Yliopiston pysähtyneisyys

"Mitä ja keitä yliopistot palvelevat? Valtiovaltaa, tuloksia, tehokkuutta ja työelämää? Vai edistääkö ylin opetus vapaata ajattelua, perussivistystä ja perustutkimusta?  (Charles Percy Snow)

Keskiajalla luostarikoulujen rinnalle alettiin perustaa opettajien ja oppilaiden kohtaamista varten akatemioita. Niistä kehkeytyi korkeimman sivistyksen kehtoja yliopistoja. Jos yliopistot eivät tuota enää relevanttia tietoa ihmisen evoluution kannalta, niin mistä tietoa aletaan etsiä?

1. Vain harvat päättävät viroista ja rahoista

"Vuosikausien yliopistotyöni perusteella voin sanoa, että useilla aloilla vain muutamat ihmiset päättävät kaikesta siitä, mitä yliopistossa tutkitaan ja miten sitä arvioidaan. Joutuminen epäsuosioon lopettaa pätkätöidenkin ketjun. Epätavallisuus katsotaan riskiksi eikä mahdollisuudeksi, ja se voi päättää työsuhteen. Harvat voivat tarttua haastaviin ja merkityksellisiin tutkimustehtäviin... yliopistot ovat vanhanaikaisia ja hierarkkisia laitoksia." (Tampereen yliopiston rehtori Marko Nenonen hs 30.8.2010)

”Kun samat henkilöt hallitsevat yliopistovirkoja, apurahasäätiöiden salaisia paneeleja sekä hyvä veli- ja siskoverkostoja, yhdenmukaisuudesta tulee pätevyysvaatimus... niiden asiantuntijoiden nimiä, joita säätiöt kuulevat rahoituksesta päättäessään, ei julkisteta, eivätkä näiden lausunnotkaan ole julkisia."

YTT Leena Koski osoitti väitöskirjassaan 1993, että selkään puukottaminen ja vyön alle lyöminen omien etujen turvaamiseksi on ollut tavanomaista koko yliopistolaitoksen historian ajan. Otteet ovat viime aikoina koventuneet. Esimerkiksi kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen koulukunnan kiistat ovat muuttuneet kiivaammiksi. Yliopistojen sisäiset sodat hautautuvat hallintoelinten päätöksiin, jotka koskevat esimerkiksi virantäyttöjä, opinnäytteiden arvostelua ja resurssien suuntaamista tiedekunnissa ja laitoksissa. (Vesa Puronen hs 11.7.1995)

Sosiaalipolitiikan professori JP Roosin (Yhteiskuntapolitiikka-lehti) mukaan joidenkin väitöskirjojen korkea arvosana kertoo ongelmista Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Roos syyttää tutkimuksen arvostelijoita kuulumisesta ”keskinäisen kehun kerhoon”. Samaan tutkimusalaan vihkiytyneet ovat antaneet hyvän arvosanan työlle, joille ulkopuoliset eivät pane paljon arvoa. ”Toisin sanoen tieteen laatukontrolli ei toimi, Bullshitista tuleekin hyväksyttävää, jopa erittäin korkeatasoista tiedettä”.  (Esa Mäkinen hs 17.6.2011)

2. Aika kuluu kokoustamiseen

Toinenkin ongelma on nousut esille: "Yltiöpäinen kokoustaminen ei paranna asiaa. Virkojen haun ja pätkätöiden vuoksi kokoustamisesta on tullut yksi tärkeimmistä tavoista ajaa ja suojella omia etujaan.”

”Kotoisessa yliopistomaailmassa oli synnytetty sisäsiittoisesti kiihkeä keskustelu siitä, ovatko professorit työteliäitä vai eivät. YTT Heikki Luostarinen arvelee, että maan korkein opetus ja tutkimus ovat ylentäneet itsensä tavalla, joka suorastaan kutsuu alentamista, pilkkaa ja vahingoniloista rienaa.”  (Keijo K. Kulha hs 18.2.1996)

Kristian Donner Helsingin yliopistosta: ”Yliopistopoliittinen megatrendi on ollut saada asiat näyttämään ei-ideologisilta ja objektiivisilta. Siihen tähdätään turhaa työtä teettävillä byrokraattisilla järjestelmillä. Erilaisilla laskennallisilla malleilla yritetään piilottaa puhtaasti poliittiset päätökset näennäisen objektivisuuden alle. Tulosjohtaminen, työajan seuranta ja kokonaiskustannusmalli ovat kaikki vallankäytön välineitä, joilla mahdollistetaan se, että organisaatio pääsee vaikuttaman siihen, mitä saa ja voi nähdä.”

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkurinniemi pitää syynä tutkijoiden haluun jättää yliopisto pätkätöistä, hallinnollisten tehtävien kasautumisesta ja palkkaerojen kasvusta. miehistä 41 prosenttia ja naisista 36 prosenttia on pysyvässä työsuhteessa. Myös johtaminen on Kaakkuriniemen mukaan hukassa yliopistossa. (hs 21.6.2011)

3. Pelko toisinajattelijoista

Ja Nenonen ehdottaa: "Meidän pitäisikin rahoittaa ja tukea ihmisiä, joissa on särmää. Jos valitsemme vain yhdenmielistä porukkaa, emme koskaan luo Suomeen uutta Nokiaa."

David Martin Jones (International Affairs 77/2001) kysyy: Miksi akateeminen tutkimus ei osannut ennustaa Neuvostoliiton sortumista. Ainut teos, joka ennusti oikein, oli Unification Churchin julkaisema The Soviet Union and the Challence of the Future. Niin yliopistot kuin CIA jäivät toiseksi. Länsimaissa ei oltu arvostettu venäläisten emigranttitutkijoiden arvioita, joissa myös ounasteltiin tulevaa (Brzezinski, Fedoseyev). Ei kunnioitettu niitä, jotka olivat itse eläneet Neuvostoliitossa, heillä olisi totalitarismin trauma ja siksi ulkopuolisia, vaan niitä jotka ymmärsivät ”objektiivisesti” Neuvostojohtajien kanssa.

Tutkimus kohdistuu yhä enemmän konkreettisten ja rajattujen ilmiöiden analysoimiseen kuin yleisten periaatteiden ja lainalaisuuksien esittämiseen.  Kukaan ei rahoita enää rakenteellisen väkivallan tutkimusta. Ympäristötutkimuksetkin on rajattu näpertämiseen.

Nykyään eivät enää tutkijat päätä, vaan soveliaat tieteen edustajat valitaan jo karsinnassa. Ne jotka ovat uskollisia järjestelmälle eli palvelevat selvästi kansainvälisen kilpailukyvyn logiikkaa ja teknologiaa, valitaan yliopistolle, stipendiaateiksi ja professoreiksi.

4. Omaehtoista tutkimusta ei tueta

"Suurimmat ongelmat suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä ovat olleet tiedossa pitkään, ja osa niistä on yleiseurooppalaisia. Yliopistot eivät ole houkuttelevia työpaikkoja, koska virkarakenne on jäykkä ja tutkijat ovat pätkätöissä. Määräaikaisten pestien mielivaltainen ketjutus on tavallista eikä urakehitys- ja vaikutusmahdollisuuksia koeta juuri olevan... (Mikko Haataja, Mikko Karttunen, hs 18.4.2008)

”Korkeimman opetuksen ja tutkimuksen asema on perustunut Euroopassa etuoikeuteen varustaa valtion hyväksymisleimalla tietyt kirjat, luennot, tutkinnot ja tutkijat – kuin laadun ja totuuden takeena. Voi kysyä, onko hierarkkinen opiskelija – maisteri – tohtori - dosentti – professori -malli tarpeen itse tutkimuksen kannalta, vai liittyykö se enemmänkin rahanjakoon ja vallankäyttöön.” Antti Hautamäki (hs 20.12.1996)

Professori Mikko Ketokivi (hs 18.12.2009): "Tiedeyhteisön jäsenet ja tiedetoimittajat kiillottavat kilvan kilpiään julistamalla, että tieteellinen tutkimus vaikkapa ilmastonmuutoksesta perustuu aineistoon ja tosiasioihin ja että "tiede korjaa itse itseään"... Tutkimustulosten tulkinta perustuu vääjäämättä aineiston lisäksi tutkijan ja laajemman tiedeyhteisön maailmankatsomukseen. Itse asiassa aineistokin on maailmankatsomuksen värjäämä: valinnat siitä millaisia mittauksia tehdään, missä ja miten, eivät koskaan ole objektiivisia... Käytännön arviointikriteeri on aina tulosten mielenkiintoisuus ja se, ovatko tutkijan argumentit yhdenmukaisia vertaisarvioiden maailmankuvan kanssa. Tätä maailmankuvaa kyseenalaistavat tutkimukset osataan vaientaa tiedeyhteisössä häkellyttävän tehokkaasti... Saadakseen julkaisuja tutkijan on edustettava vertaisarvioitujen tieteellisten aikakauslehtien toimituspoliittisia linjauksia."

5. Tieteen itsensä raja on hämärtynyt

Tiedeviestinnässä yksisuuntainen tuloksista kertominen korvautuu yleisön vuorovaikutuksella tutkijoiden kanssa... Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tutkimuspäällikkö Antti Hautamäki (hs 20.12.1996): Yksi eteen nouseva seikka on niin sanottu demarkaatio-ongelma. Se tarkoittaa rajanvedon vaikeutumista tieteellisen ja ei-tieteellisen tiedon välillä. Tieteen on entistä vaikeampi vaatia erioikeutta oikeaan tietoon ja väittää muita tiedon muotoja virheellisiksi, koska tutkimuksessa on mukana arvojen ja metafyysisten taustaoletusten kaltaisia lähtöasetelmia, jotka vaikuttavat itse tieteen tekoon... Teorioiden tilalle luodaan malleja. Ihmisen ymmärryskyky on huomattavan rajoittunut puheen alueella. Kuva ja malli on parempi tapa lisätä ymmärrystä kohteesta.

6. Maksaja vaatii ”tieteellisen” tutkimustuloksen

Energiapolitiikkaa tutkinut professori Ilkka Ruostesaari Tampereen yliopistosta sanoo, että tutkimustulosten ohjaaminen lakkaa, kun poliitikot tilaavat selvityksiä päätöksenteon tueksi. ”Tutkimustuloksia ei tietenkään voi tilata, mutta toimeksiannolla rajataan tutkimusta.” Myös se vaikuttaa, keneltä tietoa tilataan. Selvitysmieheksi voidaan nimittää joku, jonka kanta tiedetään jo ennestään. Päättäjillä on aika kiire, jolloin perinteisen akateemisen tutkimuksen aikajänne on liian hidas. (hs 29.6.2010)

7. Perustutkimus on liian kaavamaista

Professori Klaus Helkama ja lehtori Markku Verkasalo (hs 9.7.2010): Soveltavassa tutkimuksessa lähtökohdat ja periaatteet ovat ennalta annettuja eikä niitä pyritä kyseenalaistamaan. Muuttuvassa maailmassa soveltavan tutkimuksen painottaminen saattaa johtaa taantumaan. Keksinnöt ja innovaatiot pohjautuvat viime kädessä perustutkimukseen. Soveltava tutkimus saattaa tuottaa taloudellista hyötyä lyhyellä aikavälillä. Tätä nykyä yliopistot saavat rahoitusta suoritettujen tutkintojen ja valmistuneiden väitöskirjojen määrän mukaan. Väitöskirjan tekijälle olisi edullista saada ohjausta useilta maan parhailta asiantuntijoilta eri yliopistoista. Tällaista ei kuitenkaan tapahdu, kun väitöskirjapisteitä ei voi jakaa yliopistojen kesken.

"Mitä ja keitä yliopistot palvelevat? Valtiovaltaa, tuloksia, tehokkuutta ja työelämää? Vai edistääkö ylin opetus vapaata ajattelua, perussivistystä ja perustutkimusta?” Brittikirjailija Charles Percy Snow erotteli nämä kaksi leiriä kirjaklassikossaan Kaksi kulttuuria (1959). Britannian tiedeviikolla kustantaja Ted Nield valisti: "Tutkijoiden ja kaikkien pitää tietää, mitä on demokratia. Miten hallinto toimii, mikä on historiamme, miten hoidetaan koululaitosta, miten talouselämä pelaa. Siinä eivät tekniset tieteet auta."

8. Näkökulma ei ole eettinen vaan taloudellinen

 "Talouskäsitteisiin turvautuva tutkija on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimia katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi löytää. Talousfundamentalismi on siis juurtunut jopa tieteelliseen ymmärrykseen... Jo ennen taantumaa hallitusohjelmassa on vuosikausia ollut yksi ainoa merkittävä toisin sanoen talouspoliittinen näkökulma. Nimenomaan talouden avulla poliitikot luokittelevat eri vaihtoehdot realistisiksi tai epärealistisiksi. Tätä perustellaan pragmaattisuudella, käytännönläheisyydellä. Voi kuitenkin kysyä, mitä käytännönläheistä on ideologiassa, jossa ensin huomioidaan taloudelliset realiteetit ja vasta sitten realiteetit. Kun koko inhimillinen elämä on alistettu taloudelle, kyse on pikemminkin yksipuolisesta teoreettisuudesta." (Jaakko Holvas väitteli talousmetafysiikan kritiikistä HY, hs 31.12.2009)

Martti Hetemäki, valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri 2.7.2010: Tutkijoiden passiivisuus keskustelussa on ymmärrettävää, koska akateemisessa taloustieteessä ei osallistumista talouspoliittiseen keskusteluun katsota merkittäväksi ansioksi esimerkiksi akateemisia virkoja täytettäessä. Aikakausikirjoja ovat nykyisen talouskriisin aikana talouspolitiikasta kirjoittaneet lähinnä vain virkamiehet, kyseisten aikakauskirjojen toimituskunnat ja ei-akateemisten laitosten edustajat... Nyt tutkijoiden näkemykset keskusteluun näyttävät välittyvän pelkistäen vain siten, että toimittajat soittavat niille akateemisen maailman edustajille joiden tiedetään antavan halukkaasti julkisuuteen yksiselitteisiä kommentteja. Tutkijoiden perusteltujen näkemysten monipuolinen tuominen keskusteluun olisi kuitenkin entistä tärkeämpää. Nykyoloissa taloustieteilijöillä on poikkeuksellisen erilaisia näkemyksiä talouspolitiikan päälinjoista.

Vuonna 1995 kauppa- ja teollisuusministeriö jakoi 40 prosenttia valtion tutkimusvaroista, opetusministeriö 37 prosenttia. Niistä vain 26 prosenttia niistä ohjattiin yliopistoille.

Sain tällaisen viestin: "Vaasassa kotipaikkaansa pitävä EPV Energia Oy lahjoittaa Vaasan
yliopiston peruspääomaan 100 000 euroa. EPV Energia näkee tärkeänä Vaasan yliopiston panostukset energia-alan liiketaloudellisen ja teknillisen tutkimuksen ja koulutuksen kehittämiseen sekä tähän liittyvään yhteistyön elinkeinoelämän kanssa. Yksityisen rahoituksen osuus on lisääntymässä yliopistoissa uuden yliopistolain myötä. Tämä merkitsee, että elinkeinoelämä pääsee yhä enemmän vaikuttamaan siihen, millaista tutkimusta yliopistoissa tehdään, mitä rahoitetaan ja missä määrin tuloksia julkaistaan tieteellisen käytännön edellyttämällä tavalla. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että yliopistoista tulee liike-elämän rahoittamia tutkimuslaitoksia, jotka teettävät vain taloudellisesti kannattavia tilaustutkimuksia.

Kuka lahjoittaisi yliopistolle 100 000 filosofiaan? Vaasassa filosofian lehtoraattia rahoittaa Vaasan kaupunki. Ilman Vaasan kaupungin panosta yliopistolla ei olisi varaa pitää filosofian lehtoria. Vaasan kaupungilla ei siis ole mitään velvollisuutta rahoittaa filosofian lehtoraattia, kuten ei yliopistollakaan. Filosofiaa rahoitetaan tällä hetkellä siksi, että Vaasan kaupunginhallituksessa on joku henkilö, joka pitää filosofiaa tärkeänä oppiaineena. Kaupunginhallitukseen on siis ikään kuin "viimeisten mohikaanien" joukossa päässyt livahtamaan joku humanisti. Uusi yliopistolaki on viilannut yliopistoja markkinahenkiseen suuntaan. Se saattaa merkitä sitä, että tulevaisuudessa ei enää ole egyptologian opintokokonaisuutta, ei muinaisturkkia, ei klassista kreikkaa, ei paleontologiaa jne.”

"Yliopistojen idea on kadonnut, ne ovat massalaitoksia." "Manchesterin yliopiston professori Raymond Tallisin mukaan henkinen ilmasto on dailymailistynyt, viitaten kevyemmän brittilehdistön asenteisiin. Suomeksi ilmaisu voisi olla seiskapäiväistynyt. Kulttuurien ero alkoi tieteissä jo 1700-luvulla. Silloin eri tieteenalat alkoivat erikoistua.  Filosofian ja luonnonhistorian yleisnerot olivat tuolloin viimeisiä, jotka vielä tiesivät aikansa tiedosta lähes kaiken. Ja kokosivat sitä laajalti itse. Sitten alkoi tieteiden hurja erikoistuminen.

Päiviö Tommila, Ylipisto-lehti 1990: Teknologit ja ekonomistit kuuluvat kasvukulttuuriin, sillä se etsii ratkaisuja tulevaisuudelle yhteiskunnan talouden ollessa kasvusuuntainen. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät edustavat protestikulttuuria, joka asennoituu kriittisesti olemassa olevaan, asettaa sille kysymyksiä ja keskustelee.

Erik Allardt (Tiedepolitiikka 4/1997):

”Toisen maailmansodan jälkeen Rooseveltin ja Trumanin neuvonantajan Vannevar Bushin raportti Science – The Endless Frontier hahmotti pitkään länsimaista tiedepolitiikkaa. Tieteen tuottamien siunausten sanottiin syntyvän, ei siitä huolimatta, vaan nimenomaan siksi, että tiede on vapaa. Autonomia tutkia mitä tutkijan mieleen tulee, oli hyvän tieteen välttämätön edellytys. Vapaus tuo mukanaan vastuuta, tutkijoiden tapauksessa vastuuta etsiä sellaista mikä tulevaisuudessa saattaa olla ihmiskunnalle suureksi avuksi ja iloksi. Tieteen ja yhteiskunnan välinen sopimus sääteli tieteelliselle tutkimukselle annetun tuen perusteluja. 1960-luvulla se tarkoitti taloudellista kasvua. 1970-luvulla tutkimuksen opetettiin olevan inhimillisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisija. 1980-luvulla tieteellisten toimikuntien tuli keskittyä löytämään ne tutkijat ja projektit, jotka tieteen sisäisten kriteerien mukaan ovat erityisen lupaavia. 1990-luvulla painotettiin laitosten välisen kilpailun tärkeyttä, kansainvälisten kytkentöjen merkitystä sekä tieteen ja teknologian yhteyksiä.