajien pahoilta voimilta.

Juo kun kaadetaan, kieltäytyä ei sovi. Isännät pitivät jopa velvollisuutenaan juottaa vieraansa humalaan, koska niin kuin kansan keskuudessa sanottiin ”se joka ei ole kylläinen ja juovuksissa, ei ole juhlan väärti”. Nykyään se on muuntunut muotoon ”Kunnioitatko minua?”... Muinais-Venäjällä juotiin terveydeksi myös Pohjanmaan kautta. Tällöin henkilölle toivottiin terveyden lisäksi myös onnea ja voittoja ja että hänen vihollisensa veri vuotaisi yhtä tyhjiin kuin tämä malja... Piripintaan täytetty malja symbolisoi rikkautta, yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia. Juoman jäänteitä lasissa pidettiin huonona enteenä, merkkinä siitä, että pahat voimat olivat liikkeellä tai että joku toivoi pahaa.

Talonpoikaiskulttuurissa alkoholia juotiin vain tapojen määräämissä tilanteissa, juoppoja pilkattiin. .. Maltillisuutta pidettiin normina, tärkeää oli iloita niin, etteivät juhlat menneet pilalle sen enempää itseltä kuin muiltakaan. Juomataidosta tulikin venäläisessä kulttuuriperinteessä jo kauan aikaa sitten eräänlaista uljuutta.

Venäläisissä juomatavoissa alkoi tapahtua muutoksia samoin kuin muuallakin maailmassa 1500-luvun taitteessa, kun uudet juomalaitokset, valtionkapakat, levisivät... Seuraavat muutokset, erityisesti kapakoiden lakkauttaminen ja viinimonopolin syntyminen 1800-luvun lopulla, vain syvensi ongelmaa... Vanhojen alkoholinkäyttötapojen rinnalle tuli uusia, jotka tosin nekin pohjautuivat kollektiivisia ja äärimmäisiä juominkeja tavallaan ennakoineisiin, arkaaisiin tapoihin.

Virallisuus, epäaitous, valheellisuus, määräykset osallistua mielenosoituksiin, suoranainen pakottaminen juhliin eivät voineet olla jättämättä jälkiään ihmisten suhtautumiseen juhlimiseen. Jokaisesta juhlasta tuli siten ennen kaikkea tekosyy juoda itsensä humalan -juhla ilman vodkaa on kuin passi ilman valokuvaa... Kollektiivinen juomakulttuuri, joka oli täynnä merkityksiä ja symboliikkaa ja jota yhteisö kontrolloi, on jo kauan sitten vaipunut unholaan. Nyt juodaan yksin, perhepiirissä tai satunnaisessa seurassa, nyt juodaan aiheesta tai aiheetta, juodaan koska se on monelle jo elämäntapa.

 

 

Aurinko nousee idästä

Itä: Valoa, vapautusta, salaisuuksia ja barbariaa. Ex oriente lux, idästä tulee valo, itä on “alku” tai ”huomen”, se on ”edessä” siinä missä länsi on ”takana”. Idässä oli paratiisin puutarha, Raamatun mukaan ”Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin” (1. Moos. 2:8). Itä oli jo aina Euroopassa ihmeellisen elämän tyyssija.

Länsi: Tyhjyyttä, ”tuonpuoleisuutta” ja lupauksia. Laskeva aurinko merkitsi myös valon loppua ja yön saapumista. Egyptiläisille länsisuunta oli kuoleman suunta, länttä merkitsevä hieroglyfi tarkoitti ”kuoleman valtakuntaa”, ja kuolleita nimitettiin eufemistisesti ”läntisiksi”. Ihmisten ja eläinten hautapaikat olivat Niilin länsipuolella suuren aavikon reunalla.

(Prof. Dieter Richter: Der Suden, Geschichte einer Himmelsrichtung, Anna-Riitta Tunturi, Kanava 5/2010)

ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ

 

Espoo 5.9.1995

Urpo Kivikari

Turun kauppakorkeakoulu

Tiedoksi: Professori Uolevi Lehtinen Tampereen yliopisto

Koska kirjallinen esitykseni ei tullut ajoissa, Elina Kivi pyysi minua postittamaan oheisen materiaalin suoraan sinulle.

Kiitän Teitä mahdollisuudesta osallistua suomalaiseen tutkijatapaamiseen idänkaupasta myös ekologian, feminismin ja taloudellisen omavaraisuuden perspektiivistä. Ohessa on lyhennelmä siitä aineistosta, jonka toimitin Suomen Akatemialle sen päättäessä kohentaa 21 miljoonalla markalla Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Oheinen tutkimussuunnitelmani sai Suomen Akatemian asiantuntijalausunnoissa puoltavat äänet, mutta kun päätettiin rahoittaa vain järjestäytyneitä tutkimushankkeita, jäin yksin.

Olen iloinen jos voin esitellä näkemyksiäni joko tutkimushankkeen kannalta tai seuraavanlaisesti:

1. Paikallinen omavaraisuus versus kansainvälinen työnjako kestävän kehityksen kannalta

2. Venäjän perinne ja omaleimaisuus yksityisyyttä ja ekologista kestävyyttä suosivan "puuhastelun" malliesimerkkinä.

Kuten ensimmäisessä kirjeessäni kerroin, haluaisin tutustua muihin suomalaisiin tutkijoihin ja saada kontaktiverkoston niihin, jotka ovat kiinnostuneita paikallisen omavaraisuuden kehittelystä Venäjän talousreformin yhteydessä vastapainona kansainväliselle kilpailulle ja työnjaolle.

Tilaisuutenne tarkoitus on

a) tarkastella kriittisesti muuttuneen idänkaupan tutkimustoiminnalle asettamia vaatimuksia,

b) kehittää kontaktiverkostoa idänkaupan tutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden ja muiden tutkijoiden välillä.

Kuulen mielelläni kommentteja oheisista artikkeleista ja osallistun yleiseen keskusteluun. En pelkää kritiikki, hiljaisuus ympärilläni kammoksuttaa.

**************************

Taustapaperi keskusteluihin 26.11.1997

Yhdistyneisiin kansakuntiin ja Euroopan Unioniin kuuluvat valtiot ovat allekirjoittaneet Brundtlandin raportin ilmestymisen jälkeen eri tasoisia ohjelmia ja julistuksia kestävän kehityksen edistämiseksi jäsenvaltioissa. Näitä julistuksia toteutetaan paikallishallinnossa, useimmissa Euroopan valtioissa ne ovat sitovia ja niiden toteutumista valvotaan seurantakokouksissa.

Venäjä ja Baltian maat kuuluvat YK:hon jäsenvaltioina ja ne pyrkivät myös tiiviiksi kauppakumppaniksi EU:n kanssa. Tästä seuraa, että niiden on toiminnallisesti ja lainsäädännöllisesti sopeuduttava myös kestävää kehitystä edistäviin julistuksiin ja ohjelmiin ja täytettävä sekä omia kansalaisiaan että eurooppalaisia kuluttajia kohtaan valtioiden edustajien allekirjoittamat julistukset ja ohjelmat. Niiden on vastattava ympäristöä koskeviin tuotantovaatimuksiin ja kansalaisten osallistumista koskeviin demokratiavaatimuksiin.

Rio de Janeiron ohjelma kesäkuussa 1992 YK:n järjestämässä Ympäristö ja kehityskokouksessa Rio de Janeirossa julkaistiin toimintaohjelma paikallisille viranomaisille. Tämä niin kutsuttu Agenda 21 (The International Environmental Agency tor Local Government) on tähän mennessä perusteellisin ja vaativin yritys määritellä, mitä toimia tarvitaan eri puolilla maailmaa ekologisesti kestävän kehityksen edistämiseksi.

Allekirjoittajavaltioiden mukaan ohjelma on tulevina vuosina avainasemassa suunniteltaessa kestävää kehitystä eri puolilla maailmaa. Ohjelman vaatimuksista 2/3 rakentuu itsenäisesti ja vastuullisesti toimivan paikallishallinnon varaan. Agenda jakautuu neljään osaan

1. Sosiaalinen ja taloudellinen ulottuvuus: mikä yhteys on ympäristöongelmilla ja niiden ratkaisuilla kunkin maan kauppaan, velkaan, kulutukseen, väestöön, köyhyyteen ja terveyteen

2. Luonnonvarojen säilyttäminen ja ohjaaminen: valtion luonnonvarojen, maan, veden, energian ja jätteiden käsittely

3. Paikallisten ja sosiaalisesti erilaisten ryhmien kannustaminen toimintaan kestävän kehityksen puolesta

4. Toteuttaminen: rahoitus ja valtiollisen ja ei-valtiollisen toiminnan merkitys

Ongelmia tarkastellaan ympäristöllisesti kolmelta kannalta:

- kestävyyden edellytykset eli kuinka paljon kyseisiä luonnonvaroja on

- muutoksen paineet eli onko päämääränä lisätä vai vähentää käyttöä

- kansalaisten ja viranomaisten mahdollisuus vaikuttaa.

 

EU:n ympäristösuunnitelma 1993: Towards Sustainabili (EC's Fifth Action Programme on the Environment)

Vuoden 1993 alussa astui voimaan EU:n viides kestävän kehityksen toimintaohjelma, Community Programme of Policy and Action in Relation to the Environment and Sustainable Development, joka lähestyy ympäristöongelmia avoimemmin ja konkreettisemmin kuin neljä aikaisempaa ohjelmaa.

Ohjelmassa Towards Sustainability määritellään Unionin ympäristöpolitiikka vuosiksi 1993-2113. Pitkän aikavälin ohjelman tarkoitus on johtaa Euroopan talouselämää kohti kestävää kehitystä. Ympäristö nähdään taloudellisena omaisuutena, ei kasvun esteenä. Myös taloudellisesti on järkevämpää käyttää raaka-aineita ja energiaa säästeliäästi.

Ratkaiseva osa ohjelmaa on yhteisvastuun kehittäminen. Sen mukaan pyritään parantamaan vuoropuhelua jäsenvaltioiden hallitusten välillä ja niiden sisällä. Teollisuus, liike-elämä, eturyhmät ja kansalaiset osallistuvat päätöksentekoon ympäristöasioissa. Huomattavaa on, että paikallisille viranomaisille lankeaa 40 prosenttia ohjelman toteutuksesta. Viranomaiset, kuntalaiset, tuotantolaitosten ja tuottajien sekä yhdistysten ja järjestöjen edustajat ottavat kantaa seuraaviin kestävän kehityksen kannalta merkittäviin asioihin: liikenne, maankäyttö, energia, teollisuus, jätteet, maatalous sekä tiedon saanti.

The International Environmental Agency for Local Governments (ICLEI)

Järjestö tukee ja ohjaa YK:n ja EU:n paikallistason ohjelmia. Useissa Euroopan maissa on organisaatiota kuten The Local Government Management Board Englannissa, jotka seuraavat ja ohjaavat nimenomaan paikallistason ympäristöpolitiikkaa.

Euroopan kaupunkien sopimus Ålborgissa Tanskassa 27.5.1994

Kaupunkien virkamiesten ja poliitikkojen allekirjoittama sopimus Ålborgissa on suoraa jatkoa Rion ympäristökokoukselle:

"Me kaupungit lupaamme täyttää Agenda 21:n, Rio de Janeiron ympäristökokouksessa hyväksytyn keskeisen asiakirjan sisältämät velvoitteet yhteistyöstä yhteiskuntiemme eri sektorien kanssa -kuntalaiset, yritykset, intressiryhmät. Hyväksymme Euroopan Unionin viidennen ympäristöohjelman "Kohti kestävää kehitystä."

Julkilausuma sisältää seuraavia periaatteita:

1. Kunnalla on ratkaiseva rooli muutoksessa

2. Luonnon uusiutumiskyky on kulutuksen rajana

3. Jokaisella kaupungilla on omat menetelmät kestävyyden tavoittelussa

4. Eri sektorit antavat jatkuvasti palautetta kaupunkimaisen ekosysteemin tilasta

5. Muutos perustuu mittauksiin ja seurantaan

6. Ympäristönsuojelu integroidaan sosiaalisiin perustarpeisiin

7. Liikennesuunnittelussa priorisoidaan joukko- ja kevytliikennettä

8. Kaupunkiympäristössäkin ovat uusiutuvat energia lähteet ainoa kestävä

vaihtoehto

9. Kuntalaisilla ja intressipiireillä on oltava mahdollisuus osallistua päätöksentekoon

10. Liiketoiminnan vaikutukset arvioidaan kestävyyden kannalta

11. Investointeja tehdään luonnon pääoman säilyttämiseksi.

 

Seuranta kokous järjestettiin Portugalissa 1966.

***